perjantai 24. helmikuuta 2017

Lääkärinpölvästi

Avajaisjulkkareissa oli asianmukainen lääkitys juhlavieraille

Jannalla ei oikein synkkaa osaston lääkärin kanssa. Lääkäri on nuori ja kokematon, joten Janna puhuu moisen teinin suohon tuosta vain.

”Taas piti käydä sen pikkupoikalääkärin pakeilla. Jo oli pukinparta sillä punastelijalla, juuri ja juuri kaksi haiventa saanut kasvamaan. Kuvittelee että minä olen maaninen, no kuka tahansa on sellaiseen mammariin verrattuna, jos sen vie Linnanmäelle niin ei uskalla edes leppäkerttukaruselliin mennä. Melkoinen hullujenhuone tämä on kun tuollainen pääsee päsmäröimään.
Kuka sinä olet? se pölvästi kysyi ensimmäisenä. Eikös sen kuuluisi tietää kuka minä olen? Sitten se ihmetteli että missä minä nyt olen. Sanoin että kuule kun sinä olet tässä väittänyt olevasi lääkäri, niin etkö sinä tiedä, missä sinä olet töissä? Jo voi ihminen olla pihalla. Piti rautalangasta vääntää, tavu kerrallaan että Auroran psykiatrisessa sairaalassa, muistatkos. No, hyvä, se sanoi. Sitten se vielä kysyi että josko minä kuitenkin olen Lucia. Ja sinäkö olet pyhä Stefanos, minä sanoin siihen.

Ja niin on hidasälyinen. Kun toisella on terävä pää, niin sekin on joku oire olevinaan, ajatuksenriennosta maniapisteitä jumalauta. Vaatteitanikin arvosteli että kovin on värikästä päällä, ja mitenkäs on, tekeekö mieli ostoksille, alkoi kiusata. Siinä rupesi käämit palamaan että avaa se saatanan ovi, niin lähdenhän minä, saat sinäkin olla rauhassa täällä valkoisessa kammiossasi. Taas se napsutteli sitä kuulakärkikynää. Hönkäili siinä eikä saanut sanaa suustaan, niin minä sanoin että jos tehdään nyt niin, että minä hoidan tämän, päästään asiassa eteenpäin. Turha luulla että mielialani olisi koholla. Vaikea tässä on euforiassa leijua, sinun seurassasi. Nolla pistettä. Olenkos motorisesti levoton? No totta vitussa, kun vankilaan suljetaan. Nolla pistettä. Tekeekö mieli panna? No ei ainakaan sinua. Taas nolla. Mikäs se seuraava kohta siellä listassa on? Ärtyneisyys, joo kyllä ärsyttää, laitetaanpa pari pistettä ettei nyt ihan ilman jäädä. Entä nukutkos sinä kunnolla? Kyllä varmaan iltarukouksen jälkeen, niinhän. Siis nolla. Puheliaisuus. Ethän sinä puhu mitään! Nolla pistettä. No, myönnätkös olevasi sairas? Jokuhan sinua selvästi vaivaa, mutta voin lohduttaa että et sinä kyllä maaninen ole, minä sanoin. Ja minä olen terveempi kuin presidentti.

Vai haluatko sinä kuulla hurjaseksistä ja huhhuh-menosta? Koetapa joskus vähän rällätä itsekin, tee syntiä, uhkapelaa ja törttöile, niin ei tarvitse muita kadehtia. Mutta nyt sinä tulet ja avaat minulle sen saatanan oven. Ei tule kuuloonkaan, se lammas määki, että nyt ei voi mitään ulkoilulupia vielä harkitakaan, ja sinä olet täällä vähävirikkeisessä hoidossa, muuten ei mania taltu. Vitun vuohi, minä huusin, ei minulla ole aikaa leikkiä täällä sinun pillisi mukaan, millä oikeudella sinä kiellät minulta työn ja elämän? Rauhoittukaas nyt, se änkytti siinä. Onhan täällä tekemistä kun voi teeveetäkin katsella. Teeveetä! Minä vihaan sitä sähisevää lootaa! Sitten se vielä sanoi lisäävänsä jotain lääkkeitä. Minä sanoin että tuo oli ihan viimeinen juttu, että vaikka sinä olet lammas, niin minä en ole marsu, niele kuule itse nuppinappisi. Siihen se jäi puremaan kynsiään kun minä lähdin lipettiin."


keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Semijulkkis radiossa

Mä, Alina Kulo ja Päivi Storgård - kohta alkaa suora lähetys
Eikö noillakin ole aika tyhmä ilme?

Olen saanut kirjan johdosta puolenkymmentä haastattelupyyntöä. Kirjaa on esitelty kulttuuri- ja terveysaiheisilla nettisivuilla ja viimeisin yhteydenotto tuli eilen Lääkäri-lehdestä, johon minulta pyydettiin juttua ”Potilas äänessä” -juttusarjaan. Puhuin ystävälleni kollega K:lle, että kehtaako näitä nyt enää mainostaakaan. ”Nyt jos koskaan pitää hehkuttaa! Upeeta!” hän vastasi. ”Mutta jos joku luulee, että aloin leuhkaksi?” minä emmin. ”Se on sen ongelma ja kateutta. Ehkä sun täytyy nyt oppia tunnistamaan kateus ja suojautua siltä. Tätä kirjaa ja näyttelyä saa hehkuttaa! ” ihana viisas K vastasi. Totesin siihen, että näinpä se taitaa olla. Ja että kun olen koko ajan kertonut työstäni blogissa niin miksi en kertoisi tästäkin, kun työni nyt on myös tätä, pientä julkisuutta."Juuri näin", K vielä vahvisti. 

Olin maanantaina Yle Puhe -kanavan tunnin mittaisessa Nosto-ohjelmassa keskustelemassa luovuudesta ja kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Toimittajana oli Alina Kulo ja toisena vieraana toimittaja-tietokirjailija Päivi Storgård, jolla on sama päävika. 
Ohjelma on kuunneltavissa Areenassa, täällä.
Minua on haastateltu radioon pari kertaa aiemmin, mutta näin pitkässä suorassa lähetyksessä en ole ikinä ollut, joten jännitti kyllä aika tavalla. Mutta hyvin se taisi mennä. Itse en ole uskaltanut kuunnella vielä, mutta ystävät ja kollegat antoivat positiivista palautetta. Olen muuten ilahtuneen yllättynyt siitä, miten vahvasti kollegat ovat ottaneet kirjani omakseen. Vähän että ”Meidän Maaria kirjoitti kirjan – vähänkö hienoo!” Moni on ahmaissut kirjan ja kehunut vilpittömästi niin että jo hämmennyn. Eilen Corona-baarissa oli puhetta asiasta, ja siinä vasta tajusin, miksi. Lucian silmät verbalisoi meidän yhteistä maailmaamme, se kuvaa aikaamme ja taiteilijan työtä, mikä on kollegoille tunnistettava ja samaistuttavaa. Maniakuvaus taas on toisille elämämysmatka, toisille omakohtaisesti koskettavaa sekin.

Mutta siitä radio-ohjelmasta. Sain mm. tällaista palautetta: 
"Hyvä Maaria, kun juuri sanoit toimittajalle, että maalaaminen on ammattisi eikä terapiatoimintaa! Ja kerroit, että jos olet jonkun bipolaarisen tunteen kourissa mennyt työhuoneelle maalaamaan, teos on voinut jopa mennä pilalle. Sait hienosti sanallistettua ja kiistettyä helposti yleisen käsityksen, että taiteilijat terapoivat taiteen tekemisellä itseään. Harrastaja sen sijaan voi, mutta ammatti on eri asia kuin hoitokeino. Kiitos avoimuudestasi ja hyödyllisistä tiedoista!"  Näin kirjoitti kollegani I.
Olisin voinut vielä sanoa, että no jos bussikuskille bussin ajaminen on terapiaa tai opettajalle opettaminen, niin ehkä sitten. Ammatti kuin ammatti, olennaista on koulutus, kokemus ja ammattitaito, näillä sitä työtä tehdään.

Mieleeni jäi muutama kysymys, joihin olisi voinut vastata vähän paremmin tai laajemmin.
Miksi kirjoitit fiktiivisen kirjan etkä omaelämäkerrallista? Vastasin kutakuinkin niin, että en halua kaikkien tietävän kaikkia sekoilujani ja että fiktion kirjoittaminen on haastavampaa, ja minä pidän haasteista. Mainitsin myös, että blogissa olen kirjoittanut myös omista kokemuksistani ja se riittäköön. Mutta tätä voisi tarkentaa. Nimittäin ei mielessäni edes käynyt sellainen vaihtoehto, että olisin kirjoittanut dokumenttikirjan. Miksi ihmeessä olisin? Kirjasta ei olisi tullut lainkaan niin herkullinen kuin se nyt on. Heitin Jannan hahmon aika överiksi, hänellä saamarin terävä kieli ja aivan voittamaton Kuningatar-swägä. Pitäisikö ihan kadehtia, kun itse en ole yltänyt ihan niin sexy wow ihanaksi? Jannan surrealistiset psykoottiset kokemukset ovat syntyneet mielikuvittelemalla, moisia hurjuuksia en ole itse kokenut. Toisekseen, en pystyisi kovin hyvin kuvaamaan omaa maniaani. Maniassa ei pysty kirjoittamaan ja jälkikäteen maniakokemusta on mahdoton rekonstruoida. Sitä muistaa yksityiskohtia: missä on juoksennellut ja millä korkkareilla, millaisia häiskiä raahannut himaan, millä tekniikalla pöllinyt hajuvedet. Manian perustunteet: kiihko, energisyys, jumalallisuus ja toisaalta levottomuus ja ärtymys, on helppo palauttaa mieleen, ne ovat moninkertaisesti tuttuja. Mtta siitä, millä tavoin nämä ilmenevät, loin yhdenlaisen kuvan Jannan hahmossa.

Alina pani merkille, että Janna on maniassaan varsin itsekäs ja ilkeä, ja kysyi, että tällainenko maanikko on. Onhan se sellainenkin, sekä Päivi että minä vastasimme. Tähän haluaisin kuitenkin jatkaa, että Jannan pistävä ilkeys ja itsekeskeisyys on siis nimenomaan osa maniaoireistoa. Janna on perusluonteeltaan ja elämänhistoriastaan johtuen vähän arka ja sulkeutunut. Hän ei yleensä suinkaan ole suunapäänä, vaan tarkkailee ympäristöään usein etäämmältä. Kun Janna alkaa toipua maniastaan, hän kokee valtavaa syyllisyyttä siitä, ettei ole pystynyt olemaan äitinä läsnä. Kuningatar-käytös hävettää ja kaduttaa. Hän pohtii kovasti, miten osaisi elää paremmin ja pysyä terveenä. Ehkä aiemmissa postauksissa on korostuneesti tullut esiin se, että Lucian silmät käsittelee maniaa. Totta, maniasta lähdetään liikkeelle, mutta tarina on kuitenkin kertomus toipumisesta.


perjantai 17. helmikuuta 2017

Morsiuskimppu


Romaanin sisällä kulkee toinen kertomus, tarina morsiuskimpusta, joka olikin hautavihko. Se kertoo surutyöstä, millaista on menettää rakas ihminen äkkikuolemalle. Tarinassa Janna puhuu kuolleelle miehelleen. Mies ilmestyy aina kuoleman vuosipäivänä ja tuo Jannalle tummanpunaisia ruusuja. Janna rakastaa, kaipaa, vihaa, hän kyselee ja kiroaa. Hän puhuu miehelle, mies ehkä vastaa, mutta emme kuule hänen ääntään. Joka kerta Janna kysyy samat kysymykset, joka kertaa vastaukset pakenevat. Kuluu vuosia, kuluu kymmenen vuotta, aina vain hän kysyy. Suru ei lopu, mutta hitaasti hitaasti pikkuhiljaa se hiipuu vuosien alle ja vaihtaa väriä.

"Ruusuja, arvaan että punaisia, meidän kukkiamme! Niin suloisia ne ovat, kuin jättimäiset nänninnipukat! Miten hyvältä piukea kukka tuntuukaan kämmentä vasten. Ja nyt, sinun kätesi minun kädelläni, nyt kun silität, ihanat pitkät sormesi; miten ne ovat pysyneet noin pehmeinä? Minun käteni ovat karheat, huomaathan, joudun hinkkaamaan maalit kynsiharjalla eikä kaikki silti lähde, niin, tuossa on nytkin jotain punaista, hyvä kun ei kasvoissa, monta kertaa olen käynyt kaupassa väriviiru otsassa, kukaan ei koskaan sano mitään, kotona vasta huomaan katsoa peiliin, taas on ollut sottarouva liikenteessä. Ja vaatteet, laukut, kengät, kaikkiin joutuu väriä, vaikka kuinka koetan pitää työvaatteet muista erillään; en tajua niitä siistejä, jotka maalaavat puku päällä solmiot kaulassa.

Kohta aamu kajastaa ja saa hiuksesi punertamaan. Vai riittääkö tämän vuodenajan valju valo? Tule lähemmäs, haluan tuntea tukkasi kasvoillani, niin kuin ennen. Pidän kiinni, en päästä sinua. Tule lähemmäs, tule ja kuuntele rytmiäni. Kuulet levottoman sydämen, joka pumppaa jäseniini sähköistä verta. Tunnet riivatun kehon, joka ei osaa pysähtyä, joka kohta säpsähtää hereille, pomppaa saman tien pystyyn, ei osaa olla aloillaan, ei ollenkaan.

Niin ikävä, niin ikävä! Mutta siinä sinä olet. Voisin katsella koko päivän, jos tämä levottomuus hellittäisi, en muuta tekisi, katselisin ruusuja ja sinun kasvojasi. Maalataanko? Jos maalaisin ruusun, mitkä väripurkit avaisin? Etkö halua maalata ruusua? Kinakridonia, alitsariinia, bordeux’ta, hippu magentaa ja valokohtiin häivähdys oranssia. Maalaa minua, niin kuin ennen. Terälehtien taipeeseen sinkkivalkoista, vähän sinistä varmaankin. Kasvojasi en maalaa, riittää että näen sinut nyt, näen sinut aina, jos haluan nähdä.

Näen rehvakkaat ruusut. Tuot aina näitä samoja, morsiuskimpun ruusuja. Se kimppu oli pallon muotoinen, varret oli leikattu lyhyiksi ja kukat sidottu tiiviisti toisiaan vasten, se kovan onnen kimppu, jota en koskaan olisi halunnut.
Mutta se pääsiäinen. On niin lämmin. Istumme metsässä kaatuneen rungon päällä. Lapsi tutkii keppejä ja kiviä. Sinä piirrät, tietenkin; piirrät käpyjä ja karahkoja, piirrät sammalilla tepastelevaa lasta, keltakenkäistä lasta, tuttisuutytärtä, jonka kävely on vielä hieman huteraa. Piirrät minun paljaita varpaitani. Minä suljen silmäni, katselen valoa niin kuin se luomien läpi näyttäytyy, punaisena.
Mikä on sinun paras muistosi? Silloin pääsiäisenä, illalla, sanoit että tämä joka juuri tapahtuu. Istumme laiturilla. Kuuntelemme kuinka jää sulaa. Kuulemme pilvien railot ja oranssin jäässä. Ja ihan kohta tulee se muisto, jota minä eniten vaalin. Olemme käyneet saunassa. Laiturin päässä taisi olla avanto; pulahdinko, vai kokeilinko vain varpailla? Nyt on jo yö. Istumme kuistilla, olemme sytyttäneet lyhdyt. Tytär nukahti rattaisiin, sinä nostit suloisemme sisään, peittelit. Olen pukenut villatakin, sen pörröisen. Hyvää sherryä, eikö olekin? Eihän sinuakaan nukuta vielä. Näin olisi hyvä olla kesäöinä. Indigonvärinen muisto. Mutta enempää en siitä tavoita. En kuule ääntäsi, en näe, mistä kohden pitelet lasia, en tiedä kumman juoma vajuu nopeammin. Kaadamme lisää, mutta niin tehdään aina. Mistä me puhumme, kuulemmeko mustarastaita, rakastelemmeko vielä vai aamulla vasta?

Joskus katselen valokuviasi. Siellä on pääsiäisen kaislat. Joskus selaan luonnoskirjaasi. On rantakivien rytmi. On uinuva vauva. Paljon muuta ei olekaan jäljellä. Niin, paitsi se tupakansytytin, jonka ostin sinulle avajaislahjaksi. Mutta se ei ole enää sama, koristekuvio raapiutui taskussasi melkein kokonaan pois. Miksi et voinut pitää avaimia toisessa taskussa? Kaksi vuotta käytin sitä kamalaa villapaitaasi. Miten raskas vaate, maalin sotkema akryylirötky. Myöhemmin hävitin kaikki vaatteet siltä ajalta, surun ja jähmetyksen kyllästämät.

Ethän sinä edes pidä punaisesta! Mitä tämä on olevinaan? Ennen toit aina keltaisia tai violetteja kukkia: liljoja ja iiriksiä, joskus oranssin gerberan tai valkoisen krysanteemin. Et oikeastaan pidä mistään väreistä, hah, kuvataiteilija, joka ei pidä väreistä! Varmaankin ostaisit harmaita kukkia, jos sellaisia olisi olemassa.
Mikäs nyt on niin hauskaa? Sinä juippi! Siinä naurat kakarannauruasi. 26-vuotias vasta. Minä olen neljäkymmentä, sekö sinua naurattaa?
Jos numeroja ajatellaan, minähän tässä olen lähempänä kuolemaa. Pistää miettimään, kun isäkin kuoli alle viisikymppisenä. Mitä luulet, olisiko parempi, jos tietäisi? Milloin ja millainen kuolema. Pelkään kuolemaa, sanon sen ihan suoraan. Pelkään että se yllättää minut, nappaa heti huomenna. Itsemurhaaja voi päättää: kuolen nyt. Mutta kukaan ei voi päättää: kuolen viidenkymmenen vuoden kuluttua.

Uskotko, että Jumala on olemassa? Ei sinua kiinnosta, typerä aihe kerrassaan. Nussitaan, sinä sanot. Pannaan! Mennään sänkyyn, sinä kiusaat. Tietenkään emme mene.
Varsien vihreä. Inhoan vihreää, kaikkia vihreitä, en ikinä tekisi vihreää maalausta. Sinusta on mukava valokuvata vihreitä asioita: puita ja lehtiä, varpuja ja sammaleita. Pidät valokuvanippua maalaustelineesi laidassa, selailet sitä silloin tällöin. Mutta sinäkään et koskaan maalaa vihreää, tai jos, niin pienen alueen vain, ja se on valoisaa kellanvihreää. Räjähtävää lehtivihreää et voi sietää. Enemmän pidät puista lehdettöminä, tykkäät tarkastella oksien rakennetta. Tosiaan, sinun vihreäsi muistuttaa noiden ranskalaisten omenoiden väriä. Etkö ottaisi yhden? Minua huolestuttaa kehno ruokavaliosi. Ja tuo jatkuva tupakointi! Etkö voisi vähän vähentää? Saat keuhkoahtauman, syövänkin vielä. Eivät ne minuun ehdi, sinä naurat, kuolen kuitenkin nuorena. En lainkaan pidä noista puheista. Haluatko sinä noin vain häipyä maisemista?

Sanopa kerrankin. Miksi sinä menit uimaan? Voisin ehkä lakata kysymästä, jos vihdoin kertoisit. Siinä ei ollut mitään järkeä, ei niin yhtään mitään. Miksi uimataidoton lähtee ulapalle? ”Tekikö hän sen tahallaan”, lääkärinjärkäle kysyi. Istuin valkotakkisten tarkkailtavana. Ei tietenkään, minä silloin vastasin. ”Meidän on kysyttävä”, ne sanoivat. Ne kysyivät, koska järvi oli alkanut puhua. Fluorinpunainen ääni halkaisi maiseman, järvi työntyi pellolle ja käski. Järvi oli magneetti. Kävelin rantaan. Ja sinä kuiskasit ”tule uimaan, tule hukkumaan”. Paperiin kirjoitettiin reaktiivinen psykoosi ja minä, harhainen, suisidaalinen, jouduin lukkojen taakse.


keskiviikko 15. helmikuuta 2017

Avajaisjulkkarit



Mä ja mun esikoinen. Romaani on sitten kai kuopus
Kuva: Timo Korhonen

Eilen vietettiin ainutlaatuisia juhlia. Juhlittiin oikeastaan kuuden vuoden työtä: kirjoitin romaania neljä vuotta ja maalasin näyttelytöitä kaksi vuotta. Ja sain kokea, että työtäni todella arvostettiin, niin paljon ystäviä ja tuttavia tuli minua onnittelemaan. Paikalla oli ihmisiä kaikista mahdollisista yhteyksistä koko elämäni varrelta. Oli sukulaisia, ystäviä taidekoulusta, taidelukiosta, yliopistolta, eksiä ja niitten sukulaisia ja eksiä, joku oli Tindermätsi, toinen Haifan heprean kurssilta, oli työhuonenaapureita ja mahdoton määrä kuvataidekollegoita kaiken maailman kuvioista kuten vaikka Romanian symposiumista, toimittaja- ja kriitikkokollegoita, kustantamon tyyppejä tietenkin, OOO-ryhmäläisiä, Dinosauruksia (cheerleader-jengiläisiäni), tyttären kavereita ja kavereitten vanhempia, asiakkaita ja galleristeja. Toiset tulivat Kuopiosta, toiset Savonlinnasta, yhdet Kuusankoskelta.

Sain kukkia! Sain samppanjaa! Sain suklaata! Sain keltaista öljyväriä ja vielä monta monta muuta lahjaa! Isot kiitokset. Minä en kuulu niihin, jotka väittävät että eivät tarvitse eivätkä halua lahjoja. Minä rakastan lahjoja, ja te rakkaat tiesitte tarkkaan, millaisia lahjoja. Ja se vasta olikin iso lahja, että niin moni halusi ostaa kirjan, hurjin hamstrasi peräti kolme. Kertokaa sitten, mitä tykkäsitte!

Aamulla soitti naistenlehden toimittaja että ethän vaan ole vielä luvannut mihinkään isompaa henkilöhaastattelua. Sanoin että no Iltasanomiin tulee jotain viikonloppuna. Ok, mutta jos nyt ei muihin naistenlehtiin? Sovittiin sitten näin, että tämä lehti saa julkaista ensin. Kerron tuonnempana, mikä ja milloin. Kerron myös tulevasta radio-ohjelmasta (iik, suora lähetys!). Koska en ole isommin ollut isommassa julkisuudessa, minua tietenkin jännittää tämä uudenlainen tilanne. Luultavimmin minusta tulee jonkinlainen mania-mannekiini. Olen valmistautunut. Mutta ettei nyt kävisi niin että kirjaa ei ajatella kirjallisuutena, vaan jonkinlaisena dokumenttina. Sitähän se ei ole. Vai onko? Palataan tähän aiheeseen, ehkä montakin kertaa.

Lisäilen kuvia myöhemmin. Nyt ei ollut hovikuvaajaa paikalla, mutta kuvia räpsittiin roppakaupalla eli sinä joka räpsälit, lähetä pliiiz.

maanantai 13. helmikuuta 2017

Extra Ultimate Super Star


Nyt sankarittarellemme on käynyt niin, että hän on joutunut Auroran sairaalan psykiatriselle osastolle, mikä on tietenkin huutava vääryys. Näyttely tulossa ja niin monta asiaa vielä järjestettävänä! Eva Braun tekstissä on osaston inhottava kiduttajahoitaja.

"Hiivatin Donatella! taas se soitti, että jos nyt kuitenkin, kyllä meni hermot, sellaisiin pinnallisuuksiin, minä olen taiteilija enkä mikään vaateripustin, helvetti soikoon, päämalliksi kevätnäytökseen, Versace saamari, sanoin että lähetät niitä pukuja nyt vaan ja avajaisissa tavataan, tulkoot sinne sitten Ellet ja Voguet ja Harper's Bazaar, minä en tästä Pariiseihin kerkiä! ja mitä se New Yorkin agentti nyt kyselee, ensi vuoden asioita, jestas mikä kiire, kun typerykset eivät hoida hommiaan, galleristimuijakin, nuija, perseellään istuu vaikka on timantteja hyppysissä, aina vain kuppaa ja kuppaa, johan tässä pitäisi olla ennakkojutut lehdissä: iltapukukuvat ja alusvaatekuvat, mainoslakanat joka kortteliin, valokuvaaja ja stylisti, hopi hopi, ei kai tähti voi yksin kaikesta vastata, niin huonoa henkilökuntaa! korut, kenkälähetyskin viipyy jossain, peruukkeja tarvitsen; entäs Kymmenen Kuningattaren sinfonia, onko Musiikkitalo varattu? pr-toimisto, haloo, Helsingin Sanomien etusivu: automainoksia, miten voivat, ja MTV: Lambia ja kissanruokaa! hoitakaa hommat! hiiteen se kuiva kääkkä, tyhjäpää artikkeleineen, kaikenmaailman vähäpätöisyyksiin vertasi, paskanjauhantaa sivutolkulla, vaihtoon! ei ole päteviä ihmisiä koko maassa; paras kirjoittaa muistiin nyt joka asia, sitten ruveta hoitamaan, mutta vankilanjohto vei kännykän ja vahtii käytäväpuhelinta, aina tulee vartija viereen, ei siitä voi ulkomaille soittaa, paras sen galleristin nyt panna töpinäksi, eikö se akka tajua kuka minä olen? Vuoden tapaus! silkka lottovoitto sille pitää minun näyttelyni, hänenä olisin tässä kuningattaren kenkiä kiillottamassa; nyt kyllä tarvitsen ison muistilapun, antakaa niitä A3 kopiopapereita, mitä minä yhdellä teen, antakaa kaksikymmentä, ja niitä merkkaustusseja, nostan metakan jos ei tipu, näin ei kuninkaallisia kohdella! ihan omaksi parhaaksenne, ja teippiä, eikös muun värisiä muka ole, koko pino tänne nyt vaan, teen tästä kaavion seinälle; ilotulitus, kukas sen sitten järjestää, ja mitä minä oikein kuvittelin, kun jostain suomalaisesta kämäliikkeestä menin pukuja ostelemaan, soittakoon assistentti Viviennelle ja Alexanderille – en ihan luota siihen Donatellaan, ja missä on Dior ja uusi look? nyt on tultava kimalletta niin ettei ikinä, haluan sen meikkaajan tänne huomiseksi, valitaan värit; ja tarjoilu sitten, niitä kruunuleivoksia, pitääkö ihan piirtää että osaavat oikeanlaiset, samppanja sentään hoituu, Dom Pérignon -laatikot ovat aina tulleet ajallaan, huomisaamuksi lupasivat, muuttuu vähän hilpeämmäksi tämä meininki – ihan aion Eva Braunillekin tarjota, siitäs saa, huora, luksusta kerrankin, missä lie Kannelmäessä sekin lusii – voisin avata magnum-pullon ruokasalissa ja suihkuttaa kaikkien päälle että hurahuhhahhei, nyt kastetaan tämä vankila ja sviitti kuningattarelle kiitti, riitti kopperossa majailu, vähemmästäkin kai tajuatte, minä lähden Strandiin, hyvästi hyttyset! erehtyvät pahasti, jos luulevat pidättelevänsa, kunhan piruuttani piipahdin, hah, huomenna hitsataan sähkölukko auki ja se siitä, Lucia liukenee!"

lauantai 11. helmikuuta 2017

keskiviikko 8. helmikuuta 2017

Maniaseksiä


" - Turpa kiinni, Janna sanoi. – Ei mua sun jutut kiinnosta. Panemaanhan tänne tultiin.
Nuori pukumies sointui hyvin Jannan asuun, pitsiselkäiseen iltapukuun. Miehen tumma tukka oli vasta leikattu, Janna oli tarkistanut niskan. Partavesi oli mausteinen. Mies yritti avata iltapuvun vetoketjua. Mikä virhe! Janna työnsi typeryksen etäämmälle ja ravisti rinnuksista.
- Täällä määrään minä, Janna ilmoitti. – Kuningatar määrää ja palvelija palvelee.

Janna istuutui nojatuoliin.
- Nuolet varpaita. Etkä koske muualle. Siihen vaan lattialle makaamaan."

Maniassa seksidraivi saattaa nousta lähes tähtitieteelliseksi; ja juuri näin on nyt sankarittarellemme käynyt.

"Tämä oli neljäs mies tänään. Petri, Sami, Harri ja tämä, mikä sen nimi nyt oli, Henrik vissiin, mitä väliä. Panetti niin armottomasti, minkäs teet. Eihän Janna voinut olettaa että Petri olisi käytettävissä koko ajan, senhän piti käydä töissä ja hoitaa lapsia ja nukkuakin välillä.
- Edelleen, minä määrään. Käskinkö puristaa persettä? En. Käyttäydy! Haepas kuoharia minibaarista.
Hänen korkeutensa siemaili kuohuviiniä. Mies oli saanut luvan suudella kuninkaallisia rintoja.

Tunnin päästä Janna pukeutui ja tilasi taksin.
- Etkö sä jää mun viereen nukkumaan? mies ihmetteli.
Jannaa ei huvittanut nukkua, varsinkaan tuon vieressä. Parikymppinen mies eikä jaksa panna kuin kahdesti."

No tässähän ei vielä sen kummempaa. Jos nyt ei numeroita ala tuijotella. Mutta jatkoa seuraa, ja tuon jatkon kohdalla ajattelin taittovedoksia lukiessani, että huihui, mitäs mä nyt olen kirjoittanut, kun huihui tämä julkaistaan! Ei sillä, että olisin häpeillen ollut poistamassa pornoiluja, mutta jotenkin vain kuitenkin... että mitä ihmisetkin ajattelee. Ja tämä onkin kumma juttu. En olisi ikinä voinut antaa romaaniani julkaistavaksi, jos antaisin muiden ihmisten ajatusten määrätä tekemisiäni. En voisi kirjoittaa tätä blogia, jos miettisin että mitä ihmisetkin ajattelee.

Tiedättehän, kun parhaan kaverin kanssa voi heitellä ihan mitä tahansa härskiyksiä ja nauraa räkättää itsensä puolikuolleeksi. Niin, seksihän on aika hauska asia! Kirjoitin tämän Monen miehen päivä -stoorin Oriveden opiston romaanikursilla, jossa oli melkoisen hulvaton meno. Muistan naurunpyrskähdykset, kun luin tekstiä ääneen. Moni muukin kirjoitti seksireipasta juttua. Oli tuttu porukka eikä tällaisen matskun lukeminen arveluttanut laisinkaan. Mutta nyt kun kirja lähtee maailmalle, tilanne on ihan toinen. Joku saattaa nostaa nämä jutut päällimmäiseksi ja unohtaa koko muun kirjan. Ja meitsistä tulee Porno-Oikarinen. Hahaha!Nyt kun bloggaan tätä, nauran taas ääneen. Antaa mennä vaan, go Janna, go:

"Taksissa Janna vertaili päivän panoja. Petrin kanssa aamulla oli ihan hyvää perusseksiä. Töissä Sami oli tullut pyytämään Jannaa kahvitauolle. Tule sä tänne, Janna oli sanonut ja riisunut maalausmekkonsa saman tien. Alusvaatteita hänellä ei ollutkaan. Sitten hän oli istuttanut miehen siniseen tuoliinsa. Kuvanveistäjät olivat usein isoja ja lihaksikkaita. Niin Samikin. Janna oli odottanut kuumaa menoa. Rajusti nussittu mutta loppui heti alkuunsa. Tuli kuin teinipoika. Heikko esitys. Ehkä se olisi jaksanut kohta uudelleen, mutta Janna ei jaksanut odottaa. Hän käski miehen ulos. Töitäkin piti tehdä.
Sitten oli Harri, entinen opiskelukaveri, jolle Janna oli soittanut iltapäivästä, ilmoittanut tulevansa käymään. Miehellä ei tietenkään ollut mitään sitä vastaan. Sen hän oli ottanut lattialla. Kenellä oli paras kyrpä? Harrilla oli isoin, oikea megakalu, taisi yltää pronssille Jannan kullikokoelmassa. Mutta arkikäytössä moinen pornokyrpä saattaisi olla hankala. Muut munat olivat aika tasaväkisiä. Voisi olla kiva, jos olisivat kaikki kerralla paikalla, voisi käyttää vuorotellen tai yhtä aikaa."


sunnuntai 5. helmikuuta 2017

Kielikommervenkkejä

Jekku (30x35cm) 2008
Tästä maalauksesta on tehty myös postimerkki

Lucian silmät toi eteeni monenlaisia kielipulmia. Hankalimmaksi osoittautui, miten kirjoittaa sujuvaa dialogia.

Kirjassa on aika paljon vuoropuhelua. Janna puhuu mm. miehensä, tyttärensä ja ystävänsä Riikan kanssa; nämä kohtaukset olen kirjoittanut puhekielenomaisiksi. Mutta Stokkalla, kampaajalla, iltapukuliikkeessä ja lääkärissä Janna puhuu kirjakieltä ja odottaa puhekumppaniltaan teitittelyä – onhan hän korkearvoinen Rouva Kuningatar. 

Minähän olen ollut töissä Kotimaisten kielten keskuksen ja Helsingin yliopiston puhekielihankkeissa litteroimassa aineistoa. Olen siis herkistynyt kuulemaan puheen pienet sävyt hönkäyksiä myöten. Aluksi kirjoitin kaiken puheen niin kuin nyt oikeasti puhutaan – totta kai. Sitä paitsi onhan olemassa vaikka hurumykke slangiksi ja murteilla kirjoitettua proosaa. Mutta minun oli myönnettävä, että Jannan frendipuhe ja hieno rouva -puhe olivat kerta kaikkiaan liian kaukana toisistaan. Monikaan esilukija ei kiinnittänyt tähän asiaan huomiota, mutta muuan tarkka lukija sanoi aika suorat sanat, että ihan oikeesti hei – ei. Ja erään kustantamon hylkäys perustui palautteen perusteella osin juuri dialogin kieleen, joka oli kustannustoimittajan mielestä ”teennäistä”. Ok, jossain mätti, mutta teennäistä helvetti! Minähän olin nimenomaan kirjoittanut oikein. En meinannut pystyä antamaan periksi ”puhdasoppisuudesta”.

Vasta kolmantena vuonna, ties kuinka monennella luku- ja kirjoituskierroksella tajusin, mistä on kyse. Jos puhe kirjoitetaan, kyseessä on puheen kuva. Lingvistin litteraatiokirjoitus pyrkii olemaan matemaattisen tarkka, realistinen kuva. Tärkein huomio siis: en kirjoita romaania kielitieteilijöille, en siis voi suoraan kopioida autenttista puhekieltä, minun on luotava puhekielen kuva, vaikutelma puhekielestä.

Näitä pohtiessani tutkin paljon uutta suomalaista proosaa, esim Anna-Leena Härköstä, jonka on sanottu olevan dialogin mestari. Paljastui, että hyvin usein dialogin lähes ainoa puhekielinen piirre olivat pronominit: mä, mulle, sä, sulle, se (hän), sille (hänelle). Sitten ehkä sanottiin ”me mennään” eikä ”menemme”. Ihan tähän en halunnut mennä.

Aloin siis miettiä, minkä verran puhekielisyyttä säilytän ja missä kielen piirteisessä. Pohdin, pyörittelin ja kuulostelin. Ja nyt oli tietenkin oltava johdonmukainen.Tein taulukoita. Alla muutama pohdinnan kohde. Päädyin käyttämään tähdellä merkittyä muotoa.
*vihree, kauhee, oikeestaan – vihreä, kauhea, oikeastaan
punanen – *punainen
*ollaan – olemme
kato, kattomaan – *katso, katsomaan
ite – *itse
tullu, nähny – *tullut, nähnyt
tuu, meet, oon – *tule, menet, olen
kahelta, lähetään – *kahdelta, lähdetään
*uus, viis – uusi, viisi
(jne... mutta tämä riittänee)

Tällaista on siis Jannan arkipuhe. Nuorempien henkilöiden puheessa on vähän enemmän puhekielisyyksiä. Lisäksi kirjaan ilmaantuu hahmoja, jotka puhuvat murretta: Oulusta kotoisin oleva Pelle Hermanni ja kainuulainen Jeesus-mummo. Näitten annoin lasketella ihan kunnolla, mielestäni teksti kestää sen, ja vähän piristyykin, kunhan henkilöt eivät puhu kovin pitkään. Näin tarinoi Pelle Hermanni äidistään:
Voi Eerikin henkselit! Se kun kävi markkinoilla niin heleppoheikitki ne hilijeni. Niin se komenti ku kasarmin kenraali. Että mitä laitetaan ja palijoko maksaa: ”Raavilohi seittemän markkaa, puoli kilua, pottua kolome kappaa, markalla mukkaan, muuretterit sammaan syssyyn, roppavoita kaks kilua, piimälimppu ja rettiisit kaupan päälle!”


keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Penteleen postimerkki!


Sulo 2008 (n 100x80cm)

Janna on postissa apurahakemusta lähettämässä. Kärsivällisyys on koetuksella, sillä postissa on kova ruuhka.
”267. Ei helvetti. Plim, kassa 4 ottaa vastaan asiakkaan 232. Pakkoko teidän kaikkien on tänne samaan aikaan tulla? Kurjat kottaraiset! Ruskea harmaa musta, toppatakki rättihuivi tuulipuku kauppakassi. Plim, 233, kassa 2. Ykkönen ja kolmonen tyhjiä. Surkea puoti, kuraa lattialla ja niin on naamat kuin Neuvostoliitossa. Hansikkaat ehtivät kastua, ja turkishattu, herraisä, ihan rännän lyttäämä. Ei vaihdu numero ei. Sössivät siellä, epäpätevät. Ikuisuus menee. Mistä noita idiootteja sikiää? Pilipaliasioita toimittavat. Huono ryhti, persepolvifarkut. Lähettävät rumia joulukortteja. Spanielikin tuossa haisemassa. Hakevat halpiskauppojen postimyyntipaketteja. Mitä lie riepuja tuokin ressukka tilannut. Saisi käydä kampaajalla.

Yäk yäk yäk. Jättikokoisia adventtikalentereita, läskejä tonttuja ja hilukilutusta. Kuusenkoristeitakin myyvät, kamalia muovipalloja. Ja suklaat tarjouksessa saatana, neljä kolmen hinnalla. Ei paljon kannattaisi tuonkaan makeaa mussuttaa. Ja angrybirdssitätätä vittu. Ennen posti oli posti eikä mikään kyläkauppa.
Armeijan harmaita! Pitäisikö pyörtyä niin kuin silloin Aleksanterinkadulla? Urhea upseeri riensi pelastamaan, vei lounaalle Café Engeliin. Mutta ei tiennyt kuka minä olen! Oli niin komea, annoin anteeksi; olin armeliaalla tuulella. Ei tässä ehdi pyörtyilemään, eikä se tällaisessa läävässä olisi edes tyylikästä. Jahas moimoi, tuokin luuseri, opiskelukavereita, osasihan se piirtää, mutta meni kaupan kassalle ja sinne jäi. Vai hakemusta olet toimittamassa.”

Janna jonottaa ja jonottaa. Maalarinteipin ja muistikirjojen pölliminen huvittaa hetken. Mutta ei jaksa - ja samassa Janna hoksaa itsestäänselvyyden:
”Tarvitsenko minä mitään apurahaa, oikeasti. Mitä se nyt on, kaksikymmentä tonnia, parin taulun myynti, muutama pikku laukku ja iltapuku. Onhan minulla rahaa. Yöpöydän laatikko täynnä keltaista ja violetttia. Jos minulta kysytään, niin saisi seteleissä olla kylläisempi väri. Lisää tulee niin ettei ehdi edes tuhlata! Annetaan luuseriruikuttajille mahdollisuus. En minä jaksa jonkun postimerkin takia tässä jonotella. Sainpahan teippiä sentään. Roskiin vaan koko hakemus, menen Sokoksen näköalabaariin juomaan rommitotin.”