Aihetta juhlaan

Bileet 89x180cm 2007

Korona jyllää pahimmillaan, ja saatat ihmetellä miksi otsikoin tekstini niin kuin otsikoin. Koska korona ei haittaa minua ollenkaan. Voisi luulla, että olen vastuuton, kun sanon noin. Sanon siis että korona haittaa minua hieman. Käytän kyllä maskia kauppakeskusssa, vaikka aina en muista. Maski on epämukava. Mutta aion vihdoin hankkia cooleja maskeja niitten sairaalarumilusten sijaan. Pesen käsiä ja yritän olla rynnimättä kassajonossa. Tervehdin kyynärpäällä tai kaukohalilla. Olen ollut harmissani, kun cheerleading on peruttu ja uimahallit on suljettu. Ja nyt suljetaan vielä kuntosali. Kyllä nämä harmittavat. Mutta eivät ne silti hirveästi haittaa. Nämä ovat naurettavan pieniä asioita minulle. (EDIT. 2.3.2012 Nyt, kun rajoitukset tiukentuivat entisestään, saattaa alkaa haitata. Jos tulee vielä ulkonaliikkumiskielto, miten pääsen muuttamaan työhuoneelle?)

Olen melkeinpä glitter-mielialalla, koska vihdoin aloitan työt. Eilen kävin katsomassa tytöhuonetta ja totesin: tässä se on. Muutto on huhtikuun alussa. Aion aloittaa pienestä. Minulla on minikiilapuita ja kangasta kotona. Aion naputella ja niittailla pohjia valmiiksi pikkuhuoneessa.

Minä pystyn. Nyt olen valmis ja varma. Ja se on parempaa kuin paraskin juhla. 

Muutama kadonnut sielu

Olen tässä selannut kameraani. Vuosi sitten kuvasin muutamia töitä, joita en muista kuvanneeni aiemmin. on mahdollista, että ne piileskelevät blogissa jossakin, mutta tallennan ne kuitenkin tähän.

Maisema (punaharmaa) 2008 89x180cm

Maisema (sininen) 2008  92x180cm

Tämä maalauspari on toteutettu paksulla maalilla. Olen ensin antanut maalin valua, sitten käyttänyt kampalastoja ja hyvin leveää lastaa. Jonkun kannattaisi ehdottomasti ostaa nämä. Mutta nämä eivät oikein ole olleet tarjolla. Ne eivät ole olleet näyttelyissä eivätkä edes Taidelainaamon sivulla. Tänään lähetin lainaamoon sähköpostia, jossa pyysin lisäämään nämä. Näin typerä olen.

 

Olen muistaakseni kertonut viiden tonnin jutun, mutta jotenkin tekee mieli kertoa se uudestaan.  Alempi teos oli toinen, jota viiden tonnin mies havitteli. Sen lisäksi hän halusi ison Juhlat-teoksen, jonka hinta yksinään oli 4000€, joten en ollut halukas suostumaan. Haluatko nähdä, hän kysyi. Rahat olivat kuulemma taskussa. En halunnut. Sanoin , että saat kolme pikkutyötä. Hänellä oli mukana seuralainen, joka sanoi, että pienet eivät kosketa. Niinkin tinkimätön olin, että kun viiden tonnin mies ehdotti erästä keltaista työtä, sanoin, että en oikein voi myydä sitä vielä, koska en ole varma, onko se valmis.

Kotimatkalla tarvoin hangessa ja puhuin äidilleni puhelimeen. Olinko ollut täysin järkeä vailla, nyt saattaisi olla setelipino taskussa. 

Halki punaisen meren 92x180cm 2008

Tämä työ on niitä harvoja, joissa olen käyttänyt öljyväriä. (Siis maalasin öljyllä koko kouluajan, mutta valmistuttuani aloin kokeilla akryyliä ja se alkoi viehättää koko ajan enemmän). Laitoin tälle ison raamatullisen nimen, koska mielestäni teos hurjuudessaan ansaitsee sellaisen! Ja ansaitsisi päästä seinälle tämäkin. Miten hyvältä tuntuukaan katsoa hyviä maalauksia, jotka olen ihan itse maalannut, hohoo. Tänään olen markkinatuulella. Lähetä minulle sähköpostia, niin saat teoksen edullisesti. Taidelainaamon kautta saat sen myös, mutta kalliimmalla. 

Jotenkin tuo punainen vain aina kiehtoo, Niin paljon eri punaisia tässäkin taulussa! Ja niin monta muuta punaista vielä on olemassa. Olen maalannut niitä, mutta niitä täytyy taas maalata! Maalata lisää ja eri tavalla, monta kertaa ja paljon maalata! Kiitos, kun kutsut minua, punainen!

EDIT. Hups! Unohdin että olinkin antanut nimen Halki punaisen meren toiselle maalaukselle. Antaa niitten kinastella keskenään. Linkistä voit lukea, miten Raamatun tarina meni. 

Golden Spirit -näyttely, Galleria Katariina

Jerusalem (100x150cm) 2017 

Golden Spirit 4 (125x160) 2016

Tumma puhuu 1 (100x150cm) 2016

Tumma puhuu 1 (100x150cm) 2016

Tel Aviv (100x150cm) 2016

Tulivuoret (150x300cm)2015

(Erillisinä teoksina täällä)

Huhtikuun lumi 1 (125x160cm) 2015

Heräävä (120x180cm) 2016

Näyttely loppui tänään nyyh. Ne menevät aina niin nopeasti. En ole edes ehtinyt tehdä kunnollista avajaiskuvakoostetta; tulkoon se sitten vähän myöhemmin. En myöskään muistanut/ehtinyt/jaksanut/viitsinyt käydä kuvaamassa ripustusta aiemmin, että olisin voinut näyttää: menkää tuonne. No tähän on nyt tallennettu että tällainen se oli. Jokaisesta teoksesta on oma erillinen kuvansa, esim tuo viimeinen tumma työ ei näytä seinäkuvassa yhtään miltään. Tulivuori-sarjan teokset ovat itsenäisinä toimivia maalauksia, ks linkki kuvan alla.

On ilmoja pidellyt

Tel Aviv (100x150cm) 2016

Yritän leikkiä olevani Israelissa. Vaikea leikki.

Murhaaja on rakastaja

Kultasiiven päivä
(100x150cm) 2014
Nokkela kollegani Pasi tosin antoi tälle paremman nimen: Berocca tupla-amfetamiini 

!!! K-18, tuhmasana-, huume- ja väkivaltavaroitus

Nielaistaan Diapam 5mg, Ketipinor 25mg x 2, kulautetaan kerralla litra laittikolaa ja sen päälle puoli litraa mustaa kahvia. Saadaan hermot kihisemään, tapposähkö päälle. Leikitään murhaajaa! Vihataan! Paskat mitään leikitään; murhataan! Viuh viuh nyrkit – turpaan, nenä irti ja leuka hajalle! Meitsi on ollut mestarinyrkkeilijän opissa. Täysillä lähtee. Mitäs auoit rumaa naamaasi. Potkitaan. Meitsi on vittu karateka, täältä tulee edestä, sivusta ja takaa, et ehdi torjua! Otsaan ja takaraivoon, saatana. Mitäs kyyläsit, kusipää. Rikotaan koko talo ärjyräpillä ja räyhäpunkilla. Tapetaan vittu kaikki. Listitään ja lahdataan. Helvetti! Mitäs vittuilit. Mitäs kerjäsit. Hytkytään, silmät kiinni retuutetaan kroppaa, pää ja kädet viskoutuvat ympäriinsä, niska rutisee. Tässä vasta lämmitellään. Varo vaan, olen fucking dangerous killerimuija. Baaad bitch! Olen kovempi kuin Mossad, vahvempi kuin Kainuun prikaati! Tsekkaa mun astalot: kiilapuu, puukko ja palettiveitsi; rätkin perseesi tunnottomaksi, isken rintasi palkeenkielille. Voit samalla miettiä, mitä teen tällä sahalla. Jumalauta! Kärsi! Kofeiinin yliannostus syö lääkeiden aliannostuksen vaikutuksen, mutta eihän tänne rauhoittumaan tultu. Täristetään, ravistetetaan; syöksytään. Hypätään katolta ja vedetään ranteet auki. Euforinen aggressio.

Tällaisissa tunnelmissa töissä. Mitä mahdankaan maalata? Ette ehkä usko, mutta maalan kiltin ja iloisen oloista kivakivaa, näitä kuvissa olevia. Moni luulee, että maalaukset heijastavat maalarin maalaushetken tunnetiloja. Ei pidä paikkaansa. Minä maalaan aivan rauhallisesti. En ollenkaan tappajan elkein. Täsmällisesti ja suunnitelmallisesti. Vai olenko nautiskeleva perverssi murhaaja, hitaasti kiduttava raiskaaja? En, mielentilani ei siirry tekoihin. Kosketan kangasta kuin maailman paras rakastaja, tiedättehän, sellainen, joka hivelee ihoa kevyesti, nostattaa suloisen odotuksen (ei se, joka hinkkaa hermostuneesti, koska luulee että niin kuuluu tehdä hetken, että pääsee pesälle). Ja sitten taas riehun holtitonta vihaa.

Kirsikkaperhosen päivä

(100x150cm) 2014

Miksi vihaan? Ihmisen luonto on sellainen(kin). Meissä kaikissa piilee aggressio. Ajattelen pahoja, mutta oikeasti en satuta ketään, täällä minä riehun neljän seinän sisällä, edes maalauksia en kurita. Voi olla, että vihaan vähän itseäni. Olen nimittäin voinut jotensakin huonosti viime aikoina. Päivässä on muutama energinen, ”tavallinen” tunti; luen vähän lehtiä, lähetän duunimeilin, käyn kaupassa ja laitan ruokaa (juu juu, munakasta tai pussikeittoa), ehkä jopa tiskaan (kaksi lautasta), pesen pyykkiä (ja ruttaan kuivaustelineen viereen) tai imuroin (en sohvan alta). Vien roskat, koska kotieläimet (pikkukärpäset) yrittävät pesiytyä, mutta muuten asunnosta poistuminen on vaikeaa ja vastentahtoista. Välillä kykenen käymään salilla, pistäytymään työhuoneella, menemään deiteille (ou jee vetreät 30vee miehet) tai kahville ystävän kanssa (leivoksia ja juoruja!); nämä onneksi tuottavat hyvää mieltä. Mutta lopun aikaa olen väsynyt tai ahdistunut. Mikään ei huvita. Väkisin vähän syyllistän itseäni. On kyllä pari ihan realististakin syytä ahdistella, mutta ei mitään suuren suurta.

Mutta sitten on myös se yksi suuri. Ne, joitten on tarvis tietää, tietävät: juhannus. Olen joskus puhunut siitä, miten aikakokemukseni muuttuu välillä lineaarisesta spiraalimaiseksi. Menneet vuodet ovat spiraalissa pienempiä kuin lähivuodet, mutta silti samassa kohden spiraalia olevat asiat tunkevat läpi, lähemmäksi kuin se linjan eilinen tai huominen päivä. Vaikka kesäkuu on minusta vuoden kaunein kuukausi, kesäkuun alku on ikään kuin lähtölaskentä siihen kauheaan, en ole pystynyt välttämään tätä tunnetta yhtenäkään vuonna, vaikka siitä juhannuksesta on jo kauan aikaa.

Sitruunaperhosen päivä

(100x150cm) 2016

Muutun raskasmieliseksi, tunnen vanhan, salpaavan kauhun. Siksi tarvitsen Diapamia ja Ketipinoria, ne lievittävät vähän. Menen peiton alle. Täytyy maata selällä aivan paikallaan, yrittää avata jännittyneet kädet nyrkistä. Kroppaan sattuu, ei saa liikahtaa ollenkaan. Avoimesta ikkunasta kuuluu meteliä. Se vasta sattuukin. Nousen sulkemaan ikkunan. Palaan piilopaikkaani, yritän hengittää. Jos hyvin käy, nukahdan, ja päivä nytkähtää muutaman tunnin eteenpäin. Kun herään, harkitsen kirjan lukemista, mutta kirjaimet saattavat tunkeutua silmiini, en voi. Harkitsen elokuvan katsomista, mutta äänet ja värit saattavat puristaa, en voi.

Viha nostaa minut ylös uhkaavasta masennuksesta, siksi se on hyvä. Sen kautta voin siirtyä parempiin tunteisiin, rakkauteenkin, sillä oikeastihan minä rakastan näitä maalauksia. Minä rakastan tätä työhuonetta ja rakastan kesää, kultapilviä ja valoöitä, rakastan elämäni ihmisiä, sillä olen vihdoin oppinut rajaamaan ympäriltäni ne pahaa tekevät tyypit. Rakastan niin monia asioita, mutta masennuksen turruttama ei jaksa tuntea yhtään mitään – ei hyviä eikä pahoja tunteita. Masentunut on irallinen, tyhjyyten koteloitunut. Masentunut kokee kovaa kipua, usein myös piinaavaa ahdistusta ja loputonta kauhua. Mikään ei liikahda, sillä aika on pysähtynyt. Raivokiehunta on siis hyvä alku normaaliin, se auttaa rakkautta nousemaan. Kuulostaako kummalta? Minusta ei.

No pikkuisen juttua tämän postauksen töistä. Tein kaksi ensimmäistä valmiiksi jo pari vuotta sitten, ne vilahtavat vähän joissain työhuonekuvissa, mutta halusin viimeistellä koko sarjan ennen kuin varsinaisesti julkaisen. Ongelmalapsi oli tuo vihreä, sen sain nyt raivopuuskassa valmiiksi. Ei mitään isoja juttuja. Tarkkoja sekoituksia vihreän ja punaisen eri sävyjä, vähän terästystä sinne tänne, ei sen kummempi resepti. Nyt se pärjää ilman äitiä. Vaikka vaikutin Medeialta, olin oikeasti viaton Batsheva ja Jumalanäiti, pyhä Maaria.

Entten tentten, valmis – kesken, teelika mentten...

En tiijä nimmee, pittää myöhemmin kahttoo, sittepähän näkköö

(180x200cm) 2010-2016

Taas kerran. Onko se valmis?

Minä en tiedä. Miten se olikaan, mistä sen tietää? Olen nimittäin kirjoittanut tästä joskus, sillä hyvin usein ihmiset kysyvät, mistä mistä minä tiedän, että maalaus on valmis. Jos vanha viisaus tulisi apuun. No ei, löydän vain tekstin, jossa mietitään, mistä tietää että maalaus ei ole valmis.

No mutta ainahan minä olen osannut niille kysyjille vastata. Mitä oikein olen sanonut? Olisinko sellaisen sanan kuin harmonia? Olen sanonut että istun ja katson. Tuijotan ankarasti ja jos silmäni ei tartu mihinkään häiritsevään, maalaus saattaa olla valmis. Istun ja katson vaikka kuinka kauan. Olen sanonut, että toisina päivinä en tee muuta kuin istun ja katson, se riittää työksi. Saatan vielä laittaa syrjään, antaa olla aikansa, ja katsoa sitten uudelleen. Mutta silti, mistä minä tiedän? Osaanko määritellä?

Joskus värit ovat upeat, mutta sommittelu mättää: jokin kohta ”painaa” liikaa. Eikö tätäkään pysty selvin sanoin selittämään? Maalaus näyttää keikahtavan toiselle kyljelleen tai yksittäinen kohta imee kaiken energian, koska siltä puuttuu vastavoima. Silloin on pakko tehdä se kuuluisa kill you darlings. Voi yrittää säilyttää värit samoina, mutta niiden painopistettä on muutettava eli jotain täytyy peittää ja maalata uudellen. Siis harmoninen sommittelu olla pitää.

Mitä se harmonia sitten ihan tarkalleen on? Minä tykkään sanakirjamääritelmistä, joten laitetaan tähän sellainen. Näin sanoo Suomen kielen perussanakirja

Harmonia 1. sopusointu, sopusuhtaisuus, tasapainoinen tila, yhteensopivuus. Värien h. maalauksessa. Pyrkiä tunne-elämän h:an. 2. mus. Sävelten keksinäinen sopeutuvuus: sointu.

Mutta eihän taide ole pelkkää tasapainoa! Eikö loputon tasapaino ole pitkäpiimäistä? Siitä tulee rutiinia, yllätyksettömyyttä. Joogaguru saattaisi olla toista mieltä, mutta tuskin sekään pystyy koko ajan tasapainossa kellumaan, vaikka harmoniaa tavoitteleekin. Nyt menee vähän kliseiseksi ja itsestäänselväksi, mutta toteanpa kuitenkin, että jokaisen elämässä on ”virheitä” ja disharmoniaa, ei ole tasainen elon polku. Näinpä taide, jossa on säröä ja riitasointua, saattaa koskettaa enemmän kuin se pumpulipilvi – tämä pätee ihan yhtä lailla abstraktioon kuin esitttäväänkin taiteeseen.

Tulee mieleen toinen, monen mielestä ehkä pinnallisempi, maailma, jossa disharmonian sääntöä jatkuvasti hyödynnetään: muoti. Beige jakkupuku on harmoninen, mutta kun siihen lisätään oranssikuvioinen huivi, saadaan vähän ”twistiä”. Ja laitetaanpa vielä lenkkarit jalkaan. Tähän tapaan. Muotikuvissa näkee välillä mitä mielikuvituksellisempia yhdistelmiä hapsua kukkaa rönsyä ruutua, pantteria seepraa salmiakkia, verkkoa raitaa hämähäkkiä, pilkkua palloa papukaijaa (no ehkei ihan kaikkia sentään kerralla). Kengät ovat niin överit, ettei sellaisilla kukaan kävele, tukka tupeeratataan taivaisiin, kulmat meikataan lakupötköiksi ja iltapuvun päälle puetaan urheilutakki. Arkielämässä harva esiintyy editorial-mallina, mutta luepas mikä tahansa ”minun vaatekaappini” -juttu, niin klassisimmankin vaatekaapin omistaja sanoo, että asussa pitää olla jokin ”juju”. Juju voi olla iso koru, viistoon leikattu helma tai höpsö käsilaukku. Pikkuisen persoonallisuutta, mutta ei mitään rajua, koska tyylikästä olla pitää. Maalauksessa vastaava juju voi olla pari vihreää pistettä punaisella. Ei oteta turhia riskejä harmonian rikkomiseksi. Muotibloggarit taas haluavat olla ”ajankohtaisia”, he seuraavat muodin aallonharjaa ja poimivat asuihinsa uusimmat virtaukset – mikä tuottaa someen loputtomasti lähes samanlaisia kuvia, kun se twistijuttukin kopioidaan muilta. Mutta sitten on sellaisia persoonallisuuksia, jotka luovat omat kekseliäät wow-kokonaisuutensa, joitten tyyliä ei voi määritellä sääntöjen, jujujen tai trendien kautta – eikä oikein jäljitelläkään, koska toisen karismaa ei omia.

Karismaattinen maalaus? Joo se olisi hyvä. LOL, klikkasin juuri auki Fb-linkin, jonka aiemmin aamulla ohitin hajamielisesti. Pauliina Laitinen-Littorin määrittelee Taloustaito-lehden artikkelissa:

Näin erotat lahjakkuudet massasta

• Oma tuore tyyli, ei kopioitu.
• Työssä ei näy kuka on opettaja, mistä taiteilija on valmistunut tai kenen tuotantoa hän ihailee.
• Työ on valmis, ei mitään liian vähän tai liikaa.
• Taitava sommittelun, värien ja viivan käyttö yhdistettynä aiheeseen sekä tuoreeseen toteutusideaan.
• Työssä on karismaa ja se on röyhkeän itsenäinen sekä itsevarma.

PLL kirjoittaa, kuten yleensäkin, taiteesta sijoituskohteena, että tällaisia teoksia kannattaa ostaa. Innostuin lainaaman listan, koska siellä on tuo kirjoittamassani esiin noussut karisma-sana ja sen kaverina vielä röyhkeys; hyvä Pauliina! Muutkaan pointit eivät ole pöllömpiä, mutta ainainen ”tuoreuden” vaatimus minua ärsyttää. Eihän taideteos ole mikään sikanautapaketti! Ja otapa mikä tahansa nykytaidetekele tarkasteluun, niin aivan varmasti siitä tulee mieleen jonkun toisen joskus aikaisemmin tekemä teos. Joskus näkee tökeröitä kopioita, kyllä, mutta näkee myös sellaista, että tekijä työskentelee jatkumossa ihailemansa taiteilijan kanssa, vaikutus näkyy, mutta tulos on silti ehdottomasti tekijänsä näköinen. Mainitsen Tapani Hyypiän, jonka maalauksia katsoessa Mark Rothko tulee aina kuikuilemaan olan takaa. Mutta Tapani on aivan helvetin hyvä maalari!

Tavoittelen usein energiaa, sähäkkyyttä, joskus rajuuttakin. Silloin ei voi olla ihan harmoninen, ellei sitten vähän venytä harmonian käsitettä. Dynaaminen on hyvä, että katse kiertää ja pomppii ja valkoinen seinä maalauksen ympärillä tuntuu sekin muuttuvan väriksi, ehkä katsoja itsekin muuttuu väriksi. Maniassa maalauksesta voi tulla melkein pelottava dissonanssipeikko, sekin on joskus hyvä. On monipuolisuutta, jos pystyy tekemään töitä laajalla skaalalla, joskus hauraita ja hiljaisia, joskus puheliaita pulputtajia, kikattajia ja sirkuspellejä, toisinaan pyörremyrskyjä, raivottaria ja hurjimuksia.

Kuvan maalauksen alkuvaiheen näet täällä. Oho, olen aloittanut työn vuonna 2010! Onpas siinä ongelmalapsi. En vielä tiedä, olenko onnistunut vai mokannut.

Crazy Birds

Aamuyön linnut (125x160cm) 2016

Sanoinkin vissiin viimeksi että oranssi everywhere oranssi everybody. Tämä Crazy Bird Spice Girl valmistui siis tietenkin oranssittamalla (alla pinkki-kelta-turkoosi kierros). Tuo tummanpunainen siellä huiskeen keskellä on Essien uusi muotisävy big spender, ja minulla on kynsissä sävyä meet me at the sunset. Odottelen vielä ultimate-oranssinkeltaista kesäsävyä. Ja sitä että Essie alkaa sponssata Hekumaa, täällä on kaikki niitten värit!!! Tai tulisinko teille suunnitelijaksi? Mulla on värisilmä ja nimikorva.

Hetken verran harkitsin maalaukselle nimeä Angry Birds, sillä onhan tuo vähän aggressiivinen jopa, mutta minä inhoan niitä siivekkäitä tihulaisia liikaa - maalaustani en sentään inhoa, jos vaikka hitusen dissaisinkin. Olen joskus joutunut altistumaan raivolinnuille, ja minä kärsin. Kriik krääk kirkuvinku, mäsh, - helvetillistä melusaastetta ja visuaalista häirintää. Jos ei tule mania, niin tulee migreeni. Onneksi minulla ei ole poikalapsia. Joutuisivat ruutuaikadeprivaatioon.

Unohdetaan siis ruutukummitukset. Muistelin sitä, kun alkutalvesta, kun silloin tällöin vahingossa heräsin aamuyöstä, hullut linnut olivat äänessä kello kolme. Talviyö oli tumma, mutta hullulinnut hinkuivat parittelemaan, ja niitten kiima sähköisti maiseman fluoriväreihin. Ehkä tässä on jotain sellaista. Nyt kevätaamuina linnut ääntelevät mielestäni lempeämmin, tänään kuuntelin niitä parvekkeella viideltä eikä kahvirauhani mitenkään häiriintynyt.

Kreisilinnuista tuli mieleen, että rakas siskoni Miriam on monta kuukautta meinannut ja jahkannut vlogin aloittamista. Se on pulputtanut ideoitaan, että tälleen mä sanon ja tälleen - eiks oo hyvä, ja kirjoitellut matskua monen jakson verran. Mutta silti se on että emmätiiä, emmäuskalla, emmäosaa, emmä. Sori Miri, kun nyt juoruan susta mutta move that ass, Sis! Täällä on yksi katsoja, ja aika monta muuta tulee heti! Emmä emmää... lopeta emmäilly, ämmä - shake it, biiitch!

Me molemmathan ollaan harrastettu Tinderiä, mutta Miriam on suorittanut ihan kunnon sosiologista tutkimusta aiheen parissa, joten hänellä on paljon mielenkiintoista sanottavaa. (Ja miksi tämä tuli mieleen paskalinnuista? Se selviää kohta) Mirillä oli treffit yhden jäbänkaa, jäbä oli pyytänyt Mirin drinkille. Se oli ihan söpö ruskeasilmä. Me suomalaisjuutalaiset sisarukset ymmärrämme tällaisen kutsun niin, että mies haluaa tarjota drinkin - mutta se saattaakin olla väärinymmärrys. Mies hilautui tiskille, sisko perässä, baarissa oli tungos. Mitä sä juot, mies kysyi. Mi juo siideriä. Mies tilasi kokista. Itselleen. Katsellaan, sosiologisesti, Mi ajatteli ja tilasi tasa-arvosiiderin. Mies oli turkkilainen - okei, mä oon käynyt sun kotimaassa kaksi kertaa, Mi kertoi. Miehellä oli hermostunut kimeä nauru - vitun epämiehekästä, Mi ajatteli. Sillä oli paskalintufirman käyntikortti!  Mi nauroi paskaisesti  kovaan ääneen. Räkäisesti ja pitkään. Eikä selitellyt.

551

IbrahimIbrahim NabilNidam TalaTawfeeq Iyad

FatimaFatimaFatima AmeenAya DinaDina

Ayyoob

(174 x 200cm) 2015

Juhannussydän

Räjähtävä sydän (140x120) 2015

Tämä maalaus on elimellisesti äsken näyttämäni harmaan pari. Ja konkreettisesti elimellisesti. Vierekkäin on kaksi sydäntä. Toinen pysähtyy. Toinen jatkaa lyömistään, järkyttyneenä ja kauhistuneena. Se menee rikki, melkein räjähtää, mutta se jatkaa lyömistään.

Hiipuva sydän ja Räjähtävä sydän

Harmaan maalauksen "tyhjyys" tulee ehkä paremmin perustelluksi tässä, kun asetan sen parinsa viereen. Minusta nämä soivat yhdessä ja ne myös esittävän asian, joka niiden on tarkoitus esittää. Kuten harmaalla parillaan, myös punaisella maalauksella on ollut pitkä matka lopputulokseen, välissä on tapahtunut useampi iso muodonmuutos. Joskus näin kuuluu tapahtua. 

Sateen jälkeen (2007-2008)

Lakkasin tykkäämästä tästä turkoosi-vihreästä noin puoli vuotta sen valmistumisen jälkeen. En inhonnut sitä, vaan siitä tuli yhdentekevä ja turha. Panin pois silmistä, hylkykasaan ystävänsä Niityn (ed. postaus) kanssa.

Ah, miten ruma! Halusin kai kostaa kakkiaiselle, kun tein sille näin inhottavasti. Teko oli kuitenkin teoksen rytmin kannalta hyödyllinen, kosto toi hyvän dynamiikan, jonka olen säilyttänyt, vaikka värit ovat kiepsahtaneet. Työstämällä runsaasta värimassalla mm. hammaslastoilla olen myös saanut teokseen sopivaa pintarakennetta. 

Tässä vielä maalauksen tokavika vaihe. Vaikka vaihdoin värit, lisäsin taas "rumuuselementtejä" eli kuivuneitä värimöykkyjä, joita voi repiä lattiamuovista ja sekoituspurkeista. Mutta vielä tarvitaan tehoja. Nyt käytin pursotustehniikkaa, väreinä kaksi vihreää, viileä ja lämpimämpi sekä läpikuultavaksi ohennettu fluorikeltainen. Valmis työ tuttuun tapaan yläkuvassa.

Anteeksi, Marianna!

Nimeämätön (140x180cm)

Voi hemputti. Nyt tuli matkittua pahemman kerran. Vai mitä sanotte tästä maalauksesta? Olen ainakin pari kertaa maininnut, että Marianna Uutinen on minulle tärkeä taiteilija. Hänen tuotannossaan on kausia ja teoksia, jotka saavat minut huohottamaan, joskin on myös vaiheita, joista en tykkää yhtään. Minusta on ollut huippukiinnostavaa kokeilla Mariannan kalvotekniikkaa ja hyödyntää sitä omissa teoksissani. Mutta tämän kuvan työ tuntuu jotenkin pahemmalta matkinnalta kuin mikään ikinä koskaan. Johtunee pinkistä väristä sekä siitä, että en ole oikeastaan tuonut maalaukseen mitään omaa (vai pelastavatko keltainen, kulta ja vihreä pinteestä?) Pinkki on Mariannan väri. Mutta eihän kukaan voi omistaa väriä? Suomessa on kirjoitettu 90-luvulla nousseesta ”tyttömaalauksesta”, jossa vaaleanpunaista ja pinkkiä käytettiin paljon, tähän lajiin kuuluvat mm. Katja Tukiainen ja Eeva-Leena Eklund, mutta eivät hekään pinkkiä keksineet. Neonvärit olivat vaatemuodissa kovaa huutoa 80-luvulla ja nyt ne ovat taas muotia, hot-pinkiksi kutsuttu fluoripinkki etunenässä. Väriä näkee teinien farkuissa ja kaikenikäisten tennareissa sekä urheiluvaatteissa. 

Aiempi vaihe

Sanotaan (Saarnaajan kirja, Vanha Testamentti), että auringon alla ei ole mitään uutta. No, ei kai kamalasti. Sitä Saarnaaja ei kuitenkan tiennyt, että 1900-luvulla jaa.oli tuleva akryylimaali. Sanotaan myös, että samaan virtaan ei voi astua kahta kertaa (Herakleitos). Täysin vastakkaiset viisaudet – toisen mukaan ei ole mahdollista keksiä tai kokea mitään, mikä ei olisi jo keksitty ja koettu, kun taas toisen mukaan kaikki muuttuu, vaihtuu ja uudistuu, joka hetki. Tykkään jälkimmäisestä enemmän. Saarnaajan kirja on kielellisesti kaunista luettavaa, mutta sisältö tiivistyy aika hyvin kirjan ensimmäisessä lauseessa: ”Turhuuksien turhuus, sanoi Saarnaaja, turhuuksien turhuus, kaikki on turhuutta”. Että hirteenkö sitten vaan? Ei sentään. Turhuuden pohdinta vie Saarnaajan päätelmään, että on hyvä iloita, syödä ja juoda ja nauttia elämän antimista kaiken murheen ja vaivan keskellä.

Muistan, miten I tuli kerran opiskelukaverinsa työhuoneelta suuttumusta puhisten: ”L on laittanut töihinsä neliöitä!” I oli käyttänyt neliöitä uusien teostensa elementteinä, ja nyt häntä vaivasi paha epäilys, että kollega oli varastanut neliöt. No mutta hei, minä sanoin, et sinä tainnut neliötä keksiä.

Aku Ankka ja veljenpojat löysivät joskus keskeltä viidakkoa hyvin hyvin vanhoja kuution muotoisia munia. Taisivat tehdä arkeologisista löydöksistä munakkaankin. Mutta kuka keksi kuution? Tai neliön? Äkkihakemalta löydän Googelista viitteitä lähinna Rubikin kuutioon ja isoäidin virkkausneliöihin. --- Eipäs, löytyi sieltä muutakin. Neliön käsite on ollut olemassa ainakin babylonialaisessa matematiikassa 3000-500 eaa (ei nyt Kukkeli kovin tarkasti tiennyt). (Kuitenkin jos ajatellaan käytännön asioita, niin esim kulmikasta arkkitehtuuria ei ole monessa maailmankolkassa edelleenkään nähty.)

Siis neliön”matkiminen” ei ole matkimista, minusta se on aivan selvää, koska neliö on ollut olemassa maailman sivu. Mutta kuten todettu, akryylimaalin historia on vielä melkoisen lyhyt. Tarkoittaako se sitten, että akryylitekniikan matkiminen on pahempaa matkimista? Ajatellaanpa vanhempaa tekniikkaa eli öljymaalausta. Matkiiko laseeraaja jotakuta? Entäs se, joka sekoittaa värit vasta kankaalla eikä paletilla? Kumpikin tekniikka tuo mieleen aika liudan maalareita. Entäs sitten maalausaiheet. Miksi ”kaikki” maalavat asetelmia, maisemia ja alastonmalleja? Aivan järkyttävää matkimista, eikö muka? En ole saanut selville, kuka ensimmäisenä kalvoili, myöhemmin tekniikkaa on hyödyntänyt minun lisäkseni ainakin Kaarina Haka. Itse "keksin" tekniikan ihan vahingossa. Olin sekoittanut väriä muovipurkin kannella. Kun väri oli kuivunut, huomasin, että se irtoaa alustasta kalvona, ja aloin kokeilla yhä suurempia kalvoja, ohuitaja paksuja, tasaisen läpikuultavia ja paksun möykkyisiä.

Orkidea-sarjaa varten tein aika rutosti kalvoja. Niitä maalatessa en kuitenkaan kokenut kovasti matkivani, luultavasti siksi, että maalauksista ensiksi pomppaava asia oli värimaailma eikä niinkään se, miten taulu oli teknisesti toteutettu. Tämän postauksen teos ei ole kovin koloristinen tekele, väritys perustuu aika yksinkertaiseen vastavarikontrastiin. Niinpä minun spesiaaliteettini ei niin pääse tässä esille. Kivalta se silti minusta näyttää. Silti en ole varma, miltä näyttää vaikkapa lokakuussa.

Mannerlaatat

 Tambora (150x100cm) 2015

On tapahtunut massiivinen invaasio! Punainen tulla jylläsi, sinne menivät, ahnaaseen nieluun, muut värit. Ukko-Noa meni saunaan ja ja koko arkki hukkui! Apua, nyt viimeistään ymmärrätte että minua pelottaa mennä töihin.

Novarupta (150x100cm) 2015

Mannerlaatat törmäilevät, ja tuliväri kihiseee. Jyrähtelee, rätisee, kipunoi. Järistys riuhtoo kiilapuita ja riepottaa kankaita, kohta jo pohjat repeävät. Punainen hyökyy hyökymistään, paksu massa pulputtaa joka puolella. En enää ymmärrä mitä tapahtuu, sillä olen muuttunut pikkupikku maatuskaksi; menen gessopurkin taakse piiloon. 

Etna (150x100cm) 2015

Seuraavana päivänä punainen leikkii leppoisaa. "Enhän minä mitään, höpön höpö", sanoo, kun syytän diktaattoriksi. "Yhteiseksi parhaaksi! Itse olit maalannut huonosti; ja aina olet ylireagoimassa. Joo joo, olen ehkä tulivuori, mutta ihan säyseä sellainen."

Värikylpyjä A_C Galleriassa

Näyttely Fade in! Fade Out! aukesi torstaina. 

Näyttely on auki 21.3.2015 asti, aukioloajat ma-pe 10-17, la-su 12-16. Galleria A_C, Merikatu 3. Tervetuloa nauttimaan ja saamaan energiaa!

Tässä kuvakooste avajaisillalta. Suurin osa kuvista on omasta kamerastani ja kuvaajana on ollut Martta Oikarinen tai minä itse, satunnaisesti joku muu. Osan kuvista sain käyttööni kuraattori Canal Cheong Jagerroossilta. Kiitos kaikille.

Keltaisessa. Vasemmalla veljeni Antti Korhonen, oikealla heprean opettajani, israelilainen runoilija, kääntäjä, kielitieteilijä ja kirjallisuuskriitikko Rami Saari. Melkein vaarallista tulla näyttelyyni tuollaisessa paidassa, mitä jos katoaa maalauksen ja jää sinne ikiajoiksi!? Maalaukseni Voima, 2015 (180x200cm).

Oksan takana (osa Erkki Kannoston veistoksesta). Ramin selän takana Maaria Märkälän vihreää.

Markuskin surffaa suoraan väriin.

Oho, oli aika monta, vaihdetaan värejä:

Martta ja Mailis. Maalaukseni Rento (180x200cm) 2014

Ystäväni Tirppa tuli anoppinsa Liisan kanssa.

 Leenalla oli oli paljettivillis

Erkki Kannoston veistos Maljakko 2


16vee kummien kanssa


Illan sankarit. Kuraattori Canal Cheong Jagerroos, Maaria Märkälä, kuraattori Sari Tenni, minämaaria ja Topi Ruotsalainen. Kuvanveistäjä Erkki Kannosto oli ehtinyt livahtaa.

...ja tässä on meidän jalat

A_C:n galleristi Jarmo Haapalainen ja kollegansa Marjukka Uusitalo. Maalaukseni Sarastus A (2009)

Canalin ja kaiman takana Maarian työ Syyspäivä puistossa


Kollega Kirsti Tuokko. Jos me ei puhuta maalauksista, me puhutaan vaatteista. Ihan harmi, ettei Kirstin trendikkäät lahkeet näy kuvassa.


Topi Ruotsalainen ja maalauksensa Going down (osa)

Hattuherra esittäytyi keskustelussa salaperäisesti mentorikseni. Sitäkin - setäni Timo Korhonen. Maalaus Topi Ruotsalainen.

Henri Hagman ajatuksissaan varsin kiintoisassa väri-valo-tilassa

 Janne Kaitalan teoksia tulee gallerian seuraavaan näyttelyyn. Janne on yksi työhuonanaapureistani Arabiassa.

Toinen työhuonenaapuri Köysti Pärkinen. Ootko sä Kyösti vihanen vai oisko uncool näyttää siltä ettei ole vihanen, vanha bommaajajäbä, jäbä?

Janne, Canal ja graafikko Beata Joutsen perheensä kanssa.

 Ihanaa oli! Jatkoille Sea Horseen. Silakat tai Marskin kuha!