Tuo oli tumma maammon marja
syntymässä säikähtänyt,
näki kauhut kaikkialla,
haltiat pahat havaitsi,
ei hyviä ensinkänä.
Pani äiti paimenehen. –
Paimen metsästä palasi,
tuli outona tupahan,
haasteli haralla hapsin:
»Oi emoni, älä minua
pane karjan paimenehen!
Lempo seisoi suon selällä,
Hiidet hirnui kankahalla,
juuttahat jälestä juoksi,
maasta maahinen kohosi.»
Ei pojasta paimeneksi. –
Pantihin kalan kutuhun.
Palasi mereltä poika,
tuli valjuna tupahan,
kertoi kynnet kylmillänsä:
»Kauhea saloilla kansa,
meren kansa kauheampi!
Näin minä Tursahan tulevan,
meren kahtia menevän,
Kalpea karilla istui,
Tyhjä alla ammotteli.
Ei pojasta merelle miestä. –
Pantihin palon tekohon.
Palasi palolta poika,
tuli vauhkona tupahan,
sanoi silmin seisovaisin:
»Hirveät meriset hirmut,
tulen hirmut hirveämmät!
Sylki kyyt kyventä, liskot
puhui liekkiä punaista,
Syöjätär porossa keitti,
Kehno käänti kattilata!»
Suku jo surmata saneli:
»Mitä työstä tyhjän miehen!»
Ennätti emo etehen,
kyyditti kylän kisoille.
Palasi kylästä poika,
ei tohi tupahan tulla,
kujilla kuvahtelevi,
piilee peltojen perillä;
löysi äiti seisomasta
takaiselta tanhualta.
Poika kaulahan kavahti:
»Oi emoni, kantajani!
Paras on minun paeta,
paras mennä näiltä mailta,
mennä Kalman karsikkohon,
piillä Tuonelan pihoille!
Kolkkoja kotona näin ma,
kamalampia kylässä!
Veräjällä Vento seisoi,
Vennon poika portahalla,
loukossa Vahinko vaani,
Kouko kohtasi ovella.»
Tunsi äiti tummaisensa,
tunsi jo tuhon-alaisen
syntymässä säikkyneeksi;
itki, itki, ei evännyt,
virkkoi, vienosti saneli:
»Niin menekin, poloinen poika,
mene kuolon kuusikkohon,
vainajien varvikkohon,
tuvan taakse taaton saaman,
lempeän lepotiloille,
missä seisoo puut pyhäiset,
hongat himmeät puhuvat
ollehista, mennehistä,
murehessa yön ikuisen.»
Taatto haudassa havasi.
»Mitä itket, heimon helmi?
»Tuota itken, oi isoni,
ei minuhun metsä mielly.»
Paimen metsästä palasi,
tuli outona tupahan,
haasteli haralla hapsin:
»Oi emoni, älä minua
pane karjan paimenehen!
Lempo seisoi suon selällä,
Hiidet hirnui kankahalla,
juuttahat jälestä juoksi,
maasta maahinen kohosi.»
Ei pojasta paimeneksi. –
Pantihin kalan kutuhun.
Palasi mereltä poika,
tuli valjuna tupahan,
kertoi kynnet kylmillänsä:
»Kauhea saloilla kansa,
meren kansa kauheampi!
Näin minä Tursahan tulevan,
meren kahtia menevän,
Kalpea karilla istui,
Tyhjä alla ammotteli.
Ei pojasta merelle miestä. –
Pantihin palon tekohon.
Palasi palolta poika,
tuli vauhkona tupahan,
sanoi silmin seisovaisin:
»Hirveät meriset hirmut,
tulen hirmut hirveämmät!
Sylki kyyt kyventä, liskot
puhui liekkiä punaista,
Syöjätär porossa keitti,
Kehno käänti kattilata!»
Suku jo surmata saneli:
»Mitä työstä tyhjän miehen!»
Ennätti emo etehen,
kyyditti kylän kisoille.
Palasi kylästä poika,
ei tohi tupahan tulla,
kujilla kuvahtelevi,
piilee peltojen perillä;
löysi äiti seisomasta
takaiselta tanhualta.
Poika kaulahan kavahti:
»Oi emoni, kantajani!
Paras on minun paeta,
paras mennä näiltä mailta,
mennä Kalman karsikkohon,
piillä Tuonelan pihoille!
Kolkkoja kotona näin ma,
kamalampia kylässä!
Veräjällä Vento seisoi,
Vennon poika portahalla,
loukossa Vahinko vaani,
Kouko kohtasi ovella.»
Tunsi äiti tummaisensa,
tunsi jo tuhon-alaisen
syntymässä säikkyneeksi;
itki, itki, ei evännyt,
virkkoi, vienosti saneli:
»Niin menekin, poloinen poika,
mene kuolon kuusikkohon,
vainajien varvikkohon,
tuvan taakse taaton saaman,
lempeän lepotiloille,
missä seisoo puut pyhäiset,
hongat himmeät puhuvat
ollehista, mennehistä,
murehessa yön ikuisen.»
Taatto haudassa havasi.
»Mitä itket, heimon helmi?
ei minuhun metsä mielly.»
»Lehto laululla lepytä,
niin teki isätkin ennen.»
»Tuota itken, oi isoni,
ei minusta merelle miestä.»
»Ahti uhreilla aseta,
niin teki isätkin ennen.»
»Tuota itken, oi isoni,
ei tuli minulle tuttu.»
»Tuli kytke kahlehisin,
niin teki isätkin ennen.»
»Mitä itket, oi iloni?"
»Oi isoni, ota minutkin
kera Kalman kartanoihin,
kun olen maammon tumma lapsi,
syntymässä säikähtänyt,
näen kauhut kaikkialla,
enin ihmisten elossa.
toki aikansa elivät.
Autio elämän aamu,
Manan ilta autiompi.
Pirtit on pienet Tuonelassa
maan alla kaitaiset kamarit,
kuu ei loista, päiv' ei paista,
yksin istut, yksin astut,
toukka seuloo seinähirttä,
itse seulot itseäsi,
ikävässä ainaisessa,
haikeassa, vaikeassa.
Poika Tuonelta palasi,
tuli miesnä hiljaisena,
istui tuttuhun tupahan;
kohenteli takassa tulta,
talon töitä toimitteli,
hymysuin hyreksi joskus
sinipiioista saloilla,
vellamoista veen selillä;
meni merelle, metsähänkin,
vei verkon, asetti ansan,
niin eli ikänsä kaiken,
ei iloiten eikä surren,
pannen päivät päälletyksin
niin tulevat kuin menevät,
niin paremmat kuin pahemmat;
Itku tulee
VastaaPoistahengitys
Eino Leino sanoo kaiken. Kuvat myötäilevät sisältöä. E L oli mestari.
VastaaPoista