Liian täydellinen

Kuvat paloja isosta täydellisestä

Nyt on paha ongelma. Olen maalannut täydellisen alun. Miten kummassa siitä voi jatkaa? Tässä istun ja ihmettelen. Pienen pieni kissa istuu aatoksissa. Missä on se suuri puu, jossa niin kuin omenoita kasvaa hiirenpenikoita? (Kirsi Kunnas: Tiitiäisen satupuu) Muistan ulkoa kaikenlaisia loruja ja runoja. Maa kunnasten ja laaksojen, mi on tuo kaunoinen.. Näin itsenäisyyspäivän lähestyessä, Aleksis Kivi: Suomenmaa. Ala-asteen opettajani Asta Virkki laittoi minut lausumaan runon juhlasalissa joka ikisessä itsenäisyysjuhlassa. Lopuksi piti niiata. Onko sellaisia juhlia edes enää? Vieläkö kiltit tytöt niiaavat?

Joka vuosi rehtorimme, jonka sukunimi oli Finne, ja etunimi jokin muu kuin Jalmari, piti saman puheen, jonka ydinlause oli ”On lottovoitto syntyä suomalaiseksi”. Nyt tietenkin kuuluisi tiedostavasti pajattaa yhteiskuntamme epäkohdista, mutta tässä yhteydessä en pane Finnelle vastaan. Virkille panen. Tapahtui näet niin, että kutosella keksin erään tuhman kaverini kanssa hauskan vapaa-ajan huvin. Kiipesimme Alkon katolle, ja huutelimme sieltä ihmisille: ”Jaahas, viinakauppaan ollaan menossa!” Seuraava koulupäivä alkoikin ankaralla kurinpidollisella tuokiolla, "niin hävyttömiä tyttöjä, minun luokallani!" (Arvoitukseksi jäi, kuka opettaja meni huomaamattamme jaahas viinakauppaan). Tämän käytöshäiriön vuoksi minä menetin stipendin, näin Asta nuhdellen kertoi, jonka niin lahjakkaana runonlausujana olisin muuten saanut. Mutta sitäpä se ei tiennyt, että neonvihreä kynsilakkamme oli pöllitty Koulukadun kempparista. Sitä ei hähhää voinut pestä pois, niin kuin se pakotti silmämeikille tekemään joka päivä.

Käteni saattavat vähän täristä. Olin näet eilen bilettämässä. Työhuonenaapuri sai ison taidepalkinnon, ja sitä sitten juhlittiin porukalla. Kuohuviiniä! Ja sitten pogosimme Aatteet aatteet on mun vaatteet ja muutuimme nuoriksi punkkareiksi. (Mitäs mieltä muuten olette sanasta jorata? Eikö siinä ole vähän savolainen kaiku? Ymmärrän kielitieteen näkökulmasta, että kainuun murre lasketaan savolaismurteisiin, mutta älkää ihmeessä sanoko kainuulaista savolaiseksi! Mutta ei, joraus onkin ehkä Tampereelta.) Minulla oli tupeerattu yläponnari, jota oli magee ravistella hyppiessä. Mutta koska minulla ei ollut henkivartijaa, jouduin aamuyöstä juoksemaan pakoon mustaa miestä. Mies, jolla oli kannabislehden kuva sormuksessa, olisi väkisin repinyt minut aaftöpaardiin, se ei ummartanut kieltosanoja. (Muistatte varmaan, kun ala-asteella (taasko me sinne jouduttiin?) leikittiin Kuka pelkää mustaa miestä? Ja sitten juostiin ja huudettiin En minä ainakaan. No, nykyään sitä ei saa leikkiä, vaan pitää pelätä kummitusta. Mutta kummitukset eivät tunge iholle niin kuin afrikkalaiset miehet: ”Oletko koskaan ollut mustan miehen kanssa? Ai, taidat olla rasisti.” Ja sitten voitkin kuvitella, millaista itsekehua seuraa, paitsi jos olet nainen, ei tarvitse kuvitella, been there.)

Niin siis. En uskalla koskea hienoon alkuun krapulakäsillä. Ei saa sohia. Aloitin työn vaaleanturkoosilla pohjamaalauksella. Sitten olen miettinyt pitkään ja hiljaa. En kuuntele metelirokkipunkkihooceeräppimusiikkia, niin kuin usein teen, koska tykkään riehuntafiiliksestä ja monesti riehumaalaan. En tätä. Harvoin tulee tällainen lähes harras lämpimän tyytyväinen olo keskeneräisen työn äärellä. Tavallisempi on sellainen kirraava sähkö, työssä on virheitä, jotka täytyy korjata. 

Hassua tässä täydellisyydessä on, että maalasin sen aika pika pikaa, tilanteessa, jossa keskittyminen saattaisi olla niin ja näin. Olin tullut duuniin iltapäiväkolmen maissa. Käynyt ensin Kipsarissa syömässä salaattilounaan (siellä saa muuten lounasta kuuteen saakka ja salaattikastikkeet ovat ennenmaistamattoman hyviä). Kollega K siinä houkutteli, että etkös nyt lähtisi avajaiskierrokselle. Sanoin, että ajattelin juuri käydä uuden pohjan kimppuun. Noo, kuules jos laitat jonkun litkun siihen, siinähän se kuivuskelee, sitten mennään. Pysyin vahvana, työ nyt, ei huvi.

Ihmettelin nättiä vaaleanturkoosia pohjaani, mikä olisi sopiva aloitus. Piti miettiä pitkään. Kultaa ja magentaa, mieleni sitten vastasi. Näitä sitten pyöräyttelin pohjalle telalla ja palettiveitsellä, paikoin annoin värien liukua toisiinsa. Ok, vaihe hyvä, päätin, ei saa enää koskea, ja laitoin K:lle koodia. Ehdin Galleria Amaan Arto Väisäsen avajaisiin heti viiden pintaan, koska tapasin käytävällä kollega P:n, joka oli menossa samaan suuntaan taksilla urheilukassin ja piirtoheittimen kanssa, ja pääsin kyytiin. Naukkailimme taksissa siideriä, se osti minullekin pikkujoululahjaksi, kun oli itse vähän huonossa hapessa jostain edellisillan toiminnasta.

Aman omistaja on vaihtunut, mitä en tiennytkään. Ennenhän paikkaa piti Virpi Wuori-Valtaoja, ja puoliso Esko Valtaoja oli usein paikalla kaatamassa vieraille viiniä. Olisi ollut hauska nähdä parraton Esko V. Eskoltahan lähti parta vähän aikan sitten Nenäpäiväkeräyksen kolmen miljoonan euron tuoton kunniaksi.

Reitillä seuraavana oli Forsblom. Minulle tuli pikkuisen ahdistava olo Charles Sandisonin seinällä hyppivistä sanoista, vaikka juomana oli kuoharia. Sen sijaan on jännä tarkkailla, millaisia ihmisiä missäkin galleriassa liikkuu. F-blomilla on vanhempia naisia kuohkeissa kampauksissa, pukuherroja sekä erikoisesti pukeutunutta 20-30vee porukkaa, esim se yksi hamemies, varmaankin taideopiskelijoita. Taideopiskelijat jatkavat matkaa Galleria Anhavalle, jossa on myös astetta rönttäisempiä taideopiskelijoita.

Minä ja K liu'umme sulavasti paikasta toiseen, meillä nyt vain on sellainen presenssi. K oli käynyt vaihtamassa vaatteet, minä en tietenkään ehtinyt. Sillä oli Acnen nilkkurit. Nuorilla muotibloggarinaisillakin on Acnen nilkkureita, sellaisia, joita kuvaillaan sanalla rouhea. Minulla oli revityt farkut, nuoret muotibloggarinaiset käyttävät usein sellaisiakin, kas vähän rokkia, kun käsilaukku on Chanel. Minun käsilaukkuni on musta niittikoristeinen Lumi, ja minulla erilaisia, erivärisiä, -mallisia, ja -kokoisia Lumi-laukkuja ehkä kymmenen, onkos teillä muijat kymmentä Chanelia? Jalassa minulla oli teinin hylkäämät talvi-Converset, nauhat huolellisen huolettomasti auki. Ehkä rouheaa, ja yllättäjänä kaulassa Marja Kurjen geometrinen silkkihuivi. Kirkkaanpinkin, silmälasien kaveri -huulipunan pidän aina mukanani, että siinä mielessä olin ehdottomasti chic. Ja hei, nuoret muotibloggarinaiset, miksei teitä näy näyttelyavajaisissa? Voisitte laittaa yhdet Chanel-rahat taideteokseen.

Anhava on uusi, muuttanut Sanomatalosta Lönkalle. Aika sokkeloinen tila, huonompi kuin vanha, en ihan tykkää. Luonnonvalottomat alakerrat ovat aina ongelmallisia. Anna Tuorin näyttely ei sekään ollut minusta aiempien veroinen. Galleriassa haisee rööki, kuten ennenkin, Ilona salatupakoi kellarin uumenissa. Kymmenen vuotta sitten kaikki röökasivat galleriassa. Oli niin sakea sumu, että hädin tuskin näki niitä teoksia, joita varten sinne avajaisiin kuitenkin oli ikään kuin oli tultu – ikään kuin, sillä oikeastihan sinne tullaan ilmaisen viinan vuoksi, sori vaan kaikki tärkeät kutsuihmiset.

Näin Anhavalla Maija Vilkkumaan, sillä oli vihreä laukku (merkki tuntematon) ja kiva tukka. Hymyilin, ja varovasti nyökkäsin, mutta en uskaltanut mennä juttelemaan. Hyvin olisin voinut. Opiskelin Maijan kanssa samaan aikaan yliopiston suomen laitoksella, kävimme samoilla kursseilla. Kerran Maija lainasi kirjallisuustieteen muistiinpanojani, mahtoiko saada vauhdikkaasta käsialastani mitään selkoa. Meistä kumpikin jätti opinnot pitkäksi aikaa kesken, Maija musiikin, minä maalauksen vuoksi. Maija kuitenkin palasi yliopistolle, kirjoitti gradun - aiheena oli muistaakseni jokin suomen kielen a:lla alkava sijamuoto - ja valmistui, ei tuosta kauan ole. Olisin voinut sanoa, että kiitos innoituksesta, olen tekemässä samaa juttua. Ja sitä paitsi kuuntelen sun musaa usein töissä. Mutta olin suomalainen ujopää.

Kävimme lopuksi vielä galleria Korjaamolla, mutta se ei ansaitse mitään mainintaa, koska kuohari oli loppu jo puoli tuntia ennen avajaisten loppumista. Ei noin voi vakava galleria toimia. Paitsi että Katri Kuparinen oli tehnyt tod hienoja paperileikkaustöitä, kehun. Tuskin se oli niitä kuohareita kumonnut. Tässä on hankala logistinen ongelma, kun muut näyttelyavajaiset kestävät 17-19 ja ovat keskustassa, mutta Korjaamon avajaiset ovat 18-20 Töölössä, miten voi hyödyntää kaikki valkkarit ja kuoharit?

On varmaan parempi laittaa maalaus tauolle. Miten olisi sellainen mahdollisuus, että se olisikin valmis tällaisenaan? Ennen kuin aloin sen magentan ja kullan kanssa, olin päättänyt, että tulen käyttämään myös kirkasta vihreää ja violettia. Kunhan keksin millä tavalla ja minne.

P.S. Tule kokemaan K:n ja M:n huikea presenssi 9.12. klo 17-19 galleria Katariinassa, katso seuraava postaus.

Maalarin paletti

Viime viikolla ilmestyneen Taidemaalaus-lehden (1/2009) teemana on väri. Suosittelen lehteä kokonaisuudessaan. Värin maailma on laaja ja loputtoman kiehtova.

Väri on sähkömagneettista säteilyä, kuvaputken valoa ja painettuja pisteitä. Kulttuurit, uskonnot ja järjestelmät ovat antaneet väreille symbolisia merkityksiä ja tehtäviä. Esimerkiksi kuolemaan, valtaan, seksuaalisuuteen, sotaan ja rauhaan liittyy runsaasti erilaisia värikoodeja ja assosiaatioita.

Värin sävy, lämpötila ja kylläisyys ovat käsitteitä, joiden avulla väristä koetetaan puhua objektiivisesti. Peruskoulun kuvaamataidossa harjoitellaan sävyjen sekoittamista, valööri- ja kulöörikontrastien rakentamista, yleensä vesivärien avulla. Paletilla on kaksi keltaista, kaksi punaista, kaksi sinistä - kylmä ja lämmin kutakin. Opitaan, miten pääväreistä sekoitetaan välivärit. Väriä taitetaan lisäämällä valkoista ja murretaan sekoittamalla väriin sen vastaväriä.

Taidemaalarille väri on pigmenttien ja sideaineitten muodostamaa maalimateriaa. Peruskoulun väriteoria "pääväreistä voi sekoittaa kaikki värit" osoittautuu karkeaksi huijaukseksi. Pigmenttejä on olemassa ainakin satoja eikä aito pigmentti periaatteessa ole korvattavissa toisella saati sekoitettavissa muista. Käytännössä rikas koloristinen paletti voidaan rakentaa aika vähin värein, kaikki eivät halua pinkkiä tai puhdasta turkoosia. Mutta jos todella haluaa perehtyä väriin, on alkajaisiksikin hyvä hankkia muutamia kymmeniä tuubeja tai purnukoita. Taiteilijapigmenteille on olemassa kirjain-numero-koodit, jotka kelpo valmistaja ilmoittaa tuotteen kyljessä. Esimerkiksi Maimerin Bordeaux-niminen väri on tehty thioindigo-pigmentistä, jonka koodi on PR88 (PR = pigment red).

Koska väri on omassa taiteessani ensisijainen elementti, pigmentti- ja maalivalikoimani on varsin laaja. Mikä tahansa väri, jonka voin nähdä, pitäisi voida saada aikaan työhuoneella. Perinteisten väriympyrän värien lisäksi on olemassa fluori- ja helmiäisvärejä, joihin olen tätä nykyä ihastunut. Fluorivärit ovat arkikielessä neonvärejä, helmiäisvärien olemus on tuttu vaikkapa luomiväreistä ja silkin hohteesta. Luonnossa tällaisia värejä esiintyy ainakin kukissa, kaloissa ja linnuissa mutta myös maaperässä ja eri kivilaaduissa. Ja sitten ovat vielä metallivärit: pronssin, hopean ja kullan eri sävyt, nikkeli, teräs ja alumiini.

Värivaranto on ääretön. Aarre ei hupene. Typerä se, joka sanoo "punainen on jo maalattu".

Nyt lainaan suosittelemaani lehteä. Taidemaalari Tuomo Saali kertoo väripaletistaan:

"Väriajatteluni tärkein työväline on maalauspalettini värilajitelma. Kutsun palettia maalarin soittimeksi. Maalarin täytyy ennen maalaamista rakentaa itse soitin ja virittää se tilannetta ja henkistä vireyttä vastaavaksi. Paletilla täytyy olla valmiiksi sekoitettuna riittävä määrä "värisointuja".

Värien on oltava myös erilaisissa olomuodoissa, eri tavoin sekoitettuna erilaisia tarpeita varten. Olomuodoilla tarkoitan värin paksuutta ja kuultavuutta sekä peittävyyttä. Vaikka tämä tieto on materiaalioppia, se on keskeisintä maalatessa tarvittavaa tietoa." (Taidemaalaus 1/2009, s. 14)

Olennaista on valita äärettömästä. Saali maalaa öljyväreillä, mutta akryylimaalaukseen pätevät aivan samat ajatukset. Ainoastaan itse paletti fyysisenä esineenä on erilainen. En tiedä, käyttääkö kollega perinteistä puupalettia, paperilautasia vai voipaperia työpöydällä. Luultavimmin hän kuitenkin puristaa maaleja tuubeista alustalle, sekoittaa palettiveitsellä ja ryhmittelee värejä sävyperheiksi. Oma palettini voi olla rykelmä muovipurkkeja vaikkapa näin:

Olen sekoittanut purkeissa viisi väriä tekeillä olevaa maalausta varten. Metallioranssi on paletilla sellaisenaan, sekoitan sitä muihin, hyytelömäistä mediumia sisältäviin väreihin suoraan maalauksen pinnassa.

Toinen kuva on viime syksyltä. Se näyttää laajemman paletin, joka on ryhmittynyt lattialle. Maalausvuorossa on punainen taulu, joka sai tammikuussa nimekseen Rääkyvä rakkaus. Työ on lähitarkastelussa, koska ruskea tuoli on noin lähellä maalausta. Maalauksen edessä on termoksen kahvikuppi. Olen käyttänyt tuolin ympärillä olevia värejä edellisinä päivinä. Nyt väripurkit ovat kiinni, olen siis miettimässä, miten jatkaa. Oikealla puolen kuvassa näyttäisi olevan toinen paletti, olen maalannut lattialla seinään nojaavaa työtä Kuohu, jossa on paljon kultaa ja oransseja. Kuvan ulkopuolella ne värit, jotka eivät ole akuutissa käytössä, seisovat siisteissä riveissä hyllyssä.

Silloin kun tarvitsen pienemmän määrän väriä, sekoitusalustaksi käy hyvin purkin kansi, tällä tavoin: