Sininen on taivas, siniset on naisensa sen

Ja pakollinen saapaskuva, Minna Parikkaa taas

Magna-Maaria

Luulevat olevansa puutarhatonttuja

Olin tänään päänä, suu neljäntenä jalkana. Valokuvasin ja listasin duuneja, puhuin englantia videohaastattelussa, söin lounaan Kipsarissa, hain kultaa, hopeaa, valkoista ja helmiäisipinkkiä Kynä & Paperista, Royal-suklaata M-kaupasta ja kahvia design-kaupasta, joka on lisäksi yhtä aikaa posti ja euron pahvikahvipaikka – ja maalasin. Tämä kaikki kompaktisti Arabia-keskuksessa. Iltapäivällä menin yliopistolle kuuntelemaan Rami Saaren luentoa aiheesta runouden kääntäminen ja siinä tarvittava (mm.) lingvistinen tietotaito. Rami palautti heprean viimeiset tehtävät, sain 96 ja 94/100. Oon hyvä. Luennon jälkeen menin Unisportiin zumbaan ja zumban jälkeen saunaan. Sitten kävin kaupassa ostamassa sitruunavissyä, tonnikalaa, rahkaa, pakasteherneitä, maitoa, jugurttia ja banaaneja, ja naudan 17% jauhelihaa -30%. Joo, en ostanut tuoreita vihanneksia, vaikka terveellisesti täytyy, mutta niitä ei kannata ostaa Alepasta, ostin eilen Lidlistä. ”Moi. Terve. Pakasteelle pientä pussia? Joo, kiitos. Neljätoista yhdeksänkymmentä. Kuittia? Emmätartte, kiitos. Mooi. Moi.”

Kahdentoista ällän avioliitto

Kuusplussa

Tiedättehän, kun naistenlehdessä julkkikset antavat päivälleen kouluarvosanan. Päiväni oli tosi kiva, sain jutella taiteesta ja oppia kielitieteestä, tempoa reggaetonia ja fiilistellä discoa. Ajattelin antaa 9+. Olisin antanut enemmänkin, mutta nukuin yön vähän huonosti – heräsin jostain syystä himmailemaan yhden aikoihin, mitä siinä voi tehdä, kun ei nukuta, vaikka väsyttää – ja aika ajoin päivän mittaan unihiekka kutitti silmiä. Toinen miinus oli, että aamulla kriiseilin, koska verbit olivat hukassa. Siis luulin kadottaneeni nivaskan huolella väkertämiäni sanalappuja. Olin kasannut verbit omaan nippuunsa, koska niitä täytyy harjoitella ihan erikseen, taivutella persoonissa, maskuliinissa ja feminiinissä, sekä aikamuodoissa, joita hepreassa on kolme: preesens, imperfekti ja futuuri. Kriiseiltyäni huomasin, että olin sittenkin sekoittanut verbit substantiivien ja adjektiivien – ja mitä näitä nyt on adverbejä ja kaikkia – sekaan. Eksyinköhän jotenkin jostain aiheesta, sori, mikä oli aihe?

Se päivän kouluarvosana. Ilta pilasi. My ass. Sanonko 7. Ei, 6+. Eteisen lattialla odotti inhottava kirje ”erityisasiantuntijalta.” Uudestaan my ass. ”Taiteen edistämiskeskus on käsitellyt hakemuksenne vuodelle 2015 --- eikä ole voinut myöntää hakemaanne apurahaa. --- Päätös perustuu Eräistä kuvataiteen tekijöille suoritettavista apurahoista annetuun lakiin (115/1997) ja siihen sovelletaan valtionavustuslakia (688/2001), ei kuitenkaan lain 34 §:ää ---” My ass vielä kerran. En tosin tiedä, miksi mun peba on negatiivinen ilmaus! Mulla on hyvä peba. Kuka tietää? Ehkä siksi, että se on lyhennys ilmauksesta ”Kiss my ass” ja juuri siitä on kyse, että Taiteen edistämiskeskus ei halua pussailla pebaani, kerta en nyt vaan kuulu pussailtavien joukkoon tälläkään penteleen kerralla.

Lubenter approbatur -työkalut

Paska taiteilija?

Turhauttavaa, suivaannuttavaa. Ymmärrän niitä, jotka luovuttavat. Eräs ystäväni on tapetoinut työhuoneen vessan ei-kirjeillä, niitä tosiaan riitti ainakin melkein lattiasta kattoon. Ei ein ein ein ein ja ein jälkeen hän lakkasi hakemasta. Nykyään (toivottavasti vain toistaiseksi) hän ei enää edes maalaa. Paitsi jos on varmat massit tulossa, muotokuva tai muu tilaustyö. Mihin jäivät ne hienot, kummalliset, hätkähdyttävät ja raadollisenkin koskettavat teokset, joita hän ennen synnytti? Näinkö rahan ja tunnustuksen puute lannistaa lahjakkaimmankin?

Kaikki eivät osaa maalata muotokuvia, en minäkään. Osaisin ehkä piirtää, mutta minulle kävi aikanaan niin, että kun piti maalata mallin naama väreillä, kuva lähti hajoilemaan, väri vei, enkä pystynyt pitäytymään yksityiskohdissa. Sama tapahtui maisemassa, joka lähti pelkistymään värikentiksi. Mutta minusta olisi hirmu surullista maalata vain sitä, mitä joku pyytää. En ole taiteilija ollakseni yrittäjä tai asiakaspalvelija. Mutta kyllä sitä massia jostain pitäisi saada, kun tili hupenee, huoli kasvaa. Onneksi välillä kohtaan ihmisiä, jotka haluavat ostaa maalauksiani, isojakin, ja silloin huoli väistyy muutamaksi kuukaudeksi.

Mmm. Apurahan saamattomuus tarkoittaa, että et saa apurahaa. Mutta siihen voi myös tulkita merkityksen ”olet paska taiteilija eikä sinua siksi kannata tukea, muut ovat sinua parempia, niillä on paremmat CV:t ja ja sisällöt ja työsuunnitelmat.” Kertokaa, mikä on abstraktin taiteen sisältö! Maalaan maalauksia, mitä siihen täytyy runoilla? Jokaisen ei-kirjeen jälkeen on palauduttava paskuus-ajatuksesta. Ja oltava lannistumatta. En ole paska. Olen hyvä. Olen minä. Olen tärkeä. Ja sinä olet sinä, tärkeä. Ihan sama mitä kukavaanmuka sanoo. 

Ruotsalainen kirahvi arvelee olevansa Arizonassa

Ja nyt pääsemme varsinaisesti otsikon aiheeseen. Mikä on tarina sen takana? Se menee näin: Silloin kauan sitten, kun olin viisas tai ainakin viisasteleva abiturientti, kävi niin, että ruotsin yo-kokeen kuuntelu meni ”huonosti”. Päättelin, että saan ruotsista ”vain” magnan. Pettymys oli suuri ja karvas. Ansaitsin häväistyksen. Niinpä kirjoitin huoneeni oveen suurin kirjaimin ”Här bor Magna-Maaria”. Muistaakseni siinä oli vielä ruskealle voimapaperille kirjoitettu sättimisjulistus, jonka saattaisin jopa löytää silloisen päiväkirjani välistä, mutta ei toinna. Kyllä voi nuori nainen olla tyhmä.

Mikä sä luulet olevas?

Kaikista ällistäni on varmaan ollut minulle lopulta enemmän harmia kuin iloa. (No, väkisin tietty hyvä opintomenestys korreloi sen kanssa, että osaa opiskella, mikä on monessa tarpeellinen valmius, ja onhan sellainen yleissivistyskin olemassa, mitä lukion oppisisällöt kyllä kartuttavat.) Yliopistoon mentiin pääsykokeella. Samoin taidekouluun. Kapakkaravintola Majakan kesäduunin sai se, jolla oli keskinkertaiset peruskoulupaperit, yhtä vähän työkokemusta. Ajattelivat varmaan että näinköhän tuollainen älläneiti osaa edes pöytiä pyyhkiä. Tiedä sitten, kävikö sen isi siellä istumassa enemmän kuin meidän isi. 

Kenkä, joka luulee olevansa jänis

Lähipiirissäni oli pitkään tyyppi, jolla oli tapana kysyä: ”Mikä sä oikeen luulet olevas?” Kysymys saattoi tulla ihan missä tahansa tilanteessa liittymättä siihen, mitä olin tehnyt tai sanonut, ja joka kerta se hämmensi minut täysin. Vastasin, että ihminen. Ihan kuten sinäkin. Kuvittelin, että olisin jollain nätillä puheella saanut hänet ymmärtämään. Mutta ei se niin mene. Ei hän halunnut ymmärtää, hän halusi lytätä. Tyyppi oli saanut asenteen äidinmaidossa, ja hänet oli kasvatettu ylistämisen ja alistamisen vuorometodilla. Vaikken äitiä monta kertaa tavannut, muistan useaan keskusteluun ujuttautuneen pistävän:”Mikä sekin luulee olevansa?” Mitä tuollainen kysymys pitää sisällään?Se iskee kasvoille mitätöintinä ja halveksuntana. Mutta luulen, että kysymyksen ydin onkin pelkoa, alemmuudentoa sekä kateutta. 40-vuotiaan toki soisi irtautuneen myrkyttäjä-äidistä ja hoksanneen asenteensa haitallisuuden. Toivottavasti viideskymmenes on tuonut vähän viisautta. Meillä kaikilla olisi niin paljon mukavampaa, jos jokainen osaisi arvostaa itseään ja muita.

Ja nyt kuulkaas näitten ankarien pohdintojen jälkeen chillaan paskaks. (Olen niin odottanut että saisin käyttää tätä teinisanontaa!) Ilmauksen merkitys on 'chillata niin, että on paskana chillaamisesta'. 

Feimimutsi ja kaunotartytär

”Sä oot kaikista feimein taiteilija ja sulla on kaikista kaunein tytär!” tyttäreni totesi eräiden avajaisten jälkeen. Nuoriso tietää. 

Blondilla on hauskaa! Taustalla maalaukseni Sarastus (A), (240x190cm) 2009

Nyt kun oli taas avajaisten aika, tytär soitti jo päivällä: ”Monelta me aletaan laittautuu?” Tärkeää hommaa. Päätimme olla musta-punaisia. Koruiksi hopeaa ja kultaa. Vähän harmittelimme siinä, ettei taloudessamme ole mieshenkilöitä, jotka voisivat hoitaa silityshommat ja kenkien kiillotukset. Jotenkin hutaisten pakon edessä suoriuduimme noista miesten töistä.

Aloitteleva avajaisreportteri osaa poseerata.

Teini on mankunut tuhannesti lupaa käyttää järkkäriäni. En ole antanut, koska sillä on eräs erityislahjakkuus: kameroiden ja läppäreitten ja pädien ja aifounien rikkominen – en tiedä, miten kukaan voi olla niin tumpelo. Ei edes sen faija. Päätin ottaa riskin, kun tytär halusi kuvata galleria A_C:n avajaisissa. Viime kerralla Foggassa oli sellaista hässäkkää, ettei avajaisista ole olemassa kuvan kuvaa, tylsää. Kiinnitin runkoon halvimman zuumiobjektiivin ja vannotin pitämään hihnan _koko ajan_ kaulassa.

"Hups mä unohdin ottaa mutsista kokonaisasukuvan! No sillä oli semmonen minimekko, jonka päällä lyhyt, ohut, leveemallinen neule. Mutta tässä on kuitenki sen kengät ja sukkikset:"

Minna Parikka Kide

Työnsin tota yhtä ihailijaa vähän kauemmaksi

Näin me diivat. Seuraavassa postauksessa vähän muutakin, kuten näyttelyn muita teoksia ja taiteilijoita ja vieraita.

Hehkun avajaisista

Maalaus Suuteli kulkuri

Maalaus Lurjushurmuri.  Glitterpupukorvakengät Minna Parikka

Kuvat Kari Hakli.

Paljonko paljastaa?

Uutukainen mietinnässä

On mennyt tovi, etten ole postannut tänne mitään. Olen miettinyt paljastelukysymystä. Ja nyt heti ihan vasiten asetin sanani vähän provosti niin, että kaikenlaisia tulkintoja voi tehdä. No niin, tykkään välillä vähän tökkäistä. En ole viime aikoina ehtinyt/jaksanut/viitsinyt/uskaltanut käydä työhuoneella. Kerronko, vai olenko kertomatta miksi? No kerron.

Kun kuollut heräsi

Kymmenen vuotta sitten kirjoitin jääkaapin oveen: ”Räjäytetään yliopisto”. Olin suomen kielen pääaineopiskelija hyvässä vauhdissa graduun ryhtymässä. Mutta tuli maalaaminen. Rakas rakas maalaaminen, joka oli ollut kuollut monta vuotta, hiipi takaisin, kiihdytti, roihahti ja otti. Se oli ihmeistä ihanin minulle, joka olin luullut etten enää ikinä kykene maalaamaan.

Vuonna 2000 elämäni oli järkkynyt sijoiltaan, kun I kuoli. I, jonka kanssa katsoimme auringonlaskua, I, joka kysyi: jos nyt maalaisit, maalaisitko myös kuuset? En, minä sanoin, maalaisin vain taivaan. I olisi maalannut kuuset. Se oli viimeinen ilta.

Tuli kauheita vuosia. Hyppään nyt kuin niitä ei olisi. Sillä on vuosi 2004 ja minä maalaan. Se on tärkeää ja täysin ehdotonta, se ottaa ja antaa kaiken. Hiiteen yliopisto! (Sen verran selitän, että kesällä 2002 olin alkanut opiskella ja kirjoittaa, sekin oli ihme, sillä pahimmassa jamassa en osannut edes lukea. Pelkäsin, että syvään masennukseeni yritetty sähköhoito oli tuhonnut jotain aivoissani, vienyt muistini ja älykkyyteni. Onneksi näin ei ollut. Opiskelu tuotti iloa, samoin kriitikon ja toimittajan hommat, mutta koko ajan kaipasin suurinta rakkauttani, maalaamista.)

Olen värissä, maalaan kaikki hukatut vuodet, lähes yötäpäivää maalaan. Sukellan äärettömään, kirjoittamattomaan, osaan uida siinä, löydän aarteita. Näin uin monta vuotta, ja niin on hyvä.

Toinen tulokas

Niin vahvasti omistauduin. Pidin maalaamisesta kiinni aina ja koko ajan. Ehkä taustalla oli pelko, että jos yhtään hellitän, maalaus saattaa taas kadota. Nyt uskon, että maalaaminen on ja pysyy, että me kuulumme toisillemme eikä maalaus hylkää minua, vaikka en ihan joka hetki olisi sen kanssa.

Never say never – Paluu Fabianinkadulle

Viime syksy oli vaikeaa aikaa. Rahaa ei tullut mistään. Annoin työhuoneen vuokralle. Aloin ahdistua ja miettiä ahdinkoa jatkuvasti. Mitä jos tämä onkin tätä nyt loppuelämä? Kukaan ei enää halua maalauksiani, olen out. Sekin setä, joka yhtenä vuonna myi seinät tyhjiksi näyttelystäni, sanoi puhelimessa ”kiitos ei ja hyvää jatkoa”. Olinko alkanut maalata vääränlaisia töitä? Olinko kenties kirjoittanut vääriä mielipiteitä? Nyt pitäisi mennä oikeisiin töihin. Mihin? Kun ei ole  ”kunnon” ammattia.

Sitten muistin, että on olemassa yliopisto, ja keskeneräinen maisterin tutkinto, jonka saattaisin saada suoritettua kohtuullisella vaivalla kohtuullisessa ajassa, jos unohtaisin perfektionismin. Aloin selvitellä asioita. Selvisi, että Alma Mater ottaisi minut avosylin vastaan. Selvitin lisää, aivan kamalasti oli selvitettävää, mutta sain selville. Tammikuun puolivälissä istuin suomen kielen syventävän kieliopin kurssilla, ja siitä se lähti.

Olen iloinen, että tein tällaisen päätöksen. Olen iloinen jopa siitä syksyn ahdingosta, koska muuten en olisi keksinyt opiskeluajatusta. Tykkään opiskelusta, siitä miten se haastaa ja virkistää ajattelua. Opiskelu kuitenkin syö valtavasti aikaa ja energiaa, niinpä maalaaminen on ollut vähän tauolla. On vaikeaa mennä maalaamaan, jos on muita asioita kesken. Maalaamista ei voi tunkea kahden tunnin rakoon.

Katotaanko tänne mun meikkipussiin?

Blogin rajat

Yliopistopaljastaminen ei tietenkään ole mitään kohupaljastelua. Kyse on enemmän siitä, mitkä asiat kuuluvat blogin piiriin. Kielitieteen opiskelu ei ihan elimellisesti liity maalaamiseen. Vaikka voi se liittyäkin. Taidan väittää että se liittyy. Väitän. Esimerkiksi siksi, että puhun töissä maalausten kanssa useammallakin kielellä. Ja maalaaminen sinällään on kielistä paras.

Näistäkö mun piti tänään kirjottaa?

Seuraan itse monenlaisia blogeja, mm. Karkkipäivä-meikkiblogia, jota pitää fiksu ja mukava Sanni. Sanni kirjoittaa myös matkajuttuja, joissa on usein upeita kuvia. Karppiruokaohjeet eivät niin nappaa ja tissiliivijutun kohdalla olin hetken että no hei haloo, mutta sitten ajattelin, että onhan tämä kaikkia naisia koskettava aihe. ”Minulla on paksut sääret” -juttu herätti monissa lukijoissa närää, huoltakin, nainen on niin hoikka pikkiriikkinen, mitä se selittää, onko sillä syömishäiriö? Mutta tässäkin, kun bloggari jakoi (monen mielestä aiheettoman ja harhaisenkin) huolensa, hän nosti vahvalla tavalla esiin aikamme hurjat ulkonäkövaatimukset ja -paineet.

Alaston kriitikko mainitsee jallut ja röökit, ja aikanaan hän kertoi vakavasta sairaudestaan raadollisen realistisesti suunnilleen kaiken mahdollisen. Ai niin! Kerran tapasin tämän herra Paddingtonin, joka siihen aikaan oli Taide-lehden päätoimittaja, haikailemassa tekemättä jäänyttä graduaan. Oli perjantai-iltapäivä, ja olin viemässä juttuja Punavuoren toimitukseen (tämä tapahtui tosiaan niin vanhaan aikaan, että jutut vietiin disketillä!). Itämainen musiikki soi ja melankolistunteellinen Nalle (se ei tykkää yhtään tästä synonyyminimestä, ok, seuraavan kerran sanon sitten Mesikämmen, saappaaksi en sentään sano, että annetaan Kontion olla) tilitti keskenjääneistä opinnoistaan. Kun työ oli työllistänyt, papereita ei tarvittu, mutta tällaiset asiat voivat tosiaan jäädä vähän kaihertamaan. Monesti myös tutut muistuttavat että mikset sinä ja olisihan tuota kannattanut... Äitiä en nyt edes mainitse.

Hekuma on maalarin blogi ja tulee sellaisena pysymään. Mutta välillä voin puhua muistakin minua kiinnostavista/ koskettavista aiheista tai vähän höpsötellä – onhan höpsöilykin silloin tällöin tarpeen ja tärkeää.

Sori kun tässä on näin vähän kenkiä. Leopardi Friis&Co, vihreä Minna Parikka

Älä nyt vaan

Monesti kirjoitan Wordiin luonnoksia blogipostauksia varten. Joskus luonnoksesta tulee postaus, joskus ei tule. Viimeksi jätin yhden taidebisnesjutun julkaisematta. Ehkä vielä muokkailen, ja julkaisen sen. Ehken. Aihe on vähän niin kuin kielletty. Hys hys, antaa galleristien riistää rauhassa, ei saa kannella, antaa ”asiantuntijoiden” olla typeryksiä, hys hys, pitää varoa. Ei välttämättä kannata ottaa sellaista riskiä, että joutuu pannaan. Piiri pieni pyörii, ja tuhmat tyrkätään ulos.

Siihen aikaan, kun kirjoitin Taide-lehteen, olin monesti tuhma. ”Haukuin” kollegoja. Siitä tuli joskus varsin aggressiivista palautetta. Kriitikko ei olisi saanut yhtään kritisoida. Ja minä sentään pääsin vähällä. Olen kuullut, että tappouhkauksiakin on puhelimeen huudeltu ja turpaan anto nyt tietenkin on sellainen ihan pikku miesjuttu.

Bisneksistä vielä sellainen asia, että jos hehkutan ”jess, myin kaksi maalausta”, joku luulee, että olen yhtäkkiä upporikas, lottovoittaja perkele, sellainen tauluhan maksaa galleriassa monta tonnia. Joo, ja työhuone maksaa 500 kuussa ja tonnilla saa kaksi pussia värejä, jotka eivät edes kovin kauan kestä (ja kuiskaan: se galleristin riistoprovisio on hillitön). Sitten on ne samat menot kuin tavallisilla ihmisillä. Mutta nyt kannattaa kadehtia, koska oikeasti myin kolme.

Ja hyvänen aika! Imago! Taiteilijan kuuluisi ehkä tiukantarkasti miettiä julkisuuskuvaansa, ja eritoten sitä, mikä myy. Ei saa mitä sattuu kirjoitella, täytyy brändäytyä. Ollako viileän asiallinen jakkupukunainen vai kannattaisiko kuitenkin olla pikkuisen räväkkä daideilijapersoona vai oikein outo raikuliriekuli? Jos kertoisin, kuinka mokasin kännissä? Ei sitä kaikkein pahinta, mutta jonkun kivasti viihdyttävän? Voisin paljastaa, että minulla oli yhteen aikaan kahdeksan poikaystävää. (No ei ollut, mutta yhdellä kollegalla oli, tai ainakin aika monta, nuorena ja ujona se ei osannut sanoa ihailijoille ei.) Vai esiintyisinkö oikein muodikkaana, jos näyttäisin, että olen sisustuksen ja pukeutumisen tyylitaituri? Taulut markkinoituisivat siinä sivussa. Esittelisinkö kenkiäni vähän enemmän? Voi hitsi, miksi minä sen mummomaisen virkkausmaton näytin? Avajaismeikki ei näkynyt kunnolla kuvissa! Ja helvettiäkö tuossa äsken kirjoitin olleeni köyhä, luuserina pitävät.

Bipon kanssa

Ostin eilen korvakorut ja kynsilakkaa. Sain käydä Stockmannilla, koska piiitkästä aikaa sain palkkaa. Niin, sain palkkaa, niin kuin monet saavat ihan kerran kuussa! Olin aiemmin päättänyt, että jos saan hieman isomman rahan jostakin, sallin itselleni pienen ostoksen. Mutta nämä ostokset tehtyäni poistuin tavaratalosta pikaisesti, en saanut käydä ylemmissä kerroksissa. Kengät ja alusvaatteet ovat vaarallisia asioita. Aleksanterinkatu on vaarallinen. Silmät pitää panna kiinni Zion kohdalla. Mikonkadulle ei missään nimessä saa poiketa eikä Galleria Esplanadiin todellakaan, tai Minna Parikkaan saati Wolfordille, hui kauhistus (ja nyt hei tuli niin paljon mainosta että lähettäkää tänne niitä kenkiä ja kaikkia)! Näin se vain on. Minimania saattaa pyörähtää käyntiin yksistä korkokengistä ja viuh viuh kohta juoksen kaupasta toiseen niin nopeasti, että järki jää jälkeen ja äkkiä sitä ollaan ihan kunnon maniassa.

Sanoinko mä että ostin yhden -en niin sanonukaan. 4 pientä ja halpaa vaan. Korallinenvärinen ei päässyt kuvaan, se on niin tavis. (Otin kyllä jtn 20 erilaista kuvaa, kauhee valita niistä).

Ja nyt ollaan sellaisessa aiheessa, jota jakaessa tunnen olevani aika alaston. Koska minulla on häiriö, olen jonkun mielestä kokoaikapsyko, ihan vialla päästäni. Koska käytän säännöllistä lääkitystä, olen toisen mielestä addikti. Vissiin diabeetikkokin on, ja epileptikko, se syö samoja tabuja kuin minä. Oletteko muuten katsoneet Isänmaan puolesta -sarjaa? Voisi olla kiva valistusjuttu, kun päähenkilö on bipo. Mutta kyllä korpeaa, kun sillä on koko ajan hullunkiilto silmissä, ja sitten vielä annetaan ymmärtää, että lääkkeitä napataan päänviirauskohtauksessa kädet täristen äkkiä kourallinen. Oikeasti lääkkeitä otetaan tarkka määrä tarkkoina kellonaikoina. Juuri tällaisten väärien streotypioiden takia olen päättänyt olla julkibipo. Ja siellä lukijapuolellakin on ihan kohtalainen määrä bipoja – joidenkin arvioiden mukaan keskimääräinen esiintyvyys väestössä olisi yhden prosentin luokkaa. Eli jos Hekumassa on 1500 käyntiä kuussa, 15 kertaa klikkaaja on ollut bipo. (Veikkaan kyllä, että prosentti moninkertainen, koska lukijoistani moni on taidealalla, bipojen suosikkiammateissa.) 

Ihana kun näitäkin saa erivärisinä.

Bipo ei lähde lääkkeillä eikä terapioilla – vaikka molemmista on paljon hyötyä. Hyvät elämäntavat auttavat pysymään kunnossa, mutta sairausjakson uhka on aina olemassa.  Kevään alussa pelotti jonkin verran, että mitä jos opiskelut katkeavat sairastumiseen; jos mania vie keskittymiskyvyn ja alkaa riepotella kummiin kiireisiin tai jos masennus ei päästäkään sängystä ylös ovesta ulos. Tämänkään takia en kertonut opiskelun aloittamisesta blogissa. Olisin tuntenut itseni todella epäonnistuneeksi. Toki olisin myös voinut alun alkaen ajatella pessimistisesti, että hullu ajatus, kaikki menee kuitenkin pilalle, turha yrittää. Yleensä kannattaa yrittää.

Päivän runo:

Natr. valproas et acid.

valproic. respond,

natr. valproas 300 mg,

color (E171), constit. q.s.

Tabletit nieltävä kokonaisina.

Tabletterna bör sväljas hela.

Muuan tuttava sanoi kerran kauniisti, että maalaukseni koskettavat, koska minä olen juuri minä, kaikkine kokemuksineni. (Mutta huom. minun suustani ei koskaan tulla kuulemaan, että päivääkään en vaihtaisi pois tai että kärsimys jalostaa.) Vaikka bipo on hankala ja tuskallinenkin asia, se voi olla myös voimavara. Olen tänään terve, virkeä ja kuplivan iloinen. Osaisinko olla yhtä vahvasti onnellinen ilman bipoa?

Ja nyt tämä bipo lähtee työhuoneelle ihanaan maalimaahan keskustelemaan uusien alkujen kanssa. Ajattelin sanoa niille hepreaksi moi: Shalom!

Ei ku tässä on tää koralli vielä.

Gumbostrandin juhlaa

Tervetuloa 28xGumbostrand-näyttelyyn! Viime viikko oli juhlaa juhlan perään, kun Konst&Formin avajaisia juhlittiin peräti kolmeen kertaan. Vieraita piisasi ja tunnelma oli innostunut. Tässä kuvakooste näyttelystä ja juhlista. Minulta on esillä oranssi Loisto-maalaus, lisäksi varaston puolelta löytyy muutama sinen työ, kannattaa kysyä.

Avarassa galleriatilassa on siirettävät väliseinät. Teoksia pääsee tarkastelemaan läheltä ja kaukaa.

Loisto loistaa kattoon saakka.

Valokuvat Anita Jensen, maalaus Jarmo Kukkonen

Vasemmalla osa Maritan Liulian neliosaisesta maalauksesta, oikealla Panu Ruotsalon työ

Mustan paljettitopin ja fuksianvärisen taftihameen seurana Pura Lopezin mustat perusavokkaat. 

Markus Henttosen valokuvia

Patrick Altesin maalauksia

Toinen ilta; mekko Katri Niskanen/ Nanso

 Sukat maalauksen mukaan, kengät Muxart, joka on tunnettu omintakeisesta, veikeästä, vähän kummallisestakin tyylistä

 Charlotta vastaanottaa vieraita

Antti Linnovaaran maalaussarja


Vincent Bakkumin maalaus


Henrik Wikström soittaa. Naamiot Mira Romantschuck 

Päivi Rintaniemen keramiikkaa


Yksityiskohta Tuomo Rosenlundin maalauksesta

 Kahvila-bistro valmiina vieraita varten

 pullo-teema toistuu kirkaanvihreänä Konst&Formin butiikin sisustuksessa

värikästä ja maistuvaa

Taidetta tämäkin, yksi ei riittänyt!

Markku Salon lasia

Ryhmäkuvaan saatiin Panu Ruotsalo, Anita Jensen, Jan Neva, Tiina Itkonen, Marjukka Uusitalo, Noora Geagea, Maaria Oikarinen, Netta Tiitinen, Sophie Schubakoff ja Ulla-Maija Hänninen

Maalaukset Jan Neva, veistos Samuli Alonen

Sophie Schubakoff Marilyn-maalauksensa kanssa

 Citybirds Samuli Alonen, kengät Women are Dangerous Animals/Minna Parikka

Näyttely on avoinna 6.1.2013 saakka ke-la 11-18 ja su 11-17.

Linkit

Taiteilijat

Yhteystiedot