Täysosuma vai keisarin uudet vaatteet?

Yläpilvee huttuu skeidaa liirumlaarumii päläpälää paskanjauhantaa. Ainakin näitä määreitä olen kuullut kollegojeni käyttävän taideteoreetikkojen, kriitikoiden ja kuraattorien taideteksteistä. Usein myös taiteilijoiden itse kirjoittamat tiedotteet ja statementit saavat tuopin äärellä (tai työhuoneyhteisön kahvihuoneessa) satikutia.

Mutta kun oma näyttely koittaa, jokaisen täytyisi kirjoittaa tai saada joku kirjoittamaan tiedote lehdistölle. Joillekuille oman työn sanallistaminen on hyvinkin tärkeää; näistä toiset ovat taitavia älyllisiä kirjoittajia, jotka hallitsevat äidinkielensä ja osaavat käyttää sen suomia mahdollisuuksia samoin kuin käyttävät taiteessa taidevälineensä mahdollisuuksia. Teoksen ja kirjoituksen välillä vallitsee koherenssi; kenties jonkinlainen ajatusten vaihto, johon teoksen nimi voi vielä tulla kolmanneksi (”teoksen nimi sekä syventää sitä, mitä piirroksessa tai maalauksessa nähdään, että samalla kyseenalaistaa sen.” Matthias Winzen Marlene Dumasista). Piirretään ääriviivoja, mutta annetaan katsojan itse värittää.

Sitten on niitä taiteilijoita, jotka kirjoittavat tulitikusta puhelinluettelon verran eivätkä osaa käyttää edes tietokoneen oikolukuohjelmaa. Taiteilijalla on huikeat visiot näyttelynsä nerokkuudesta, ja hän varastaa sanataloonsa tiiliä muotifilosofeilta. Sellaisia tekstejä on kiusallista, jos ei mahdotonta, lukea. Harri Manner on kirjoittanut aiheesta satiirisen romaanin Suuri performanssi.

Tuntuu, että viime vuosina teksteihin on kuitenkin tullut enemmän tolkkua, kirjoittamiseen kiinnitetään huomiota taiteilijoiden koulutuksessa. Paitsi taidekoululaisille, myös ammatissa pidempään toimineille on tarjolla opetusta. Esimerkiksi  Art360-hanke on järjestänyt taiteilijoille kirjoituskursseja, joilla on laadittu tekstejä omasta työstä ja teoksista.

Nykytaiteilijoilta odotetaan, peräti vaaditaan kykyä puhua ja kirjoittaa töistään (minusta tuntuu, että odotetaan myös energistä ekstroverttiä persoonaa, jonka voimasta taviskin saa ammentaa). Moni haluaa nähdä taiteilijan ja kuulla tämän kertovan tuotannostaan. Etenkin, jos asiakas on ostoaikeissa, hän tahtoo taululle tarinan. Olenkin kertonut siitä, kuinka usein kysytään mitä olen ajatellut teosta tehdessäni. Siinä pitäisi sitten vielä näyttää hyvältä ja puhua kiinnostavasti, vähän muustakin kuin siitä taulusta, ainakin nyt parisuhdetilanteestaan ja harrastuksistaan.

Lienen maininnut, että minäkään en niin kovasti pidä taidepuheesta (jota paradoksaalisesti olen tässäkin jo monta kappaletta puhunut)? Postin tuomat näyttelytiedotteet lähinnä vituttavat. Usein ensimmäinen lause ratkaisee, jatkanko lukemista - monesti en viitsi. Kutsujen kuvia kyllä katselen mielelläni. Tehdessäni kriitikon työtä minulla oli tapana olla ehdottomasti lukematta tiedotetta ennen kuin katsoin näyttelyn. Teostiedotkin katsoin vasta teosten tarkastelun jälkeen. Olin ja olen sitä mieltä, että kuvataiteen on toimittava kuvana, mikään teksti tai pälätys ei voi tuoda siihen latausta, jos sellainen katsoessa puuttuu. Kyllä maailmaan sanoja mahtuu. Minä tahdon mennä verbaalisen maailman tuolle puolen, salaisuuksien maahan. Kuka sen sanoikaan (on tainnut monikin ajatella ja sanoa), että maalari tekee näkyvää näkymättömäksi?!

Hekuma on välillä ollut kuvablogi, toisinaan olen kertonut työskentelyni vaiheista, joskus taas pohtinut taidetta ja elämääkin noin yleisemmin. Hekuman taidepuhe on yleensä varsin käytännönläheistä, puhun enemmän taiteen tekniikasta kuin teorioista.

Hyllyssäni on paljon taidekirjoja. Kaikista olen selannut kuvat läpi moneen kertaan, mutta läheskään kaikkien tekstejä en ole lukenut. Jos olen maaninen tai masentunut – työhulluudessa tai uuvuksissa – en ehdi tai jaksa lukea mitään. Juuri nyt on meneillään mukava suvantovaihe: näyttely on valmis, ja avajaisia odotellessa voin keskittyä esimerkiksi lukemaan taidekirjoja. Aionkin julkaista Hekumassa tekstejä, jotka innoittavat ja kiinnostavat, kenties ärsyttävät minua. Sitaatit liittyvät taiteilijuuteen sekä taiteen tekemiseen, kokemiseen ja sen vaikutukseen. Kohtpuoleen julkaisen myös oman näyttelyni, Tuulispään, tiedotteen mutta nyt annan puheenvuoron Rax Rinnekankaalle.

Kirjoitti Rax

”he [taiteilijat] ovat hetkensä tullen kuin ukkosen johdattimia – yhtä lailla reagoivat olemassaolollaan ulkoapäin iskevään kuin sisällään kasvavaan, heijastaen näin prosessia, jossa niin he kuin ympäröivä yhteisö elävät ja kamppailevat ja uskovat.

Kuvataiteilijoiden identiteettiin liittyy poikkeusihmisen mystinen kyky: sisäisen ja näkymättömän todeksi tekemisen tarve. Tässä mielessä taiteilijat muistuttavat kirkonmiehiä ja saarnaajia – suurten lupausten ja toivon antajia. Kun sisäinen on liitossa taiteilijoiden mielen ja kokemuksen kanssa, lopputulosta voidaan katsella myös narsismin, ilmaisupakon ja itsensäpaljastajien tekoina.

Kuvataiteilijat tuottavat sellaista, mikä ei tavallaan ole edes olemassa: Yhtä aikaa käsitteellistä ja konkreettista, näkymättömissä tarkasteltavaa ja silmin nähtävän visuaalista, haurasta ja kestävää, epäkulttuurista ja hyvin kulttuurisidonnaista..”

 - - -

”Kulttuureista riippumatta maallisen voiton nälkä on syömassä etenkin nuorilta kuvatateilijoilta sitä ainoata lahjaa, jolla taiteilijat ovat läpi historian muuttuneet mös itse taiteeksi – sielullisen keskittymisen kykyä. Sielullinen keskittyminen johtaa taiteilijan ainoaan omaisuuteensa, kokonaisvaltaiseen sitoutumiseen työhönsä, olosuhteista riippumatta. Nyt tuo luovuuden ydin on jäämässä nuoren sukupolven keskuudessa heikoille – johtuen kuvataiteisiin liitetystä mediallisen seksikkyyden eli ’olemassaolon’ ja sosiaalisen onnistumisen tuomista paineista.”

Teoksessa Taide taiteilijoissa, 2007

Lukija, odotan kommenttejasi!

Mark, Marlene ja itkettävä maalaus

Kuka se oli? Taidemaalari, joka kadehti elokuvalta taikaa saada katsoja kyyneliin. Oliko se Marlene Dumas? "Maalaus ei pysty samaan kuin elokuva, ikävä kyllä, ihmiset eivät itke maalausten edessä niin kuin itkevät elokuvissa."

Niin se oli, Marlene sen sanoi. Marlene Dumas puhui näin näyttelyssään Helsingin Taidehallissa, syksyllä 2005. Tämä tuntuu tärkeältä muistaa nyt, kun mietinnässä on kysymys Miten maalaus vaikuttaa ja millä edellytyksillä?

Onko tuo totta, muistan empineeni, nopeasti arvelleeni, että karkeasti ottaen on totta. Montako kertaa olen itse kyynelehtinyt jonkin elokuvan ääressä, montako kertaa maalauksen ääressä? Miksi on aivan mahdollinen ajatus, että kokonaiset elokuvakatsomot pyyhkivät simultaanisesti silmäkulmiaan mutta melko mahdotonta että porukka pysähtyisi maalauksen eteen vuodattamaan kollektiivikyyneliä?

Nyyh nyyh

Elokuvissa itkeminen on kulttuurisesti ihan normaalia. Henkilö, joka itkee elokuvissa, on tunteellinen, ominaisuudelle voidaan vähän hymähdellä, mutta yhtä hyvin sitä voidaan arvostaa, ihaillakin: tuopa on taiteellinen ja herkkä. Mutta kuvitellaan että joku pillittää keskellä Kiasmaa tai - vielä oudompaa - pankin maisemamaalausta tuijottaen. Ei kai nyt niin kuulu. Olen huomannut, että jos kovin viipyilee ja ihmettelee tauluja julkisessa tilassa, vartijat valpastuvat, joutuu silmätikuksi; tunteilu siinä tilanteessa alkaisi jo muistuttaa alasti oloa. Kirkossa alttarimaalauksen tai ikonin edessä itkijää ei ehkä niinkään kummeksuta, saatetaan kunnioittaa ja siunata.

Elokuvan itketysvaikutus johtuu samastumisesta. Katsoja eläytyy tarinaan ja liikuttuu. Synnytys, onnettomuus, häät tai hautajaiset voivat herkistää saippuasarjassakin; kyyneleet vuotanevat katsojan omien tunnekokemusten aktivoitumisen myötä - elämä liikuttaa, tässä on tilaisuus ja lupa kokea liikutusta. Nyyhkeen määrä ei korreloi taiteellisen tason kanssa, puhutaanhan sentimentaalisuudesta ja katsojan tunteisiin vetoamisesta usein halpoina keinoina.

Huima, läpäisevä
Kokonaisvaltainen, pysäyttävä vaikuttavuus ei välttämättä kirvoita kyyneliä. Teos voi järisyttää unohtumattomalla tavalla eikä tässä mikään taiteenlaji taida toista peitota. Yhtäkkiä joutuu jonkin valtaan. Kokemus ei liity kokijan koulutukseen tai kykyyn analysoida ko. taiteenalaa. Ehkä koulutus joskus rajoittaakin eläytymistä; valpas sanallistava kriittisyys on koko ajan läsnä, huimimmissa kokemuksissa se kyllä väistyy mutta kenties vain palatakseen kohta, josko sen avulla saisi huimuuden selitetyksi. (Ei onneksi saa, mutta jotain vihiä voi saada.)

Mielessäni on käynyt, josko Marlenen elokuvakateus oli osaltaan tätä, taidemaalari voi kokea toisen taiteenlajin emotionaalisemmin kuin omansa. Itse koen musiikin, esimerkiksi lempisäveltäjäni Arvo Pärtin monet teokset hyvin voimakkaasti. (Musiikkihan se elokuvassakin tehostaa ja luo tunnelmia yhdessä kirjallisen tarinan ja kuvakerronnan kanssa.)

Minulla ei ole musiikin alan koulutusta, en sillä tavoin ymmärrä musiikkia. Kun nyt kuuntelen  Da Pacem –levyä, osaan sanoa, että minua viehättää ihmisäänien kerrostaminen, korkea, vahva, hento, syvä, äänten pitkä sointi ja vuorottelu hiljaisuuden kanssa. Pysäytän kaikki liikkeeni ja ihmettelen. Rytmin odottamattomat muutokset, kauneus ja puhtaus, jota lävistävät ajoittaiset kivun ja disharmonian kokemukset – ehkä se on sielu, joka tätä tuntee. Tosin ammattini (tai minulle ominainen kokemisen tapa, joka ammatinvalinnankin on aiheuttanut) vaikuttaa siten, että mieluiten kuuntelen musiikkia silmät kiinni, pikemminkin katsellen sitä. Katselen avaruutta, joka laajenee ja liikkuu, jossa elementit lähenevät ja loittonevat. Mutta on muutakin kuin silmientakainen näkeminen: konsertissa kehoni värisee ja kipristelee, kasvot ilmehtivät, silmät voivat kyyneltyä, hengitys katkeilla.   

Maalaus musiikkina ja kumppanina

Minä voisin kadehtia musiikilta ajassa liikkuvaa tilaa. Olen ollut ylpeä, jos joku on verrannut maalaustani musiikkiin. Se tarkoittaa, että katsoja on kokenut maalauksessa ajallisen ulottuvuuden, että maalauksella on kestoa, että se soi ja varioituu kuunnellessa. Katse voi olla kärsimätön, maalauksen voi kuitata vilkaisemalla: tuollainen, jaa, aha.

Kuuntelu vaatii asettumista ja vastaanottavaisuutta. Keskeneräinen maalaus on äänten paljous, joka pitäisi osata saattaa harmoniaan. ”Maalaus elää kumppanuudesta, se tarvitsee herkän katsojan”, sanoo Mark Rothko Simon Schaman Power of Art –dokumentissa. Ensimmäinen katsoja ja henkiinherättäjä on tietenkin maalari itse. Jos herkkyyttä ei ole, maalaus kuolee. Vaikka maalari saisi taulun elämään, on silti aina riski, peräti tunteeton teko, Mark väittää, lähettää maalaus maailmaan: muodostuuko seuraavan katsojan ja taulun välille kumppanuus?

”Maalari ei maalaa design-opiskelijoille tai historioitsijoille, vaan ihmisille. Ja inhimillinen reaktio on ainoa taiteilijaa tyydyttävä asia”, Rothko painottaa. Häntä kiinnostavat ainoastaan inhimilliset perustunteet: tragedia, hurmio, kauhu jne. ”Ja se tosiasia, että ihmiset murtuvat ja alkavat itkeä maalausteni ääressä, todistaa että onnistun välittämään nuo perustunteet”, taiteilija sanoo. Hän etsii arvokasta ihmisyyttä ja hiljaisuutta, jossa ihmisellä on tila juurtua ja kasvaa. Maalaminen on uskonnollinen kokemus ja niin tulisi maalauksen katsomisenkin olla.

1950-luvun lopulla Rothkon oli määrä tehdä suuret seinämaalaukset kalliiseen Four Seasons –ravintolaan Manhattanille. Työrupeama oli pitkä, haastava ja raskas. Maalaukset olivat viimeistelyä vaille, kun taiteilija päätti olla antamatta niitä ravintolaan ja luopua 2,5 miljoonan dollarin palkkiosta. Illallinen paikan päällä miljöötä ja asiakkaita tarkkaillen oli masentanut Rothkon. Rikkaat hummerinnielijät eivät edes vilkaisisi maalauksiani, hän päätteli, pömpöösi näytttäytymispaikka  oli teoksille aivan väärä. Kumppanuutta ei syntyisi, ei vaikutusta maalauksen ja katsojan välille. Maalaus ei saanut olla sisustuselementti.

Myötätunto ja vilpittömyys

BBC-dokumentti alkaa dramaattisesta rinnastuksesta: samaan aikaan, helmikuun 25. vuonna 1970,  kun Rothkon suuret maalaukset saapuvat Tate Galleryyn, maalari löydetään kuolleena ateljeestaan. Maalari, joka oli viettänyt niin paljon aikaa mielensä sisässä, kuolleiden valtakunnassa, Schama tulkitsee, oli tappanut itsensä.

Olen katsonut Rothko-dokumentin monta kertaa läpi. Minusta tuntuu, että välillä puhuessaan Mark on vähällä itkeä, sanottavan paino on raskas. Hän huokuu myötätuntoa, puhuu inhimillisen puolesta kaupallisuutta vastaan. Hymyä hänen kasvoillaan ei juuri näy, muutamaa liikutuksen hetkeä lukuunottamatta kasvoja näyttää puristavan depression jähmeys. On riipaisevaa, miten yksinäiseltä ja onnettomalta mestari vaikuttaa.

Aloitin Marlenesta, jonka väite ”maalaus ei itketä” johdatti Markin maailmaan, jossa maalauksen äärellä todistettavasti itketään. Rothkon tavoin Dumas haluaa kuvata inhimillisyyttä; hän tekee sen esittävän kuvan kautta piirtäen ja maalaten ihmisiä. Ihailen kumpaakin, joskin Rothko on ollut taiteellisena esikuvana tärkeämpi. Silti mieluummin kuin Markin raskaan mielenlaadun, toivoisin saavani Marlenen  pulppuavan, rohkean elämänasenteen.

Minulla oli tosiaan ilo tavata hurmaava Marlene viisi vuotta sitten Taidehallin lehdistötilaisuudessa. Taiteilija oli eloisa, kujeileva ja energinen. Hän nauroi vähän räkättäen ja ujutti haastattelukysymysten lomaan kysymyksiä kyselijöille kuin olisi mieluummin halunnut tutustua ihmisiin kuin kertoa itsestään. Vilpitön, utelias läsnäolo ja eläytyminen – niistä taitaa kummuta Marlenen maalausten vaikuttavuus.

 Marlene piirsi Maarian