torstai 16. joulukuuta 2010

Kolmikko

Tumma 3. neljästi maalattuna

Aamulla Tumma 3. odotteli tällaisena. Aika hyvin se on edennyt. Punaisissa ja violeteissa alkaa olla toivomaani syvyyttä, mutta uusin elementti, palettiveitsellä hurjuuksissa hakattu kultahopea, arveluttaa. On pitkän mietinnän paikka ja mitä ilmeisimmin hitaan etenemisen päivä.

Sekoittelen muutaman keltaisen ja töpsyttelen sinne tänne kullan jatkoksi pehmentämään. Kohentelen punaisia. Sitten pitkään emmittyäni päätän vielä hakata palettiveitsellä, tällä kertaa ceruleum-sinistä. Ei paha. Hengailen, kuuntelen radiota ja katselen.

Nyt voisi olla hyvä kurkata sarjan muita osia. Alla 1. ja 3. vierekkäin. Kolmonen nyt siis viidesti maalattuna, mutta vähän märkänä vielä. Aika postimerkkejähän nämä tässä ovat, kun oikea koko on melkein lattiasta kattoon. Mitä isompi maalaus, sitä enemmän se kärsii kuvana esittämisestä. Yksityiskohta-kuvissa värit tulevat paremmin esiin ja materiaalintuntu välittyy, mutta tilallinen kokemus puuttuu. Tällä kertaa en kuvannut yksityiskohtia, mutta hyviä kuvia ykkösestä ja kakkosesta on täällä.


Tässä 3. ja 2.

Nyt tuntuukin, että kakkosta kannattaa jatkaa, ja niin teen. Lisään maalaukseen transparenttia mutta tummaa purppuraa sekä vähän pinkkiä. Seuraavalla kerralla selviää, mitä olen saanut aikaan. Töihin on aina jännä tulla, kun ei ihan tiedä, millaiseksi maalaus on muuttunut. Maalin kuivuminen vie hyvin parisen tuntia, paksumman kauemminkin. Huolehdin, ettei tule pahoja valumia, hengailen vielä vähän ihan muuten vain, sitten lähden kotiin. 

keskiviikko 15. joulukuuta 2010

Pohjamaalaus + 1

Tumma 3. (210x200cm) kahdesti maalattuna

Onpas mukavaa työstää taas näin isoa kangasta! Katsotaan lähempää




Olen eilen maalannut pohjamaalauksen päälle läpikuultavilla väreillä (Lascaux akvarelli-akryyli + vesi) pienehköjä vetoja sinne tänne. Sitten olen paksunnetun mediumin avulla levellä pensselillä liu'uttanut värejä kankaan pinnassa. Yläosan kelta-vihreät olen sekoittanut valmiiksi paksuiksi ja huiskinut intuitiolla.

Tänään ehdin maalata kaksi uutta kerrosta. Ensin jatkoin samaan malliin varovasti lisäämällä punaisia ja keltaoransseja ohuelti. Lounaan jälkeen maali oli kuivaa ja saatoin jatkaa. Pohdin ja tutkailin, sekoitin lisää värejä. Jossain kohti iski hurjuus ja käsi oli  ajatusta nopeampi. Anna parastasi, nyt, maalaus vaati, ja taas kerran hurjuuden voima yllätti. Puhelimen kello piipitti, johonkin olisi pitänyt mennä, mutta ei siitä niin vain heti päässyt - kuka nyt jättää huutavan vauvan imettämättä?

tiistai 14. joulukuuta 2010

Tumma

Aloin nähdä helmikuun näyttelyn (galleria Pictor, Vihti) mielessäni viime viikon lopulla. Olin esitellyt teoksiani asiakkaalle (kaupatkin syntyivät!), ja seuraavana päivänä hahmotin oman tuotantoni taas vähän paremmin. Myös keskustelusta kollegan kanssa oli apua, tämä kun oli pitänyt näyttelyn samassa tilassa ja muisti sen ominaislaadun hyvin.

Tärkeintä on tehdä niin hyvä näyttely kuin mahdollista, niistä teoksista, jotka nyt ovat olemassa. Kovin paljon uutta ei enää ehdi eikä kannata maalata. Tuntuisi olevan paljon tummaa puhuvia teoksia. Tummalla on monta ääntä; ja nyt kuunneltuani tummaisiani tiedän, että niiden yhteissointi on upea. Olkoon siis päätetty: näyttelyn nimi on Tumma. Sinällään kiehtovat kukka-aiheet jäävät hetkeksi hautumaan, niiden aika ei ole ihan vielä.

Kirjoitin työhuoneen oveen listan teoksista. Ajattelin ottaa mukaan muutaman vähän vanhemman työn. Alla armon auringon (2007), Väite haavoista ja timanteista (2008) ja Itku (2008) ovat maalauksia, joita pidän keskeisinä jä tärkeinä.Harkinnassa on myös laittaa esille joku melkeinmusta työ vuodelta 2005. Hukkumisesta tulee mukaan muutama kangas, ja sitten on Melankolia-sarja, josta muuten uupuu vielä yksi työ.

Uusista töistä pääosassa on kolmikko Tumma. Kaksi ensimmäistä tummaa maalasin keväällä, kolmas alkoi nyt, näin

Tumma 3.(210x200cm) aivan alussa

Tarkoitus on maalata tämä teos itsenäisenä sellaiseksi kuin se haluaa muotoutua, ja sitten tarkastella kolmikkoa yhdessä, kuinka soivat, ja mikä mahdollisesti kaipaa viritystä vielä.

Enpä älynnytkään, ennen kuin nyt, että olen valinnut pohjamaalauksen niin samankaltaisen värimaailman kuin edellisen postauksen kukkamaalauksessa on. Tätä on kuitenkin tarkoitus kerroksittain työstää tummempaan suuntaan siinä missä kukkiin olisi tulossa lisää heleää.

keskiviikko 8. joulukuuta 2010

Kaikki mahdollisuudet mokata



Tänä aamuna kukkaismaalaukseni näytti tältä. Toisen maalauspäivän hienonhienot siniset ja pinkit tehostukset ovat kuivuneet kauniisti. (Täytyy katsoa aika tarkkaan, että näkee eron kuvien perusteella). Maalaus näyttää lupaavalta. Tämä on helppo pilata, ajattelen.

Edellinen vaihe

En ihan heti tiedä, miten jatkaa. Joskus jatkan, kunhan kokeilen, vaikken ihan tietäisi, mutta nyt en halua kulkea pitkää erehdys-yritys-reitttiä. Haluan ehdottomasti säilyttää tummanpunaisten neilikoiden ja sinisten krysanteemien inspiroiman värimaailman, että ei mitään vastavärillä ympäriheilautuksia tähän, kiitos.
1. ja 2. päivän värejä

Tänään sekoitettuja

On siis kolmas päivä tämän 210x174cm kokoisen kankaan kanssa. Ensimmäinen ja toinen vaihe on maalattu pääasiassa lattialla, nyt päätän pitää kankaan pystyssä ja edetä aivan pienillä vivahteilla. Värin täytyy olla kohtalaisen kiinteää, tai sitten niin ohutta, että kangas imee sen saman tien, sillä en halua työhön valumajälkiä. Välineet vaihtuvat isoista pensseleistä ja lastoista pieniin siveltimiin. Turkoosi saa nostetta, punaisen skaala laajenee ja uutena värinä maalaukseen tulee kultaa, tosin ihan pieninä alueina. Jokaisen kohdan harkitsen tarkkaan. Muutokset ovat niin pieniä, että valokuva (ylin kuva) ei meinaa käsittää. Olen kuitenkin tehnyt päivän työn ja jätän maalauksen kuivumaan. Vielä sen tietenkin voisi mokata tuhannella tavalla.

Huomenna pingotan ja pohjustan kaksi uutta kangasta samaa kokoa. Täytynee hakea lisää värivirikettä kukkakaupausta.

maanantai 6. joulukuuta 2010

Helmikuussa Vihdin Nummelaan




Tajusin juuri, että seuraavaan näyttelyyni on enää aika vähän aikaa. Minut on kutsuttu pitämään yksityisnäyttely Vihdin 1988 perustettuun galleria Pictoriin. Ajankohta on helmikuu 2011. Pictorissa on vuosien mittaan esiintynyt vaikuttava lista Suomen parhaita taiteilijoita, joten on kunnia päästä joukon jatkoksi. Galleriatila on entinen paloasema, jossa on neliöitä noin sata.  Kuvani (yllä) Pictorista ovat viime keväältä, kahden näyttelyn välistä. Tilaan mahtuu hyvin isojakin maalauksia ja kokonaisuuden rakentaminen on haastava tehtävä.

Olin ajatellut näyttelyn nimeksi Tumma kevään samannimisen teosparin ja syksyn Melankolia-sarjan henkeen. Nyt kuitenkin alkoi tuntua, että en halua käyttää kokonaista näyttelyä synkistelyyn. Miten olisi Tummaa ja kirkasta?

Luulen, että ehdin hyvin tehdä vielä muutaman uuden suuren maalauksen. Työhuoneella on valmiina kiilapuita kokoa 210x174cm ja vielä yhdet isommat, 210x200cm. Tekisi mieli jotain punaista ja sitten vielä jotain vaaleaa, häikäisevää.

Nyt on tekeillä maalaus, jonka värit ovat peräisin kukkakimpusta, jonka sain viime viikolla.






Maalaus on kokoa 210x174cm. Alla kuva taulusta ensimmäisessä vaiheessa. Mainittakoon, että maalaustapahtuma oli varsin iloinen ja vapautunut.


perjantai 3. joulukuuta 2010

Hekuma suosittelee: mars Taidehallille!


Joku vuosi sitten kirjoitin ahkerasti kuvataidekritiikkiä. Niinpä kriitikko Maaria Oikarisen nimellä tulee jatkuvasti kutsuja avajaisiin ja lehdistötilaisuuksiin. Ihan hävettää, kun aina en edes tule avanneeksi kaikkia kirjekuoria. Välillä taas tekisi mieli mennä pressiin, mutta en ilkeä, kun en kerran kirjoita näyttelyistä kuin ihan satunnaisesti. Viimeksi kirjoitin jotakin kritiikin tapaista huhtikuussa Galleriakierros-postauksessa, sitä ennen Taidemaalaus ja Taide & Design – lehdissä vissiin viime vuonna.

Olen kirjoittanut myös kirja-arvioita; pidänhän lukemisesta ja lukemani analysoinnista. Mutta jossain kohden kirjoittaminen alkoi jumittaa, itsekritiikkini nousi ajattelun esteeksi. Lyhyenkin tekstin aikaansaaminen oli melkoisen tuskan takana ja päiväkausien tuskailu oli oikeasta työstäni, maalaamisesta, pois. Kärsin kirjoituskammosta: en saa sanoja ulos, en saa lauseita muodostumaan, enkä tällä haavaa uskalla luvata saati ehdottaa millekään julkaisevalle taholle tekstiä, jota ei ehkä tulisi syntymään. Liekö kyseessä jonkinlainen masennuksen jäännösoire.

Toivoisin pääseväni kammosta, saavani sanat virtaamaan, jo senkin takia, että omalle taiteelle on hyväksi katsoa ja pohtia, mitä ja miten muut tekevät. On mukava miettiä muiden kanssa, kysyä tekijältä ja toiselta kokijalta. Kirjoittaessa aistimukset ja ajatukset syvenevät vielä lisää.

Eilen rohkaisin mieleni ja kävin Carnegie Art Award -näyttelyn pressissä Taidehallilla. Tämä joka toinen vuosi järjestettävä tapahtuma saa minut aina uteliaaksi. Carnegie Art Award on perustettu merkittävien pohjoismaisten taiteilijoiden tukemiseksi ja nykymaalaustaiteen edistämiseksi. Maalaus määritellään laveasti: mukana on perinteisen maalaustaiteen ohella valokuvaa, videoita, valo- ja ääniteoksia, veistoksiakin. Idea kuitenkin on, että teosten tulisi käsitellä maalaustaiteen kysymyksiä ja problematiikkaa. Tapahtumaan kuuluu neljä osaa: kiertonäyttely, näyttelystä koottu kirja, näyttelyn taiteilijoista kertova elokuva sekä palkinnot neljälle taiteilijalle.

Kirjoitin toimittajien nimilistaan mediakseni Hekuma. Menin Taidehallille vielä illaksikin, kutsuvierastilaisuuteen, jossa oli mm. kiinnostava, mielipiteitä jakanut performanssi. Ja nyt Hekuma-media kirjoittaa näyttelystä heti avajaisiltana! (Hesarin juttu ilmestynee huomenna.) Alaston kriitikko on kyllä ehtinyt ihan ekana Kauppalehden ennakkojutussaan, josta selviää aika hyvin, mistä Carnegie-instituutiossa on kyse. Minä kirjoitan tässä postauksessa joistakin teoksista, jotka tekivät minuun (taidemaalarina) vaikutuksen.

Ehdoton suosikkini on norjalaisen Tone Kristin Bjordamin (s. 1975) kauniskaunis videomaalaus Coral. Idea on aivan yksinkertainen: nestemäiset värit putoavat veteen (tai muuhun nesteeseen) ja leviävät siihen juoksevina nauhoina tai pyörteinä, kuohkeina, hentoina, pulleina. Kuva on käännetty ylösalaisin, mikä korostaa tapahtuman keveyttä. Taidemaalari näkee tämänkaltaisia ilmiöitä useinkin sekoittaessaan värejä, tai esimerkiksi pudottaessaan käytetyn pensselin puhtaaseen veteen odottamaan pesua. Viimeistään kolmannen pensselin upotessa astiaan vesi kuitenkin muuttuu kuraiseksi mönjäksi. Tässä värit säilyttävät puhtautensa sekoittuen toisiinsa vain hieman, eli taiteilijan on täytynyt kehittää kemiallinen konsti, jonka ansiosta sottaantumista ei tapahdu koko 12-minuuttisen teoksen aikana.

Antaisinko toisenkin palkinnon videoteokselle? Taidanpa antaa. Seppo Renvallin (s. 1963)lähes mustavalkoinen Exotique kuvaa auringonvalon viipymistä ja liikettä seinäpinnoilla, kaihtimissa, vuoteella, huoneissa, jotka jäävät anonyymeiksi, lähes abstrahoituvat. Valo ja Zape Leppäsen tekemä äänimaisema maalaavat tämän herkkävireisen teoksen. Juttelin taiteilijan kanssa, mielestäni tämä oli hyvin erilainen kuin mikään hänen aiempi työnsä. Renvall oli samaa mieltä.

Ruotsalaiselta Astrid Sylwanilta (s. 1970) on esillä kaksi isoa akryylimaalausta. Koska tekniikka on sama kuin omani, katson tällaiset teokset aina hyvin tarkkaan. Jälki on komeaa ja dynaamista. Taiteilija on käyttänyt isoja lastoja, pelannut läpikuultavuuksilla ja kankaan tekstuurilla. Mutta onko näissä sittenkään mitään omintakeista? Mieleeni tulee Irmeli Hulkko (miksei hän ole koskaan päässyt ehdokkaaksi?), jonka maalauskieli on samantapaista, mutta kenties vielä varmempaa, räjähtävämpää, vangitsevampaa - ja näiden myötä myös persoonallisempaa.

Marianna Uutisen (s. 1961) teosten kohdalla mietin taas kerran, tykkäänkö enkö tykkää. Olen kuitenkin paljossa velkaa Uutiselle: hänen oivalluksensa käyttää maalia laskostetun kankaan tavoin on saanut minut testaamaan maalimaterian mahdollisuuksia ja tekemään omia löytöjäni. Taidehallissa on esillä kaksi vahvan pinkkiä maalausta, taitavat olla samoja, joita nähtiin Piippolassa viime keväänä. Pinkin seassa on mustia pensselinvetoja, joissa harjakset erottuvat ja musta pisaroi. Seuralaiseni koki värin niin luotaantyöntävänä, ettei oikein osannut katsoa maalauksia. Minusta väri oli hieno, mutta voi olla niin, että Uutisen 1990-luvun ihanat glittermaalaukset pysyvät aina ykkösinä mielessäni. Itse asiassa taiteilija on tehnyt uusiakin glittertöitä, ainakin pienikokoisina, olen nähnyt niitä mm. galleria Aspiksessa vuosi sitten. Tykkäsin!

Ruotsalaisen Anastasia Axin (s. 1979) performanssin piti alkaman klo19.30. Esiintymisalueen lattia ja seinä oli suojattu valkoisella paperilla. Paperin päällä oli kipsimöhkäleitä, työkaluja ja rivistö pulloja, joissa toisissa oli vettä, toisissa mustetta. Juhlavieraille kannettiin tuoleja ja tarjoiltiin konvehteja odotellessa. Kun valkoisiin pukeutunut taiteilija sitten tuli paikalle, hän kehotti yleisöä siirtymään kauemmaksi. Istuin eturivissä, jännitti, tulisinko maalatuksi. Taiteilija aloitti hönkimällä mikfoniin; hän tuotti kirskuvaa ja särisevää ääntä koko esityksen ajan myös roikottamalla mikrofonia ja hieromalla sitä esineisiin. Esityksen sisältönä oli aggressio. Ax potki, löi, hajotti, roiski, sylki. Jotkut kavahtivat ja poistuivat tilasta. Pari kollegaa kommentoi myöhemmin että hohhoijaa, kun näitä on nähty, ja niin paljon parempia. Minusta esitys oli vimmassaan jotenkin tenhoava, ehkä samastuin kokemukseen maalaamisen hurjuudesta, vaikka sylkemällä en sentään ole koskaan maalannut. Seuralaiseni kärsi tinnituksesta jonkin aikaa esityksen jälkeen. Päättelimme, että performanssi ei ollut huono, sillä emme kokeneet a) myötähäpeää emmekä b) pitkästymistä. Sinänsä tietenkin oli virkistävää, että muuten melko hienostelevassa tilaisuudessa oli tällainen provokaatioelementti; yleisö oli sellaista, että osa taisi ihan oikeasti provosoituakin. (Aika tuhmasti taiteilija repi suojapaperia irti ja sotki seinää ja lopettaessaan lampsi mustat kengänkuvat laatulattiaan). Nyt, vuorokauden kuluttua, performanssi mietityttää edelleen; mieleeni tuli, olisiko esityksen aikana voinut tapahtua käänne aggressiosta rauhaan, ja miten sellaisen olisi voinut toteuttaa. Maalausprosessissa tapahtuu usein niin, mutta ei kylläkään ihan lyhyessä ajassa.

Nämä ja monta muuta kiinnostavaa esillä Taidehallissa 16.1.2011 asti. Ei kannata jättää väliin! Itse aion mennä ainakin kolmannen kerran vielä ja katsoa taiteilijoista tehdyt videot.

sunnuntai 28. marraskuuta 2010

Espanjaa

Espanjalainen maisema (keltainen), (80x150cm), 2010

Espanjalainen maisema (oranssi), (80x150cm), 2010

Marraskuuni on tänä vuonna ollut energinen, onnellinenkin. Suurelta osin hyvä mieleni on johtunut tulevan odotuksesta: vuoden kuluttua tähän aikaan olen Marbellan taiteilijaresidenssissä. Aloitin espanjan opinnot aikuislukiossa. Olen hyvässä vauhdissa ja innoissani, kun ymmärrän jo pätkiä Almodóvarin leffoista.

Marraskuun maalaukset ovat kuitenkin olleet tummia, hitaasti kerros kerrokselta rakennettuja hämäriä ja pimeitä (ks. kaksi edellistä postausta). Työ on ollut puurtamista ja pinnistelyä. Kunnes tällä viikolla Espanja ilmestyi työhuoneelle! Tuli oikein karkelot. Aurinko lämmitti, tukassa oli kukkia ja Enrique tanssitti. Kummallista.

perjantai 12. marraskuuta 2010

Vähän vielä pimeämpää





25. lähikuvin

Olen hinkannut ja jynssännyt yhtä samaa viikkokaudet. Ei tule mitään, mömmöä mössöä epäväriä.  En viitsinyt kuvata välivaiheita, tympi jo koko homma. Olin menemettä työhuoneelle. Sitten taas menin ja pinnistelin: violettia pitää olla, tummaa, ja kultaa. 

Nyt, kun ties kuinka monennen kerroksen jälkeen tutkailen maalausta, lämpö alkaa virrata katseen kautta kehoon ja tajuntaan. Vielä vähän, pikkuisen, hissun hiljaa. Tämä pimeä on hyvä pimeä. 

tiistai 5. lokakuuta 2010

Ei-päivä

Joskus olen töissä viisi minuuttia tai vartin. Esimerkiksi tänään taitaa käydä niin. Joo. Vaihdoin kyllä maalausvaatteet. Istun ja katson tekeleitä.

21. alku

22. tässä vaiheessa

Nyt täytyisi olla viisas ja vakaa. Näillehän voi tehdä mitä tahansa, mutta mitä niille kannattaa tehdä, en taida juuri nyt hetipaikalla tietää. Moido. Lähden pyöräilemään/ kuljeskelemaan/ vaahteranlehtiä potkimaan. Menen keltaiseen/ Lammassaareen/ pihlajanmarjaan/ S-marketiin/ kuuseen/ kirjastoon/ joelle/ romaaniin/ neilikkaan/  

maanantai 4. lokakuuta 2010

Sovellettua maalausta

Kun tulen töihin, lattialla odottaa tämä:

22. aluillaan

Olen taitellut kangasta tehdäkseni värialueille rajoja ja kuvioille kaksosia. Olen käyttänyt telaa saadakseni värin toistumaan ja imeytymään taitoksessa. Nyt nostan kuivuneen työn seinälle tutkailtavaksi ja valokuvattavaksi. Ajatukset vievät peräti kahdenkymmenen (!) vuoden taakse, Savonlinnan Taidelukioon ja valintaan, jota aikanaan emmin kovasti. Jokaisen kuvataidelinjalaisen oli valittava kolmesta: 1. Yleinen taide, 2. Sovellettu taide ja 3. Käyttögrafiikka ja arkkitehtuuri eli KGA. Näistä viimeinen ei kiinnostanut minua, mutta valinta kahden ensimmäisen välillä oli vaikea, kummassakin tapauksessa tuntui menettävän jotain. 

Yleisessä maalattiin öljyväreillä Ateljeessa. Sovelletussa työskenneltiin Luokassa tai Puutalossa ja kokeiltiin monipuolisesti eri tekniikoita, mm. silkkipainoa, kankaanvärjäystä, linoleumia, emalitöitä, paperimassan tekoa. Valitsin sovelletun, tykkäsin useimmista töistä. Mutta samalla takaraivossa kaihersi, että kyllä ne yleisen opiskelijat siellä Ateljeessaan ovat paljon taiteellisempia. Joillakin oli ihan oma Tyylikin, niistä oli selvästi tuleva taiteilijoita siinä missä KGAlaiset päätyisivät tietenkin arkkitehdeiksi. Kaikki sentään pääsivät Ateljeehen PIMAn eli piirustuksen ja maalauksen tunneilla, joilla tehtiin hiillipiirroksia Nefertitestä ja muista kipsihahmoista, välillä elävästä mallista. Myös sommittelu ja taidehistoria olivat kaikille yhteisiä, pakollisia aineita. Lisäksi saattoi ottaa erillisiä kursseja mm. valokuvauksesta, ompelusta ja kankaankudonnasta (tein näitä kaikkia, lisäksi maalasin maisema-akvarelleja ihan muuten vain, niitä öljyvärejäkin yrittelin).

En ihan tiennyt, miksi isona ruveta, mutta päättelin, että en ole tarpeeksi lahjakas enkä taitava kuvataidealalle. Aloin luottaa kielipäähän ja pänttäämiseen tulevaisuuden avaimina. Taisin myös haaveilla romaanin kirjoittamisesta.

Se, miten minusta tuli taiteilija, onkin jo toinen tarina. Tämän päivän tarinassa 38-vuotias taidemaalari yhtäkkiä kohtaa 18-vuotiaan lukiolaisen, joka innokkaasti kuvioi, värjää ja painaa, paksua puuvillaa Puutalossa. Magenta, violetti ja yönsininen ovat lukiolaisen lempivärejä. He tervehtivät toisiaan iloisesti, kankaat muistuttavat hieman toisiaan. Maalari kiittää värjäriä, olen tainnut matkia sinua vähän, tuumaa.

Seuraava vaihe on samassa selvinnyt: fluoripinkkiä ja kadmiumkeltaista eri vahvuisina seoksina varovasti valellen, värin kulkua ohjaillen. Näin, noin:












keskiviikko 29. syyskuuta 2010

Kultakuumeessa taidebloggaamisesta

Olen radiossa huomenna torstaina 30.9. Toimittaja Päivikki Välttilä kiinnostui taidebloggaamisesta ja kävi kesällä työhuoneellani haastattelemassa minua. Kanava on Yle Radio 1 ja lähetysajat 15.15 ja 21.15. Myöhemmin ohjelma löytyy Yle Areenasta.

Kuuntele ohjelma Kultakuumeen sivulta (aikaa lokakuun loppuun).

torstai 23. syyskuuta 2010

Yllättävä käänne

Viikkojen hissuttelun jälkeen into kuohahti esiin. Ajattelin ensin vain kurkata lepäämässä olleita kankaita. Käärin rullat auki. Kohta jo Hukkumis-maalaukset vaativat täyden huomion ja maalari oli hypännyt maalaukseen, hui, noin vain tosiaan hyppäsi, ja virta kohisi ja pulppusi.


Tämä on 20. Hukkuminen. Olen lainannut maalaamiseen kankaanvärjäyksen tekniikoita, taitellut työn paketiksi kuten batiikkivärjäyksessä tehdään ja upottanut väriliemeen. Viimeinen värikylpy on ollut pinkki, se on saanut harmahtavalla pohjalla aikaan kanervanpunaista.


Haluan tehdä maalauksesta sävykkäämmän. Mikä tahansa näistä väreistä kävisi tähän työhön. Päätän käyttää keskimmäistä, ultramariinin roosaa, pigmenttiä. Saan kauniin punavioletin sävyn kanervan rinnalle. (Ultramariinin roosat ja violetit pigmentit ovat jauheena vaaleampia kuin valmiissa värissä, sideaine tummentaa pigmenttiä).



Seuraavaksi haluan vaaleamman ja kylmemmän violetin. Sekoitan värin eilisestä pinkkilitkusta ja puuterisiniseksi nimetystä sekoiteväristä, joka sisältää paljon titaanivalkoista ja hieman ultramariinin sinistä.


Kaksi sävyä rikastunut maalaus näyttää nyt tältä, aika hienolta minusta. Ero kuvien välillä ei ole suurensuuri,  mutta se on silti merkittävä, kyse on aivan viimeistelyvaiheesta, jossa pelataan pienillä nyansseilla.
Muuten, sitä mukaa, kun maalauksia valmistuu, lisään kuvat Hukkuminen-verkkonäyttelyyn (yläpalkin linkki). Tänään sinne pääsi kelta-punainen hurjimus.