Entten tentten, valmis – kesken, teelika mentten...

En tiijä nimmee, pittää myöhemmin kahttoo, sittepähän näkköö

(180x200cm) 2010-2016

Taas kerran. Onko se valmis?

Minä en tiedä. Miten se olikaan, mistä sen tietää? Olen nimittäin kirjoittanut tästä joskus, sillä hyvin usein ihmiset kysyvät, mistä mistä minä tiedän, että maalaus on valmis. Jos vanha viisaus tulisi apuun. No ei, löydän vain tekstin, jossa mietitään, mistä tietää että maalaus ei ole valmis.

No mutta ainahan minä olen osannut niille kysyjille vastata. Mitä oikein olen sanonut? Olisinko sellaisen sanan kuin harmonia? Olen sanonut että istun ja katson. Tuijotan ankarasti ja jos silmäni ei tartu mihinkään häiritsevään, maalaus saattaa olla valmis. Istun ja katson vaikka kuinka kauan. Olen sanonut, että toisina päivinä en tee muuta kuin istun ja katson, se riittää työksi. Saatan vielä laittaa syrjään, antaa olla aikansa, ja katsoa sitten uudelleen. Mutta silti, mistä minä tiedän? Osaanko määritellä?

Joskus värit ovat upeat, mutta sommittelu mättää: jokin kohta ”painaa” liikaa. Eikö tätäkään pysty selvin sanoin selittämään? Maalaus näyttää keikahtavan toiselle kyljelleen tai yksittäinen kohta imee kaiken energian, koska siltä puuttuu vastavoima. Silloin on pakko tehdä se kuuluisa kill you darlings. Voi yrittää säilyttää värit samoina, mutta niiden painopistettä on muutettava eli jotain täytyy peittää ja maalata uudellen. Siis harmoninen sommittelu olla pitää.

Mitä se harmonia sitten ihan tarkalleen on? Minä tykkään sanakirjamääritelmistä, joten laitetaan tähän sellainen. Näin sanoo Suomen kielen perussanakirja

Harmonia 1. sopusointu, sopusuhtaisuus, tasapainoinen tila, yhteensopivuus. Värien h. maalauksessa. Pyrkiä tunne-elämän h:an. 2. mus. Sävelten keksinäinen sopeutuvuus: sointu.

Mutta eihän taide ole pelkkää tasapainoa! Eikö loputon tasapaino ole pitkäpiimäistä? Siitä tulee rutiinia, yllätyksettömyyttä. Joogaguru saattaisi olla toista mieltä, mutta tuskin sekään pystyy koko ajan tasapainossa kellumaan, vaikka harmoniaa tavoitteleekin. Nyt menee vähän kliseiseksi ja itsestäänselväksi, mutta toteanpa kuitenkin, että jokaisen elämässä on ”virheitä” ja disharmoniaa, ei ole tasainen elon polku. Näinpä taide, jossa on säröä ja riitasointua, saattaa koskettaa enemmän kuin se pumpulipilvi – tämä pätee ihan yhtä lailla abstraktioon kuin esitttäväänkin taiteeseen.

Tulee mieleen toinen, monen mielestä ehkä pinnallisempi, maailma, jossa disharmonian sääntöä jatkuvasti hyödynnetään: muoti. Beige jakkupuku on harmoninen, mutta kun siihen lisätään oranssikuvioinen huivi, saadaan vähän ”twistiä”. Ja laitetaanpa vielä lenkkarit jalkaan. Tähän tapaan. Muotikuvissa näkee välillä mitä mielikuvituksellisempia yhdistelmiä hapsua kukkaa rönsyä ruutua, pantteria seepraa salmiakkia, verkkoa raitaa hämähäkkiä, pilkkua palloa papukaijaa (no ehkei ihan kaikkia sentään kerralla). Kengät ovat niin överit, ettei sellaisilla kukaan kävele, tukka tupeeratataan taivaisiin, kulmat meikataan lakupötköiksi ja iltapuvun päälle puetaan urheilutakki. Arkielämässä harva esiintyy editorial-mallina, mutta luepas mikä tahansa ”minun vaatekaappini” -juttu, niin klassisimmankin vaatekaapin omistaja sanoo, että asussa pitää olla jokin ”juju”. Juju voi olla iso koru, viistoon leikattu helma tai höpsö käsilaukku. Pikkuisen persoonallisuutta, mutta ei mitään rajua, koska tyylikästä olla pitää. Maalauksessa vastaava juju voi olla pari vihreää pistettä punaisella. Ei oteta turhia riskejä harmonian rikkomiseksi. Muotibloggarit taas haluavat olla ”ajankohtaisia”, he seuraavat muodin aallonharjaa ja poimivat asuihinsa uusimmat virtaukset – mikä tuottaa someen loputtomasti lähes samanlaisia kuvia, kun se twistijuttukin kopioidaan muilta. Mutta sitten on sellaisia persoonallisuuksia, jotka luovat omat kekseliäät wow-kokonaisuutensa, joitten tyyliä ei voi määritellä sääntöjen, jujujen tai trendien kautta – eikä oikein jäljitelläkään, koska toisen karismaa ei omia.

Karismaattinen maalaus? Joo se olisi hyvä. LOL, klikkasin juuri auki Fb-linkin, jonka aiemmin aamulla ohitin hajamielisesti. Pauliina Laitinen-Littorin määrittelee Taloustaito-lehden artikkelissa:

Näin erotat lahjakkuudet massasta

• Oma tuore tyyli, ei kopioitu.
• Työssä ei näy kuka on opettaja, mistä taiteilija on valmistunut tai kenen tuotantoa hän ihailee.
• Työ on valmis, ei mitään liian vähän tai liikaa.
• Taitava sommittelun, värien ja viivan käyttö yhdistettynä aiheeseen sekä tuoreeseen toteutusideaan.
• Työssä on karismaa ja se on röyhkeän itsenäinen sekä itsevarma.

PLL kirjoittaa, kuten yleensäkin, taiteesta sijoituskohteena, että tällaisia teoksia kannattaa ostaa. Innostuin lainaaman listan, koska siellä on tuo kirjoittamassani esiin noussut karisma-sana ja sen kaverina vielä röyhkeys; hyvä Pauliina! Muutkaan pointit eivät ole pöllömpiä, mutta ainainen ”tuoreuden” vaatimus minua ärsyttää. Eihän taideteos ole mikään sikanautapaketti! Ja otapa mikä tahansa nykytaidetekele tarkasteluun, niin aivan varmasti siitä tulee mieleen jonkun toisen joskus aikaisemmin tekemä teos. Joskus näkee tökeröitä kopioita, kyllä, mutta näkee myös sellaista, että tekijä työskentelee jatkumossa ihailemansa taiteilijan kanssa, vaikutus näkyy, mutta tulos on silti ehdottomasti tekijänsä näköinen. Mainitsen Tapani Hyypiän, jonka maalauksia katsoessa Mark Rothko tulee aina kuikuilemaan olan takaa. Mutta Tapani on aivan helvetin hyvä maalari!

Tavoittelen usein energiaa, sähäkkyyttä, joskus rajuuttakin. Silloin ei voi olla ihan harmoninen, ellei sitten vähän venytä harmonian käsitettä. Dynaaminen on hyvä, että katse kiertää ja pomppii ja valkoinen seinä maalauksen ympärillä tuntuu sekin muuttuvan väriksi, ehkä katsoja itsekin muuttuu väriksi. Maniassa maalauksesta voi tulla melkein pelottava dissonanssipeikko, sekin on joskus hyvä. On monipuolisuutta, jos pystyy tekemään töitä laajalla skaalalla, joskus hauraita ja hiljaisia, joskus puheliaita pulputtajia, kikattajia ja sirkuspellejä, toisinaan pyörremyrskyjä, raivottaria ja hurjimuksia.

Kuvan maalauksen alkuvaiheen näet täällä. Oho, olen aloittanut työn vuonna 2010! Onpas siinä ongelmalapsi. En vielä tiedä, olenko onnistunut vai mokannut.

Ovisilmät

Ovelasti tuijotan takaisin

Olin satojen silmien tuijotettavana. Silmät kertyivät ovensuuhun ja seurasivat työskentelyäni. Kädet nostivat kameroita silmien eteen. Kamerakäsisilmillä ei ollut suuta. Oli isoja silmiä, keskikokoisia ja pieniä silmiä. Pienillä silmillä ei ollut kameroita, mutta pienillä silmillä oli suu. Suu kysyi, kuka on sotkenut. Iso suu vastasi: katso mitä täti tekee, täti maalaa, katso miten hienoja värejä täti on sekoittanut. Ja koska minä olin täti, joka maalaa, sanoin että minä olen sotkenut, koska täällä saa sotkea ja tämä on minun työtä. Nyt se laittaa valkosta, lapsisuu huudahti, kato se heittää sitä! Oisko kiva jos meilläki ois tämmönen huone? äitisuu kysyi. Koko ajan suuttomat kädet räpsivät kuvia. Näköjään kaksikymmentä silmää mahtuu helposti yhteen oviaukkoon. Onpas värikästä, piristävää, mummosuu sanoi. En ymmärrä, vaarisuu tuhahti. Isäsuu puhui liian nopeaa ruotsia kaksille lapsisilmille, kaksossuut vastasivat yhtä aikaa yhtä nopealla ruotsilla. Vähänks makeeta, joku matalaääninen poikasuu sanoi, no on, huokasi tyttösuu vierestä. Kynnyksellä oli näkymätön portti, sen yli ei kukaan uskaltanut. Englanninkielinen suu kysyi, saako ottaa kuvan. Voi kun näyttää hienolta, äitisuu sanoi, nyt se vielä hienompi kuin äsken. Se laittaa kultaväriä, lapsisuu totesi, ja liilaväriä. Miks tuolla on niin sotkusta, taas joku lapsisuu ihmetteli. Tuhma, sä oot sotkenu täällä! sanoi kaikista pienin lapsisuu, sä oot ollu tosi tuhma ja sotkenu ihan joka paikkaan! Sä oot sotkenu lattian ja seinän ja katonki sä oot sotkenu! Ei kai sentään kattoa? täti ihmetteli.

Osallistuimme työhuoneporukkamme kanssa Arabian katufestivaaleihin pitämällä avoimien ovien päivää. Jotkut siivosivat huoneensa ja ripustivat näyttelyn seinille. Toiset pitivät pientä näyttelyä käytävällä. Yhdellä oli ”kioski”, jossa myytiin mm. taidekynttilöitä ja t-paitoja, toisilla kahvila. Yksi maalasi isoa ryhmämuotokuvaa aulassa, kuka tahansa sai tulla malliksi. Minä päätin näyttää autenttisen työhuoneen. En siivonnut. Tai ehkä laitoin kolme siideritölkkiä pois näkyvistä, ja raivasin hieman lattiatilaa, ettei tarvitsisi purkkien välissä puikkelehtia. Laitoin käytävälle näyttelyn isoista maalauksista. Työhuoneen seiniin nojaili valmiita ja keskeneräisiä teoksia, osa pinossa, osa esillä, niin kuin tavallisestikin.

Tapahtuman alussa kävi tuttuja, joiden kanssa istuin työhuoneessa rennosti kahvitellen. Ihmisiä kulki ohi. Monet jäivät katselemaan, monet moikkasivatkin. Suurin osa otti valokuvia, kysymättä lupaa tai muutakaan. Joku kysyi, saako tulla sisään. Sai. Joku kysyi, ovatko teokset myynnissä. Olivat. Muutama halusi yhteystiedot. Toiset halusivat kertoa suosikkinsa tai kysyä tekniikasta. Yleinen reaktio oli ihmetys, joko ilahtunut (onpas värikästä, en ole ikinä nähnyt oikeaa taiteilijan työhuonetta, miten jännittävää) tai kummasteleva (huh kaaosta). Ilmeisesti kaikki lapsivieraat oli tehokkaasti koulutettu siivoamaan, kun lähes poikkeuksetta pienten lasten ensireaktio oli ”Onpa sotkusta!”

Kun tuttuni lähtivät, mietin, että enpä taida jaksaa istua paikallani montaa tuntia. Päätin olla vieläkin autenttisempi. Kävin vaihtamassa maalausvaatteet. Ajattelin, että yritän tehdä työtä, niin kuin tavallisestikin teen, ihmiset saavat katsella. Asetin keskeneräisen pohjan, sellaisen, joka oli ekamaalauksella mennyt melkoisen pieleen, keskelle lattiaa. Mietin muutaman värin, sekoitin. Istuin. Keräsin rohkeutta ja keskityin. Uskallanko sittenkään. Ne tuijottavat.

Uskalsin. Oviaukkoon pakkautui jatkuva tungos. Jos ateljeeni oli äsken ollut kiinnostava, nyt se oli selvästi aivan huippujännittävä. Kuvia räpsittiin varmasti satoja, jotkut ottivat videota. Lupaa ei kysytty senkään vertaa kuin aiemmin. Toiset jäivät pitkäksi aikaa seuraamaan, jotkut nostivat kameran päiden ylle, saivat saaliinsa ja jatkoivat matkaa. Tuntui painostavalta, kun ihmiset puhuivat minusta kolmannessa persoonassa. Ihan muutama otti suoran kontaktin ja puhui minulle. Lasten kysymyksiin usein vastasin, vaikka eivät hekään yleensä uskaltaneet puhua minulle suoraan, vaan esittivät kysymykset ja toteamukset vanhemmalleen. Asiaan tietenkin vaikutti se, että minun oli mahdoton yhtä aikaa työskennellä ja pitää yllä katsekontaktia. En ollut helposti lähestyttävä. Mitä minä oikeastaan olin tekemässä? Esitystäkö? Esiintyjällehän ei ole tapana puhua esityksen aikana, koska sen ajatellaan häiritsevän. Mutta ei ole myöskään tapana puhua kovaan ääneen muille katsojille, sekin häiritsisi esiintyjää. Olinko minä siis liikkuva näyttelyesine? Esineet eivät häiriinny, eikä niitä myöskään yleensä puhutella.

Joku kollega kommentoi myöhemmin: ”Olit sitten taideapinana”. Kyllä vaan, siltäkin minusta välillä tuntui. Apina ei ymmärrä, että siitä puhutaan. Tänään mietittyäni keksin vielä yhden tulkinnan. Ehkä olinkin tv-ohjelma? Raja minun ja yleisön välillä oli ehdoton, kynnyksen ylittäminen oli mahdoton ajatus. Koska välissä oli näin vahva raja, ehkä minä en kuullut, mitä minusta puhutaan? Minä olin tv-ruudussa! Ohjelman aikana on hyvinkin tapana jutella muiden kanssa. Edukseni on kuitenkin sanottava, että olin erittäin hyvä tv-ohjelma, niin kiinteästi minua seurattiin.

Liian täydellinen

Kuvat paloja isosta täydellisestä

Nyt on paha ongelma. Olen maalannut täydellisen alun. Miten kummassa siitä voi jatkaa? Tässä istun ja ihmettelen. Pienen pieni kissa istuu aatoksissa. Missä on se suuri puu, jossa niin kuin omenoita kasvaa hiirenpenikoita? (Kirsi Kunnas: Tiitiäisen satupuu) Muistan ulkoa kaikenlaisia loruja ja runoja. Maa kunnasten ja laaksojen, mi on tuo kaunoinen.. Näin itsenäisyyspäivän lähestyessä, Aleksis Kivi: Suomenmaa. Ala-asteen opettajani Asta Virkki laittoi minut lausumaan runon juhlasalissa joka ikisessä itsenäisyysjuhlassa. Lopuksi piti niiata. Onko sellaisia juhlia edes enää? Vieläkö kiltit tytöt niiaavat?

Joka vuosi rehtorimme, jonka sukunimi oli Finne, ja etunimi jokin muu kuin Jalmari, piti saman puheen, jonka ydinlause oli ”On lottovoitto syntyä suomalaiseksi”. Nyt tietenkin kuuluisi tiedostavasti pajattaa yhteiskuntamme epäkohdista, mutta tässä yhteydessä en pane Finnelle vastaan. Virkille panen. Tapahtui näet niin, että kutosella keksin erään tuhman kaverini kanssa hauskan vapaa-ajan huvin. Kiipesimme Alkon katolle, ja huutelimme sieltä ihmisille: ”Jaahas, viinakauppaan ollaan menossa!” Seuraava koulupäivä alkoikin ankaralla kurinpidollisella tuokiolla, "niin hävyttömiä tyttöjä, minun luokallani!" (Arvoitukseksi jäi, kuka opettaja meni huomaamattamme jaahas viinakauppaan). Tämän käytöshäiriön vuoksi minä menetin stipendin, näin Asta nuhdellen kertoi, jonka niin lahjakkaana runonlausujana olisin muuten saanut. Mutta sitäpä se ei tiennyt, että neonvihreä kynsilakkamme oli pöllitty Koulukadun kempparista. Sitä ei hähhää voinut pestä pois, niin kuin se pakotti silmämeikille tekemään joka päivä.

Käteni saattavat vähän täristä. Olin näet eilen bilettämässä. Työhuonenaapuri sai ison taidepalkinnon, ja sitä sitten juhlittiin porukalla. Kuohuviiniä! Ja sitten pogosimme Aatteet aatteet on mun vaatteet ja muutuimme nuoriksi punkkareiksi. (Mitäs mieltä muuten olette sanasta jorata? Eikö siinä ole vähän savolainen kaiku? Ymmärrän kielitieteen näkökulmasta, että kainuun murre lasketaan savolaismurteisiin, mutta älkää ihmeessä sanoko kainuulaista savolaiseksi! Mutta ei, joraus onkin ehkä Tampereelta.) Minulla oli tupeerattu yläponnari, jota oli magee ravistella hyppiessä. Mutta koska minulla ei ollut henkivartijaa, jouduin aamuyöstä juoksemaan pakoon mustaa miestä. Mies, jolla oli kannabislehden kuva sormuksessa, olisi väkisin repinyt minut aaftöpaardiin, se ei ummartanut kieltosanoja. (Muistatte varmaan, kun ala-asteella (taasko me sinne jouduttiin?) leikittiin Kuka pelkää mustaa miestä? Ja sitten juostiin ja huudettiin En minä ainakaan. No, nykyään sitä ei saa leikkiä, vaan pitää pelätä kummitusta. Mutta kummitukset eivät tunge iholle niin kuin afrikkalaiset miehet: ”Oletko koskaan ollut mustan miehen kanssa? Ai, taidat olla rasisti.” Ja sitten voitkin kuvitella, millaista itsekehua seuraa, paitsi jos olet nainen, ei tarvitse kuvitella, been there.)

Niin siis. En uskalla koskea hienoon alkuun krapulakäsillä. Ei saa sohia. Aloitin työn vaaleanturkoosilla pohjamaalauksella. Sitten olen miettinyt pitkään ja hiljaa. En kuuntele metelirokkipunkkihooceeräppimusiikkia, niin kuin usein teen, koska tykkään riehuntafiiliksestä ja monesti riehumaalaan. En tätä. Harvoin tulee tällainen lähes harras lämpimän tyytyväinen olo keskeneräisen työn äärellä. Tavallisempi on sellainen kirraava sähkö, työssä on virheitä, jotka täytyy korjata. 

Hassua tässä täydellisyydessä on, että maalasin sen aika pika pikaa, tilanteessa, jossa keskittyminen saattaisi olla niin ja näin. Olin tullut duuniin iltapäiväkolmen maissa. Käynyt ensin Kipsarissa syömässä salaattilounaan (siellä saa muuten lounasta kuuteen saakka ja salaattikastikkeet ovat ennenmaistamattoman hyviä). Kollega K siinä houkutteli, että etkös nyt lähtisi avajaiskierrokselle. Sanoin, että ajattelin juuri käydä uuden pohjan kimppuun. Noo, kuules jos laitat jonkun litkun siihen, siinähän se kuivuskelee, sitten mennään. Pysyin vahvana, työ nyt, ei huvi.

Ihmettelin nättiä vaaleanturkoosia pohjaani, mikä olisi sopiva aloitus. Piti miettiä pitkään. Kultaa ja magentaa, mieleni sitten vastasi. Näitä sitten pyöräyttelin pohjalle telalla ja palettiveitsellä, paikoin annoin värien liukua toisiinsa. Ok, vaihe hyvä, päätin, ei saa enää koskea, ja laitoin K:lle koodia. Ehdin Galleria Amaan Arto Väisäsen avajaisiin heti viiden pintaan, koska tapasin käytävällä kollega P:n, joka oli menossa samaan suuntaan taksilla urheilukassin ja piirtoheittimen kanssa, ja pääsin kyytiin. Naukkailimme taksissa siideriä, se osti minullekin pikkujoululahjaksi, kun oli itse vähän huonossa hapessa jostain edellisillan toiminnasta.

Aman omistaja on vaihtunut, mitä en tiennytkään. Ennenhän paikkaa piti Virpi Wuori-Valtaoja, ja puoliso Esko Valtaoja oli usein paikalla kaatamassa vieraille viiniä. Olisi ollut hauska nähdä parraton Esko V. Eskoltahan lähti parta vähän aikan sitten Nenäpäiväkeräyksen kolmen miljoonan euron tuoton kunniaksi.

Reitillä seuraavana oli Forsblom. Minulle tuli pikkuisen ahdistava olo Charles Sandisonin seinällä hyppivistä sanoista, vaikka juomana oli kuoharia. Sen sijaan on jännä tarkkailla, millaisia ihmisiä missäkin galleriassa liikkuu. F-blomilla on vanhempia naisia kuohkeissa kampauksissa, pukuherroja sekä erikoisesti pukeutunutta 20-30vee porukkaa, esim se yksi hamemies, varmaankin taideopiskelijoita. Taideopiskelijat jatkavat matkaa Galleria Anhavalle, jossa on myös astetta rönttäisempiä taideopiskelijoita.

Minä ja K liu'umme sulavasti paikasta toiseen, meillä nyt vain on sellainen presenssi. K oli käynyt vaihtamassa vaatteet, minä en tietenkään ehtinyt. Sillä oli Acnen nilkkurit. Nuorilla muotibloggarinaisillakin on Acnen nilkkureita, sellaisia, joita kuvaillaan sanalla rouhea. Minulla oli revityt farkut, nuoret muotibloggarinaiset käyttävät usein sellaisiakin, kas vähän rokkia, kun käsilaukku on Chanel. Minun käsilaukkuni on musta niittikoristeinen Lumi, ja minulla erilaisia, erivärisiä, -mallisia, ja -kokoisia Lumi-laukkuja ehkä kymmenen, onkos teillä muijat kymmentä Chanelia? Jalassa minulla oli teinin hylkäämät talvi-Converset, nauhat huolellisen huolettomasti auki. Ehkä rouheaa, ja yllättäjänä kaulassa Marja Kurjen geometrinen silkkihuivi. Kirkkaanpinkin, silmälasien kaveri -huulipunan pidän aina mukanani, että siinä mielessä olin ehdottomasti chic. Ja hei, nuoret muotibloggarinaiset, miksei teitä näy näyttelyavajaisissa? Voisitte laittaa yhdet Chanel-rahat taideteokseen.

Anhava on uusi, muuttanut Sanomatalosta Lönkalle. Aika sokkeloinen tila, huonompi kuin vanha, en ihan tykkää. Luonnonvalottomat alakerrat ovat aina ongelmallisia. Anna Tuorin näyttely ei sekään ollut minusta aiempien veroinen. Galleriassa haisee rööki, kuten ennenkin, Ilona salatupakoi kellarin uumenissa. Kymmenen vuotta sitten kaikki röökasivat galleriassa. Oli niin sakea sumu, että hädin tuskin näki niitä teoksia, joita varten sinne avajaisiin kuitenkin oli ikään kuin oli tultu – ikään kuin, sillä oikeastihan sinne tullaan ilmaisen viinan vuoksi, sori vaan kaikki tärkeät kutsuihmiset.

Näin Anhavalla Maija Vilkkumaan, sillä oli vihreä laukku (merkki tuntematon) ja kiva tukka. Hymyilin, ja varovasti nyökkäsin, mutta en uskaltanut mennä juttelemaan. Hyvin olisin voinut. Opiskelin Maijan kanssa samaan aikaan yliopiston suomen laitoksella, kävimme samoilla kursseilla. Kerran Maija lainasi kirjallisuustieteen muistiinpanojani, mahtoiko saada vauhdikkaasta käsialastani mitään selkoa. Meistä kumpikin jätti opinnot pitkäksi aikaa kesken, Maija musiikin, minä maalauksen vuoksi. Maija kuitenkin palasi yliopistolle, kirjoitti gradun - aiheena oli muistaakseni jokin suomen kielen a:lla alkava sijamuoto - ja valmistui, ei tuosta kauan ole. Olisin voinut sanoa, että kiitos innoituksesta, olen tekemässä samaa juttua. Ja sitä paitsi kuuntelen sun musaa usein töissä. Mutta olin suomalainen ujopää.

Kävimme lopuksi vielä galleria Korjaamolla, mutta se ei ansaitse mitään mainintaa, koska kuohari oli loppu jo puoli tuntia ennen avajaisten loppumista. Ei noin voi vakava galleria toimia. Paitsi että Katri Kuparinen oli tehnyt tod hienoja paperileikkaustöitä, kehun. Tuskin se oli niitä kuohareita kumonnut. Tässä on hankala logistinen ongelma, kun muut näyttelyavajaiset kestävät 17-19 ja ovat keskustassa, mutta Korjaamon avajaiset ovat 18-20 Töölössä, miten voi hyödyntää kaikki valkkarit ja kuoharit?

On varmaan parempi laittaa maalaus tauolle. Miten olisi sellainen mahdollisuus, että se olisikin valmis tällaisenaan? Ennen kuin aloin sen magentan ja kullan kanssa, olin päättänyt, että tulen käyttämään myös kirkasta vihreää ja violettia. Kunhan keksin millä tavalla ja minne.

P.S. Tule kokemaan K:n ja M:n huikea presenssi 9.12. klo 17-19 galleria Katariinassa, katso seuraava postaus.

Orkideahuone (5_14)

Orkideahuone 5 (170x130cm) 2014

Maalasin tämän orkidean keväällä samaan syssyyn kuin neljä muuta. Mutta siinä missä totesin  muut iloisin ja varmoin mielin valmiiksi, käskin tämän nurkkaan odottamaan. En oikein ollut varma värimaailmasta, minun oli vaikea nähdä, minkä värinen työ itse asiassa on. Miksi? Katsotaan lähempää:

Näissä kuvissa voi nähdä pieniä violetteja alueita. Olen maalanut valkoisen gessopohjan päälle ensin ohuen violetin. Väri on huolellisen pohjustuksen ansiosta vaalea ja puhdas. (Lienen maininnutkin, että kangas on näissä Orkideoissa paksua pellavaa, jossa on erottuvampi tekstuuri kuin yleensä käyttämässäni Cotton Duckissa, jonka kudos muodostuu hieman ohuemmista langoista.) Tämä ensimmäinen väri on jäänyt näkyviin ihan pieninä alueina, ylimmässä kuvassa sitä ei erota kuin parissa reunakohdassa. Tässä kolmannessa kuvassa violetti on säilynyt riekaleiden suojemana. Olen laittanut pohjalle sinne tänne muutaman riekaleen ja sitten maalannut pinnan kauttaaltaan keltaisella. Kun violetti ja keltainen ovat päällekkäin, syntyy murrettua keltaista, joka on paikoin hieman vihertävää, paikoin okran tai oranssin suuntaan. Mutta jostain syystä minä näen ne kaksi väriä, joista yhdistelmä syntyy, edelleen erillisinä, enkä meinaa tajuta, minkä värinen maalaus nyt on.

 Mattaa

 Kiiltävää

Paitsi että olin värisokea, minua arvelutti se, että maalaus on paikoin aivan samean matta ja toisin paikoin hyvin kiiltävän muovimainen. Sopivatko nämä kaksi samaan maalaukseen, ja onko matta-alue suorastaan kuollutta maastoa, jollaista maalauksessa ei pitäisi olla lainkaan? Miksi sitten matta on niin mattaa? Olen tehnyt värin ilman mediumia, sekoittamalla kadmiumkeltaista ja vettä, ja alle jääneiden riekaleiden kiilto on muisto vain. Tälllaisessa tapauksessa kiiltoa voi halutessaan lisätä sivelemällä (sopivaksi ohennettua) mediumia kuin vernissaksi maalin päälle. Jäin siis miettimään pitäisikö tehdä näin vaiko eikö.

Tässä näkyy enemmän kerroksia. Olen laittanut mattapinnan päälle uusia riekaleita ja sitten taas maalannut näitten päälle uutta mattaa. Eipä tuo hullummalta näytä.

Tästä kuvasta tykkään kovasti; se näyttää, että maalauksessa on matta-kiiltävä kontrastin lisäksi läpikuultavan ja peittävän rinnakkaiseloa. Ja kultakohta on kiva, skulaa hyvin oranssin kanssa. Ja haa, on siellä pieniä violettipilkkujakin!

Sain tällä kertaa kollegalta arviointiapua. L kävi th:lla ja näki tämän seinään nojailemassa, oli jostain syystä kääntynyt naamapuoli ylöspäin. Hieno, L sanoi ihan spontaanisti, onpas valo! Ai. Jaa. Seuraavana päivänä tarkastelin työtä läheltä ja kaukaa, pitkään. totesin, että L taisi olla oikeassa ja signeerasin maalauksen.

Porin Poriginal-galleriassa

Tältä näyttää viime perjantaina avattu näyttelyni Porin Poriginal-galleriassa.

Vaikuttaako tutulta? Tosiaan, osa maalauksista oli esillä elokuussa Helsingin Kanneltalon galleriassa ja pari keväällä 2012 Tuulispää-näyttelyssäni Suomenlinnan Rantakasarmin galleriassa. Kun näkee suuren vaivan ja satsaa maalauksiin ajan ja energian lisäksi kamalasti rahaa, tuntuisi ihan tyhmältä näyttää teokset vain kerran, yhdelle yleisölle. Siksi halusin hakea näyttelyaikaa jostain uudesta kaupungista. Olin kuullut kehuttavan Porin taidemuseon yhteydessä olevaa Poriginalia, joten kokeilin sitä, ja tärppäsi.

Teokset (kooltaan n.340x180cm) ovat kaikissa kolmessa näyttelyssä ulottuneet melkein katosta lattiaan. Tilat ovat kuitenkin keskenään aivan erilaiset, etenkin mitä korkeuteen tulee. Rantakasarmin ripustusseinä on vain reilu pari metriä korkea, joten maalaukset makoilivat vaakasuorassa. Kanneltalossa maalaukset kurkottivat seitsemän metrin kattokorkeuteen saakka, sillä olin yhdistänyt kaksi 340x180cm kangasta yhdeksi piiitkäksi kokonaisuudeksi. Poriginalin tilan korkeus on neljä metriä, joten paikka on passeli näille "puolikkaille".

Katsojan ja maalauksen väliset mittasuhteet ovat jokaisessa näyttelyssä olleet erilaiset. Tämä vaikuttaa merkittävästi katsomiskokemukseen. Suomenlinnassa maalauksia "luettiin" vasemmalta oikealle (ja oikealta vasemmalle, ja tässäpä kysymys, joka minua kiinnostaa kovasti: miten paljon äidinkielen kirjoitussuunta vaikuttaa kuvien tekemiseen ja katsomiseen, näkeekö heprean- tai arabiankielinen katsoja maalauksen eri tavalla kuin suomen- tai ruotsinkielinen?) Kun näyttelyn teoksia katsoi vähän kauempaa, tarvitsi liikuttaa vain silmiään ja näki koko maalauksen, pään kääntäminen ei siis ollut tarpeen. Lähietäisyydellä lyhyempikin ihminen ylsi ainakin varpaille noustessaan koskettamaan kankaan yläreunaa.

Kanneltalon pitkulaisissa kankaissa ylös-alas-ylös-alas-dynamiikka oli erityisen korostunut. Niskaa täytyi pitää ihan kenossa nähdäkseen yläpuoliskon, jota olisi voinut tarkastella läheltä vain nosturin avulla. Kohta, joka Kanneltalossa oli kaukana viidessä metrissä, on nyt Poriginalissa ihan naaman edessä. Kun 180-senttinen ihminen levittää kätensä, sormenpäät yltävät täsmälleen kankaan reunasta reunaan. Edelleen maalaus on paljon ihmistä isompi; korkeutta ei Poriginalissakaan niin vain oteta haltuun. Paitsi Robert Wadlow, maailman kaikkien aikojen pisin tunnettu ihminen, 272cm, olisi voinut koskettaa maalauksen yläreunaa.

Isoille teoksille sopii selkeä tila, jossa on pitkiä seiniä, mielellään tasainen katto ja mahdollisimman vähän rikkovia elementtejä kuten ikkunoita, ovia, syvennyksiä ja ulokkeita. Poriginalin yläkerta on alakertaa matalampi ja hajanaisempi, niinpä halusin ajan alakerrasta. Yläkerrassa on samaan aikaan Piirustusluokka-nimisen porukan yhteisnäyttely. (Jokunen kuva sieltäkin tulossa avajaispostaukseen).

Näyttelyä ripustettaessa pohditaan, kokeillaan ja mittaillaan, missä järjestyksessä teosten kuuluisi olla ja miten kaukana toisistaan, nurkista, katosta ja lattiasta. Minulla on usein jonkinlainen alustava ripustussuunnitelma, jonka olen miettinyt maalauskuvien, gallerian tilakuvien ja pohjapiirroksen avulla. Jos näyttelypaikka ei ole kovin kaukana, käyn ensimmäiseksi paikan päällä visualisoimassa, mittailemassa ja tarkistamassa yksityiskohtia. Työn edetessä saatan käydä vielä toistamiseen. Nyt en tehnyt tätä, vaan luotin kuviin. Kunnollisen pohjapiirustuksen perusteella on melko helppo arvioida, montako työtä tilaan mahtuu, nytkin tiesin, että yksitoista olisi oikea määrä. Mutta maalauskuvat ovat haaleita postimerkkejä oikeisiin teoksiin verrattuna. Huh, totesin, kun rullia avattiin, väriä, väriä, väriä! Koska en ole maalannut muutamaan kuukauteen, ja teokset ovat olleet varastossa, kohtaaminen oli vaikuttava. Johan tästä mania paukahtaa päälle, ajattelin. No ei sentään, kun piti skarppina matemaatikkona siinä olla.

Periaatteessa samoista maalauksista saisi järjestystä vaihtamalla vaikka kuinka monta erilaista näyttelykokonaisuutta. Käytännössä kuitenkin toiset maalaukset sopivat vierekkäin, toiset eivät sovi. Joskus joutuu jättämään jonkin tosi hyvän työn pois, koska se ei vain istu kokonaisuuteen. Ripustus on aikaa vievää puuhaa; vaikka olisi miten suunnitellut ja varautunut, paikan päällä täytyy säätää ja säveltää monta juttua. Täytyy korjata, kun maalaus tulee vahingossa väärään kohtaan tai vinoon (ei ei, sen pitää olla kaksi senttiä vasempaan! nyt on sentin liian alhaalla! kokeile sittenkin viisi senttiä ylös... nyt laske vasenta, ei noin paljon, nosta oikeaa, vähän vielä, odota, joo se on siinä ei kun...). Yllättävän usein gallerian vaakasuora ja pystysuora ovat hieman muuta kuin vatupassin näyttämä. Silloin pitää vain arvioida silmämääräisesti.

Kanneltalossa aloittamani projekti Anna minulle nimi jatkuu nyt Porissa. Teoslistassa on maalauksen numeron jälkeen tyhjä viiva, jolle katsoja saa kirjoittaa omasta kokemuksestaan nousevan nimen. Jännittävää nähdä, millaisia nimiehdotuksia maalauksille tällä kertaa tulee.

Anna minulle nimi

Auta, olen nimetön!

Olen tässä kovasti miettinyt, miten maalauksen nimi vaikuttaa maalauksen kokemiseen. Nimet, joita olen nyt ajatellut maalauksilleni, ovat konkreettisempia, tai ilkeämmin sanottuna alleviivaavampia kuin ikinä. Minullahan oli urani alkuvaiheessa parisen vuotta tapana nimetä maalaukset Maalauksiksi. Listasin yhden vuoden työt numeroilla, toisen heprealaisille aakkosilla (jotka nekin heprean kielessä toimivat numeroina), mutta nämä oikeastaan vain omaa kirjanpitoani varten. Myöhemmin olen sitten antanut sellaisia mielellään monitulkintaisia, vähän runollisiakin nimiä, kuten esim. Huimaus, Juhlat, Loisto, Tumma, Maisema, Melankolia, Lempi ja Yön jälkeen rakkaus.

Kun itse menen näyttelyyn, en koskaan ota teoslistaa ensimmäisenä käteeni. En välttämättä ollenkaan. Haluan katsoa ja kokea, ottaa taideteoksen vastaan, kuunnella, mitä se minulle puhuu. Sillä se saattaa puhua ihan muuta kuin tekijälle tai toiselle katsojalle, siinä saattaa minun silmissäni olla paljon sellaista, mitä taiteilijan valitsemassa nimessä ei ole. Joku sanoikin vastikään näyttelyssä, että harmi kun tuli katsottua ne nimet, latistivat ihan.

Kuitenkin tiedän, että toiset katsojat haluavat tukeutua teoslistaan, heitä kiinnostaa, mitä maalari on ajatellut, ja he koettavat löytää maalauksen merkityksen sitä kautta. En tietenkään voi sanoa, että tämä olisi väärä tapa. Mutta taiteilijana joudun harkitsemaan, minkä verran haluan katsojaa ohjailla.

Muutaman päivän näitä mietittyäni keksin mielestäni mainioin idean. Kirjoitan mahdolliset nimet listaksi. Sinä, katsoja, voisit sitten miettiä, mikä nimi ja mikä maalaus kuuluvat mielestäsi yhteen. Oikeaa vastausta ei ole. Jos maalaus kertoo sinulle jotain muuta kuin minun miettimäni vaihtoehdot, voit nimetä sen niin kuin sinusta tuntuu. Perustin tätä varten uuden sivun Anna minulle nimi. Jokaisella maalausparilla on oma kommentiboksinsa, jonne voit kirjoittaa nimiehdotuksen, halutessasi perustellakin sitä. Toivon todella, että rohkenisit osallistua! Haluan tietää, mitä sinä, lukijani, ajattet! Myös näyttylyssä on mahdollisuus antaa maalauksille nimi, ihan perinteisellä lappu lokeroon -äänestyksellä.

Kanneltalon näyttelyyn tulevien maalausparin ideana on kuvata erilaisia ihmissuhteita, mahdollisen rakkauden kahta osapuolta. Oma nimiajatukseni on toisten maalausten kohdalla aivan selkeä, mutta joillakin voisi mielestäni olla parikin nimivaihtoehtoa. Samalla olen pohtinut ihmissuhteiden luonnetta laajemminkin; ja ehkä tulen kirjoittamaan tästä kiinnostavasta aiheesta vielä lisää.

Yksi maalauksista on Äiti – vauva. (Voi olla tämän postauksen kuva, tai joku muu maalauspari). Enimmäkseen mietin tätä äitiysmaalausparia omaan kokemukseeni liittyen. Näinpä vauvastani tuli söpöisen hattarainen. Se taitaa olla helppo löytää maalausporukasta. Olen kirjoittanut vauvajuttua aiemminkin. Minulla ei ole kokemusta tummista sävyistä, mitä raskauteen, vauvan syntymään ja hoitamiseen tulee.

Paitsi. Synnytys oli hirveä, ja viimeinen kätilö ihan paskailkeä. Koska synnytys kesti kauan, siinä ehti olla kolme kätilöä vuorossa. Lopuksi vihdoin tehtiin keisarileikkaus, koska vauvan vauvan pää oli väärässä asennossa eikä isopäätyyppi siksi suostunut ankarasta ponnistamisesta huolimatta liikahtamaan synnytyskanavassa. (No, sainpas julkisesti valittaa tästäkin!) Minulle sanottiin että tunnin kun vielä yrittelet, niin sitten voidaan leikata. En ole ikinä kokenut sellaista fyysistä kipua! Voi meitä naisparkoja. Huh mikä autuus, kun sitten leikkaussalissa kiltti anestesialääkäri sanoi, että kohta helpottaa ja pisti alakropan puuduttavan piikin selkäytimeen. Ensimmäisenä näin vauvan jalat, ja kuulin ison itkun. Kymmenen pistettä, sanoivat, ja että tummatukkainen tyttö tuli. Sitten sain vauvan hetkeksi viereeni. Se kyllä harmitti, että jouduin yksinäni heräämööön ikuisuudeksi odottelemaan, enkä saanut kunnon ruokaa; olin siinä käsityksessä että synnyttänyt äiti saa voileipiä, mutta sektioäidille annettiinkin vain lasillinen mehukeittoa.

No juu, se siitä, ei välttämättä liity maalaukseen, ja kuitenkin ihan hirveästi liittyy. Jos maalaisin työn nimeltään Synnytys, se ei olisi ollenkaan kiva eikä nätti, niin kuin Äiti ja vauva -maalaukseni taitaa olla. Eli siis, olen maalannut tämän maalauksen hempeissä tunnelmissa, nimi ja sen ajatussisältö on vaikuttanut värivalintoihini ja siihen, miten värit kankaalla liikkuvat, kunka suuren alueen saavat jne.

Käy siis pohtimassa maalausten nimiä täällä. Sivulla on esillä kaikki näyttelyyn tulevat maalausparini.

Syytän sinisiä!

Uusi maali, uusi toivo

Jännitysväreet kiipeilevät iholla, kun mietin, millaisen tekeleen tänään töissä kohtaan. Olen toiveikas. Eilen kuitenkin olin hyvän aikaa epätoivon vallassa. Toissapäivänä oli tapahtunut taas se hiivatin sössäysmössäys. Voi itku, ajattelin nähdessäni kankaan. Kunpa voisi peruuttaa ja palata vaiheesta kolmetoista vaiheeseen seitsemän, jossa maalaus oli viittä vaille valmis ja hyvä. Nyt se oli varttia vaille huono:

Sekamelska

Harkitsin vakavasti kankaan kääntämistä, tarkistin että nurja puoli oli melkein puhdas, parissa kohden väriä oli tullut läpi, mutta ei mitään haittaavaa. Päätin kuitenkin kelailla ja kokeilla vielä. Jos ei tällä kertaa alkaisi onnistua, nurjan puolen mahdollisuus olisi edelleen olemassa. 

On oikeastaan vaikea kuvitella, miltä tämä kuva vaikuttaa, jos ei tiedä maalauksen aiemmista vaiheista. Maalaus rakentui keltaisen ja punaisen varaan. Jäi kuvaamatta alku ja sitten kakkoskierroksella ehtikin tapahtua vaikka mitä: keskinkertaisesta parempaa päin ja siitä taas epäonnen suuntaan, yläkuvan sekamelskaksi. Mutta yksi kohta tuossa on mielestäni aika hyvä: jos jakaa työn viiteen osaan, niin se toinen viidennes vasemmalta. Sen ympärille siis lähden rakentamaan uutta.

Tuhmat värit!

Syytän sinisiä! Nämä värit sekoittivat maalauksen. Jos olisin taittanut sinistä valkoisella, homma olisi voinut toimia, mutta näin, ei ei. Yäk noita oikean puolen sotkuvihreyksiä. Hus pois! Keskialueella tumma sinivihreä on paikoin ihan ok, mutta kokonaisuudessa sitä on ihan liikaa.

Siis punasävyillä pelastukseen! Sekoitan yhdeksän väriä, näillä lähden kohta maalaamaan:

spectrum rose +titaanivalkoinen, violetti+helmiäinen, indigo+pinkki (= tosi hieno kirkas, vähän vaaleampi violetti), purppura, magenta, mars-oranssi, kadmiumpunainen+fluorioranssi, helmiäisvalkoinen, pinkki+helmiäinen

Sitä ennen pohdiskelen vielä vähän. Istun kangasrullan päällä ja kirjoitan. Välillä silmäilen maalausta, suunnittelen ensimmäistä siirtoani.

Tämän postauksen luonnostelua

Onko minulla taipumus tehdä värillisesti liian varmoja teoksia, mietin. Tyyliin väri - hippu vastaväriä, kylmä - jotain lämmintä, vaalea - pikkuisen tummaa, puhdas - vähäsen murrettua. Nämähän ovat aika helppoja periaatteita. Siksi on hyvä, että välillä joudun kunnon pulaan. Kun ei heti natsaa, saattaa löytyä jotain vähän uudenlaista. Tässä muutama osakuva eilisen rupeaman jälkeen:

ihanan vahva kadmiumpunainen!

Märkä maali sisältää aina jännityselementin: ei voi täysin tietää, millainen maalaus kuivuttuaan on. 

Varastossa odottava

Tämä aiemmin aloittamani ei ole päässyt vielä jatkokäsittelyyn. Arveluttaa, kun menin laittamaan tähän glitteriä, sitä kun ei ole missään muussa tämän sarjan työssä.

Marbella 4.

Marbella 2.

Toinen

Ajattelin, että teenpäs samoin tein toisen kolmepuolimetrisen maalauksen. Aloitin urheasti, mutta kohta huomasin olevani hukassa. Edellisen maalauksen sujuvuus oli karannut käsistä. Kankaan koko tuntui mahdottomalta, harkitsin jo maalauksen puolittamista ja kankaan kääntämistä, uutta aloitusta nurjalle puolelle. Mutta en kai kuitenkaan luovuttaisi? No en. En kai alkaisi sotkea? En. Paras antaa kuivua seuraavaan päivään.

Harmittaa, ettei kankaaseen nyt jäänyt samalla lailla puhtaita paikkoja kuin edellisessä maalauksessa. On selvää, että tätä joutuu työstämään enemmän ja lopputulos on sitten arvatenkin tummempi. Tykkään vasemman reunan punaisesta. Jospa sitä lisää. Vähän muitakin punaisia.

Huomaan olevani pulassa punaisessa. Maalaus näyttää aivan pöljältä. Keskiosan vihreä jää yksin punaoranssin jyllätessä. Punaisia täytyy hillitä, vihreälle löytää kavereita. Maalaan oikeaan laitaan punaisen päälle läpikuultavaa kellanvihreää. Sitten sekoitan turkoosia, tummemman ja vaaleamman sävyn. 

Entäs nyt? Nyt häiritsee värien tasaväkisyys: punaista, keltaista ja turkoosia on suunnilleen sama määrä. Kokonaisuus on aika räikeä. Haluan viedä työtä kylmempään ja murretummaan suuntaan. Edelleen lisään vihreää ja turkoosia. Taitan keltaisen räikeyttä ja vähennän punaisen valtaa vaalealla kullalla.

Tuulispää 2

Työhön alkaa tulla rytmiä ja ryhtiä. Pieni juttu vielä, jotain tummaa. Ravistelen pullossa violetin litkun ja roiskaisen sitä oikealta vasemmalle rennolla kädellä. Aika hyvältä näyttää.