Oranssin maalauksen aika

Maalaus Golden Spirit tänään kotona ja avajaisissa vuonna 2017 (kuva Timo Korhonen) 

Hesarissa oli muutama päivä sitten artikkeli ajasta ja suhteellisuusteoriasta. Kuinka joidenkin tieteilijöiden mielestä aika on vain illuusio, jota ilman emme pystyisi hahmottamaan todellisuutta. Tämä ajatus on hankala hahmottaa, mutta pystyn tavoittamaan siitä jotain. Vaikka nyt, kun katson maalaustani Golden Spirit, jonka siirsin pikkuhuoneesta olohuoneeseen, läsnä on monta hetkeä yhtä aikaa.

Oranssi on mielestäni yksi parhaista väreistä, siinä on aurinkoa, lämpöä, liikettä ja energiaa; se on piristävä ja vahva väri. Jotenkin hienosti tuo maalaus nyt kipinöi ja säkenöi, kun katson sitä. Siinä on tulen tanssi ja auringon kuuma helotus. Sivellin on liikkunut ryhdikkäästi kankaalla ja kiiltoa on juuri sopivasti.

On ne tunnit ateljeessa, kun maalasin teosta. Muistan sen hyvän leveän pensselin, jota olen käyttänyt (mihin se muuten on joutunut? Oli tosi hieno ja kallis!) Muistan innon ja himoni keltaisiin ja oransseihin väreihin. Oli talvi, mutta ateljeessani oli erinomainen valaistus ja työskennellessä vuodenaika unohtui. Muistan illan työhuoneella, kun kollegani Pasin kanssa valitsimme teoksia Galleria Katariinan näyttelyyn. Pasi on ollut läheinen ystäväni Ilkan kuoleman jälkeen ja meillä on aina ollut hyvät keskustelut taiteesta ja elämästä. Mutta kuulepas Pasi, vieläkään et ole hakenut sinulle kuuluvaa maalausta samasta Golden Spirit -sarjasta!

Muistan, kuinka teimme ripustusta kollegani Empun kanssa, ja kävimme välillä pizzalla Kampissa. Empulla oli hyvä näkemys, ja saimme naulat oikeille paikoille. Empun kautta taulu vie myös Romanian taiteilijasymposiumiin, joka oli hieno kokemus kesällä 2015. Olin masentunut ja arka, tein hyvin yksinkertaisia puuväripiirustuksia hitaaseen tahtiin. Mutta lampi, jonka rannalla työskentelin, oli rauhoittavan kaunis. Huoneessani oli keltaiset seinät ja suihku ja vessapaperiteline hajosivat. Pohjoismaiset ja romanialaiset kollegat olivat kivoja ja paikallinen viina palinka vahvaa, joten meillä oli erinomainen viikko. Romanian keikka vaikutti myös taiteilijaryhmä OOO:n perustamiseen.

Muistan avajaishumun, ison ilon kirjasta ja näyttelystä. Tarjolla oli marenkia ja ”pillereitä” (jotain pastilleja ne olivat) värikkäissä lääkekupeissa, joita olin kerännyt sairaalasta; muutkin potilaat antoivat kipponsa mielellään taidemateriaaliksi. Ja nyt kun tämän muistan, läsnä on sekin hetki, kun ilkeä sairaanhoitaja, jota kutsuimme Ei-Hannaksi hänen oikean Johanna-nimensä sijaan, vihaisesti kielsi minua ottamasta keltaista lääkekuppia mukaan huoneeseeni, koska se oli roska. (Niin ja sellainenkin tapahtui, että maniassa pöllin kaikki osaston siniset Teema-mukit kaappiini ja kuljetin ne päivälomalla kotiin, kiedottuna vaaleanpunaisiin pyjamahousuihin. Hihittelin itsekseni, kun tämä sama ilkeä hoitaja kyseli kuppien perään. Häpesin asiaa myöhemmin, mutta en kehdannut palauttamaankaan mennä. Möin kuluneet kupit parilla eurolla Facebook-kirpparilla. Ja on minulla vieläkin työhousuina vaaleanpunaisia pyjamahousuja ja työkenkinä sairaalan kusiluikkarit.) Loppuillasta, kun kuohari ja valkkari loppui, oli pakko juoda punkkua, joten mekkooni tuli tahra. Entinen anoppini lupasi taikoa tahran pois.

Muistan, kuinka galleriassa tehtiin haastatteluja. Miksi Ilta-Sanomien toimittaja halusi kirjoittaa, että Maaria elää tavallista yksinhuoltajan arkea eikä suostunut muutosehdotukseeni: ”Maaria elää mukavaa sinkkuäidin elämää”? Muistan paljon kirjaan liittyviä kivoja asioita. Olihan sekin jännää, kun Hesarin kulttuuritoimituksesta soitettiin, kuinka kirja oli valittu palkintoehdokkaaksi. Hesarin juhlissa tutustuin muihin esikoiskirjailijoihin.   

Paras juttu kuitenkin on, että muistan Martan, joka oli ylpeä äidistään. Minä olin omassa huoneessani, Martta viereisessä huoneessa omassaan, kun sain puhelimeen viestin ”Sun kirja on erinomainen”. Meillä oli hassu tapa viestitellä ja soitella viereiseen huoneeseen, kun ei jaksanut huutaa eikä nousta sanomaan. Vaikka että laita kahvia, herään kohta.

Martan kuolinpäivä lähestyy, ja monena päivänä olen ollut vaikeissa oloissa pelkästään siksi, että sää ja valo on samanlainen kuin tuona päivänä. Aurinko paistaa matalalta ja takapihalle heittyy varjot. Kesällä oli helpompaa. Oli lehdet puissa, yltäkylläinen valo ja pursuileva kukkeus. Nyt on alastonta ja kaikki tulee niin lähelle. Asunnossani on ambulanssihenkilökuntaa, poliiseja, hautaustoimiston työntekijöitä ja kriisityöntekijöitä. Tässä samalla paikalla minä istun sohvalla ja tärisen, mustissa verkkareissa, pinkki pipo päässä. Kriisityöntekijä kehottaa juomaan vettä ja kysyy, saako koskettaa.

Silloin maalaus ei ollut tässä. Muutin asioita kodissa, että olisi helpompaa. Ostin uusia lamppuja ja tekstiileitä. Maalaus ei ole nähnyt ambulanssimiehiä, siihen ei liity mitään pahaa eikä synkkää muistoa niin kuin orkideoihin ja turkoosiin verhoon liittyy. Kun katson maalausta, jaksan paremmin, niin toivon. Luotan, että siinä on kannattelevaa voimaa. On kulunut kohta kolme vuotta, mutta suru on valtava. Minä pärjään, mutta silti olen välillä musertua sen alle. Mikä voisi olla kallisarvoisempaa kuin oma lapsi?

 Taulu muistuttaa minua iloisesta ja reippaasta Martasta, joka oli yhtä energinen kuin oranssi väri. Se kertoo rakkaudesta, joka on suuri, jopa suurempi kuin kuolema. Marttaa ei enää ole, mutta silti tuossa taulussa on jotain Martasta ja Martan pirskahtelevasta luonteesta, siinä on jotain meidän kahden erityisestä yhteydestä, jota pystyn ihmeellisesti juuri nyt kokemaan. Tänään aika on suhteellinen ja armollinen tällä tavalla.

Parhaat hetket

 

Maalaus Kesäloma (90x110cm) heti valmistuttuaan

Carpe diem. Tartu hetkeen. Niin sattuva sanonta ja oivallinen ohjenuora, että jos laitat tällaisen tatskan olet ”rahvas”, jolle nauretaan sekä Jodelissa että Ylilaudalla. Elämä on tässä. Mennyt on mennyt, tuleva tulee, keskity tähän hetkeen. Jooga, meditaatio ja mindfullness, kaikissa on sama idea. Olet nyt tässä, unohda muu. Harjoite on vaikea, niin vaikea, että se ärsyttää ja laittaa kyseenalaistamaan itsensä. Olin joskus ahdistuksenhallintakursilla, jossa opetettiin mindfullnessia. Mielen hallitsemiseksi käskettiin keskittyä siihen ympäristöön, missä sillä hetkellä on ja tehdä sanallisia havaintoja tästä.  Ajattelin että vitut minä mitään metrokaiteita, kauppakasseja ja tuulitakkeja alan painokkaasti ajatella. Asia ei mennyt minulle perille sillä tavalla, että olisin hyötynyt siitä. Ei, olin ihan allerginen! Mutta silti, se hetkessä läsnäolo voisi olla hyvä ja tarpeen. Miten usein oikeasti olen läsnä juuri tässä hetkessä ja nautin siitä? 

Olen miettinyt, mikä on lempihetkeni päivästä. Ei ainakaan herääminen. Vaikka minun yleensä ei tarvitse herätä kellon soittoon, koen sängystä nousemisen aina vähän epämiellyttävänä. Pitää pinnistellä. Aamupalani on lähes aina kaurapuuro, maapähkinävoi ja marjat. Jostain syystä en kyllästy tähän ja kolmen kahvikupillisen kanssa se tuntuu antavan hyvän alun päivääni. Samalla luen uutiset ja valmistaudun lähtemään liikkeelle, pikku hiljaa mieleni vetreytyy ja suuntautuu kiinnostuneena päivän puuhiin. Liikkeelle lähtö on ehdottomasti hyvä hetki. Olen pukenut, valmistautunut säähän ja tarkistanut repun tai kassin sisällön, ehkä laittanut sähäkät silmärajaukset tai kirkasta huulipunaa.  

Tänään on lauantai, joten askeleeni suuntasivat kävelylenkille. Tuntuu hyvältä olla jalkojen päällä ja antaa kehon liikkua, mielen valita mieluinen reitti. Minulla oli luureissa Karl Oven Taisteluni 5. osa. Kuljin Kumpulassa, Toukolassa ja Arabianrannassa. Samalla kun kävelin keltaisten lehtien päällä, Karl Ove kertoi parikymppisenä kirjoittamastaan kirjakritiikistä, jossa vertasi teosta suureen mulkkuun. Että oli kooltaan komea, mutta liiankin iso, kun veri ei jaksanut kunnolla pakkautua, niin jäi sitten löysäksi. Hupaisa juttu, ja olisin hyvin voinut julkisesti sanoa jotain samantapaista samassa iässä – ja luultavasti olen sanonutkin! Sitten Karl Ove pohti kirjoittamistaan vakavammassa hengessä ja ilmassa oli sumua, Kalasataman tornit piirtyivät pehmeästi. Puitten lehdistä puolet oli jo syksy riipinyt, ruoho oli räikeää. Ehdottomasti carpe diem! Kaiken lisäksi ilahduin tekstiviestistä, jossa ystäväni ilmoitti, että pääsee sittenkin illalla saunaan kanssani. Kehollisuus, huumori, taide, luonto ja ystävyys, siinä hyvien hetkien luojia.

Kaikkia näitä käytin eilen. Suosikkini on ruskeaharjaksinen ja sen vieressä oleva, jossa on vihreitä pilkkuja.

Kun menen töihin, käytän ensimmäiset hetket katsomiseen. Ihan rauhassa istun ja katson, juon neljännen kupin kahvia. Mitä viimeksi olen tehnyt, mitä jatkotoimenpiteitä se vaatii. Joskus on iloinen alku, josta jatkaa ja saatan alkaa sekoittaa värejä, vaikka kahvikuppi on melkein täysi vielä. Toisinaan olen kokenut edellisellä kerralla epäonnistuneeni ja siitä eteenpäin sumpliminen voi olla työn takana. Välilllä taas olen puhtaassa alussa, ja voin pingottaa uusia kankaita tai aloittaa jo valmiille valkoiselle pohjalle.

Eilen minulla oli maalaus, joka kaipaisi täsmennystä sävyihin. Sekoitin erilaisia keltaisia ja oransseja, vähän vaaleanpunaisia ja lisäksi laitoin turkoosia suoraan tuubista. Sitten tuli hetki, jolloin olin täysin tyytyväinen. Täydellinen ”nyt tässä läsnäollaan” -hetki. Istuin vihreässä tuolissa ja ajattelin, että tätä varten tätä työtä teen. Nyt osui kohdilleen ja näin sen kuuluu olla, minä olen hyvä tässä. Se hetki korvasi monet saman viikon paskat ja epävarmat hetket. Olin ollut väsynyt, olin ollut huono urheilija, krapulainen morkkiskirjailija, ja keskinkertainen kuvataiteilija.

Juu, minulta kysellään seuraavasta kirjasta. Olen sanonut, että tulossa on hiljakseen. Mutta tällä viikolla kirjailijakollegat kysyivät ja vastasin, että en näkojään osaa kirjoittaa muuta kuin autofiktiota, enkä tiedä, uskallanko olla niin raastavan rehellinen kuin tällainen projekti vaatisi. Olen kirjoittanut muistiinpanoja siitä, mitä minulle tapahtui, kun Martta kuoli. Koska aihe on näin vaikea ja henkilökohtainen, siitä on turha tehdä muka-fiktiota. Martan kuolema tapahtui minulle, se ei tapahtunut fiktiiviselle henkilölle. Toipumiseen liittyy terapia, ja terapiassa joutuu väkisinkin kohtamaan vähemmän mairittelevia puolia itsestään. Omat heikkoudet ja huonot käyttäytymismallit kaksoisvalaistaan. Olen surun ja ahdistuksen ajamana tehnyt asioita ja joutunut tilanteisiin, joita en haluaisi julkisesti käsitellä. No niin, deletoinko edellisen, enkö jo paljastanut liikaa? Mitä kauheita salaisuuksia lukija nyt minulle kuvittelee? En pysty kertomaan, häpeän. Odotanko 20 vuotta? Jos kerron vain 37%, enkö silloin anna aivan väärän kuvan asioista? Tai sitten tällaista kirjaa ei tarvitse kirjoittaa, muistiinpanot saavat olla yksityisiä. Nämä ovat ristiriitaisia kokemuksia, sillä luulen että mahdollinen kirja voisi olla tärkeä, mutta haluanko antaa itseäni niin kovin alttiiksi?

No, yhden häpeän uskallan tunnustaa. Olin tiistaina Helsingin kirjailijoiden syyskokouksessa, joka jatkui illanvietolla, josta ei punaviiniä puuttunut. Mutta kyllä tämä oli yksi viikon parhaista hetkien jatkumoista. Juttelin useiden kivojen ja kiinnostavien kollegoiden kanssa monista kirjallisuuteen liittyvistä aiheista. Illan loppuvaiheessa sitten esitin avoimen treffikutsun seurueen jäsenille! Olin miettinyt, että pitäisikö kysyä tältä, mutta sitten seuraan liittyi toinenkin kiva ja ratkaisin asian tällaisella kollektiivisella kysymyksellä. Juuri siinä kohtaa viini loppui ja ihmiset tekivät lähtöä, minä ehkä muita liukkaammin. Mutta hei, jos sinä, kirjailija, haluat lähteä kanssani treffeille niin laita vaan viestiä! Ja muutkin saa laittaa, taiteilijat ja urheilijat ja insinööritkin! Carpe diem!

Samppanjaa ja pakkopullaa

Löysin pirskahtelevan samppanjamaalauksen nojailemasta tuoliin

Champagne rose (40x40cm) 2017

Työhuoneella vallitsee mahdoton kaaos. Sivumennen sanoen niin myös kotona, mutta se ei nyt liity asiaan. Työhuoneella kuuluu olla jossain määrin kaoottista, sillä se kuuluu työn luonteeseen. Ne värit ja välineet, jotka ovat kulloinkin käytössä, ovat sulassa sovussa maalausalueella eli siinä työstettävän teoksen välittömässä läheisyydessä. Kun tarkastelen teosta seinälle nostettuna, raivaan keskilattialle kulkuväylän, että voin peruuttaa ja tulla lähemmäs tarpeen mukaan. Rättejä on hyvä olla käden ulottuvilla, joten niitä kuuluu lojua ympäriinsä. Roskien sijoittelua ei aina jaksa miettiä, voi sitten joskus kerätä isomman satsin kerralla. Seinustoilla maleksii puolivalmiita maalauksia, pienemmät saattava jäädä lattialle loikoilemaan. Sitten välillä, kun saan teoksen tai sarjan valmiiksi, järjestelen vähän: nostan väripurkit hyllyille, heitän kuivuneet mönjät ja liian monta kertaa käytetyt sekoituspurkit pois, poimin roskia ja kenties lakaisen ja vien ehkä joitain maalauksia varaston puolelle. Joskus, tunnustan, kaaos aiheuttaa haittaa: viimeksi astuin vahingossa öljyvärituubin päälle, ja kallis sisältö pursusi ulos. En osannut varoa, kun en ole aikoihin käyttänyt öljyvärejä. Purkkien kaatuilu ei yleensä haittaa, jos vain olen muistanut sulkea kannet. No, sitä on kyllä sattunut useamman kerran, että olen olen hukannut puhelimen, laskenut sen vain kädestäni jonnekin, enkä lähtiessä millään saa sitä silmiini. (Periaatteessa puhelimen paikka on takapöydällä, jossa pidän myös eväitä ja mahdollisia tärkeitä papereita sun sellaista, mikä ei saa joutua kosketuksiin maalin kanssa.) Jos olen liian väsynyt etsiäkseni, lähden ilman puhelinta. Kerran luulin puhelimen jääneen töihin, mutta se olikin viettänyt pari päivää pyöräni korissa.

Mutta nyt minua odottaa tervanjuonti ja pakkopulla: työhuone on raivattava, koska taloa remontoidaan ja ikkunani vaihdetaan. En ole käsittänyt, miksi, mutta liittyy kai jotenkin ränneihin. Tavarat on pakattava ja suojattava, ja tänään kun katselin ympärilleni, minun oli vaikea edes hahmottaa, mistä aloittaisin. No, urakoitsija tuo ensi viikolla minulle muuttolaatikoita hommaa varten, sitten kai on vain tehtävä kuin muuttoa ikään.

Tänään haukkasin sellaisen pakkopullan, että korjasin yhden maalauksen, johon oli tarttunut jostain ylimääräistä maalia. Tässä pullassa oli se hyvä puoli, että taulu on menossa asiakkaalle sovitukseen. Jos hyvin käy, voin ostaa ensi viikolla pinkkiä samppanjaa.

Sankaritar piileksii

Nyt täytyy vähän huilailla. Päivitän Instagramia @maariabatsheva, mutta juuri nyt en jaksa kirjoitella. Nautitaan kesästä. Eilen oli aurinkoa, tänään voi rauhoittua sateen ropinassa.

Elämän valttikortit

Vähänkö ollaan ihania

Mietin useamman päivän, että jättäisinkö tämän jutun julkaisematta. Teksti on (nolon?) henkilökohtaista, puheeni syrjähtelee eikä juurikaan liity taiteeseen. Mutta ehkä tässä voi olla jotain tärkeää inhimillisyysasiaa. Että antaa mennä. 

Terve ihminen ulisee joskus

Vietin tuossa viikon verran minimasista. Nyyhnyyh uliuli voivoi valivali. Tämä kirjoitus kuuluisi kai pikemmin yksityiseen päiväkirjaani, jonka nimi muuten on Kymmenes elämä. Olen jakanut elämäni jaksoihin eri vaiheiden mukaisesti.[Deletoitu tarkempi selostus.] Kymmenes elämä on jonkinlainen uuden vapauden elämä, koen olevani eheämpi, vahvempi ja rohkeampi kuin ennen enkä vatvo menneitä ikävyyksiä niin paljon kuin joskus tapasin tehdä. Tunnistan omat rajani enkä anna käyttää itseäni hyväksi – tai jos näin pääsee käymään, hoksaan kuvion ajoissa, ja kävelen pois. En ryhdy vaimoksi, en osaa enkä halua olla sellainen. Olen ylpeä sinkkuäiti. Minulla on bipolaarihäiriö, ja syön joka päivä lääkkeitä, aamulla ja illalla. Bipo on kuin diabetes, tasapainosta on huolehdittava. Juuri nyt olen terve, ja luulen, että riskini sairastua maniaan tai masennukseen on aiempaa pienempi. Tähän kaikkeen auttoi myös monivuotinen terapia, jonka lopetin viime keväänä. Jotkut puhuvat terapiasta kaikenmullistavana kokemuksena. Omani ei ollut sellainen. Usein tuli puhuttua ihan tavallisia arkiasioita, ja kotiin kävellessäni mietin, että mitä järkeä tuossa taaskin oli. Terapian loputtua kalenterissa oli kahdella päivällä tyhjä aukko – mitenkäs nyt aikataulutetaan? Vasta kun mietin, miten ongelmainen olin ollut terapian alkaessa, käsitin, että paljon on tapahtunut.

Minimasis on kiva

Huomaa aloitukseni ja sananvalintani siinä. En ole potenut enkä sairastanut. Yleensähän vietetään kivoja asioita kuten synttäreitä ja joulua ja vappua. Jos ei halua viettää, voi yleensä valita olla viettämättä tai olla osallistumatta viettoihin. Joskus minä ikään kuin valitsen surkeuden maksimoinnin, vaikka kykenisin pienin ponnistuksin esim. siivoamaan keittiön (ei kivaa, mutta kun sen saa tehtyä, on saanut jotain aikaan, ja puhdas keittiö on kivempi kuin tiskivuoret ja murulattia), lähtemään salille (myöskään ei aina kivaa, mutta lähes poikkeuksetta tuottaa hyvän mielen), opiskelemaan (joskus kivaa) tai lukemaan kirjaa (yleensä kivaa, mutta laiska pää ei jaksa). Päätän mennä aamupalan jälkeen takaisin nukkumaan. Saatan ajatella, että myöhemmin teen jotain hyödyllistä. Herään, kun tytär tulee koulusta, lämmitän ruokaa, jos olen edellisenä päivänä tehnyt sellaista, jos en, käsken laittaa nuudeleita tai keittää kananmunia. Sitten se lähtee treeneihin. Minua ei huvitakaan tehdä hyödyllista. Menen nukkumaan. Herään illalla. Katson Netflixiä kuusi tuntia, jotain kaavamaista sarjaa, koska ei huvita katsoa mitään mahdollisesti hyödyllistä, kuten älyllistä dokumenttia tai kenties taiteellisesti kiinnostavaa elokuvaa. Menen nukkumaan.

Rahapula ei kiva

En halua käyttää sanaa masennus/depressio turhaan, koska se tarkoittaa vakavaa sairautta. Siksi sanoin masis, joka on sellainen tuttavallinen vieras, joka välillä piipahtaa, mutta aika vaaraton. Ja minisellainen, niitä on kaikilla joskus. On tietenkin oikeastaan luksusta, että saatan tällä lailla masistella ikään kuin huvikseni, päivätyössä se ei olisi mahdollista. Toisaalta minulla ei ole päivätyön tuomaa taloudellista turvaa. Ja tämä rassaa ajoittain todella paljon – ja meinaa joskus ihan oikeasti masentaa. Aina on lupauksia ja meinauksia, tauluja varauksessa ja sovituksessa, sähköpostitiedusteluja ja palataan asiaan -juttuja. Tälläkin hetkellä on viisi ehkä-tilannetta. Arvioni on, että yksi saattaa toteutua muutaman viikon kuluttua, toinen muutaman kuukauden, kolme ei ikinä tai ehkä sitten kun Messias tulee. Ja samaan aikaan teen töitä kahta uutta näyttelyä varten, ja pelkään, että niitäkään töitä ei kukaan osta. Jep, ja viime viikolla sain taas kerran kirjeen, jossa ilmoitettiin että me ei anneta sulle apurahaa. Jotenkin olin kuvitellut, että tällä kertaa olin onnistunut tekemään erinomaisen hakemuksen, ja muutenkin kenties olisi minun vuoroni saada se vuosipalkka, mutta eipä ei. Sitten taas toivotaan, josko seuraava raati olisi toista mieltä. Ja anellaan almuja taivaasta.

Luin jostakin, että köyhä menestyy älykkyystestissä paljon oikeaa tasoaan huonommin, koska päivittäinen huolehtiminen leiväntyngästä vie niin paljon aivokapasiteettia. Uskon tähän täysin. Meinasin yrjötä, kun kävin äsken verkkopankissa. Olen köyhä. Ihan oikeasti köyhä. Mutta hei, kohta tulee ALV-palautukset! Ja jospa sen ensi viikon asiakas ehkä sitten kuitenkin. (Niin, ja jospa viimein nytkäyttäisin niitä suomen kielen opintojani gradun suuntaan? Maisteri saattaisi saada maisteritöitä.)

Muhis kiva Shlomo paha

Melkein kaikki rahani menivät kesällä Israelissa, vaikka sainkin 2500 dollarin opiskelustipendin – se nimittäin kattoi vain kurssimaksun. Kallis maa, tämä toinen kotimaani. Piti ostaa kirjoja ja ruokaa ja ajaa raitiovaunulla. Jouduin maksamaan kälyisestä opiskelijakopista melkein saman verran vuokraa kuin kolmiokodistani Vallilassa. Bonuksena tuli homeinen jääkaappi ja kämppisten haisevat tiskit, rasvatahmaiset seinät ja kaapinovet sekä roskasäkit keittiössä. Oli siellä yksi hiirikin. Ja torakka. Onneksi en oikeastaan tehnyt kämpässä muuta kuin opiskelin ja nukuin. Muualla oli viihtyisää ja kaunista. Yliopiston kasvitieteellinen puutarha oli yksi lempipaikoistani. Mutta kaupungin puistot: pitävät kaatopaikkoina!

Yksi hurskas kusipää, jota en heti hoksannut kusipääksi, vaan luulin poikaystäväksi, ehti aiheuttaa vähän harmia. [Deletoitu paskamainen stoori.] Mutta muut poikaystävät olivat kivoja ja reiluja. Eniten kaipaan sitä palestiinalaista. Ja kaipaan Israelia, sitä että saa puhua päivittäin hepreaa, sitä että ihmiset ovat iloisia ja ystävällisiä (jostain syystä tosin osa on ihan moukkia, mitään keskilaimeita tyyppejä ei juuri kohtaa) ja falafeliin saa valita salaatit kymmenestä vaihtoehdosta. Mutta pelkoa en kaipaa. Yhtenä viikonloppuna en uskaltanut lähteä minnekään, kun oli varoitukset päällä, että tuonne ei saa mennä ja tuonne ei pidä mennä ja jos tuonne menee, pitää olla erityisen varovainen. Saimme siis yliopistolta välillä tällaisia tilannetiedotteita ja ohjeistuksia. Mitenhän se on, jos asuisin pitempään Israelissa, oppisinko elämään ”tänään on tänään” -elämää niin kuin paikalliset tuntuvat tekevän? Kai nekin pelkäävät joskus, mutta jos pelkäisivät jatkuvasti, johan siellä olisi koko poppoo halvaantunut kuoliaaksi.

Nou mani, nou mania

Ai niin! Siitä rahattomuudesta vielä. Yksi hyvä puoli. Se näyttää toimivan manian ehkäisijänä. Minulla on nimittäin aika hyvä arkijärki. Kun tiedän, että ylimääräistä rahaa ei ole, en kuljeskele kaupungilla kenkiä katselemassa, en jää näyteikkunoiden eteen haaveilemaan, en klikkaudu vaarallisille nettisivuille. Kerran menin vahingossa Minna Parikkaan, ja enkös kohta jo himoinnut jotain ihme pupuhäntäkenkiä. Että jos nyt kuitenkin, kun alennuksessa ovat. Kesti kaksi päivää, että sain mielenrauhan: ei, en tarvitse niitä, pystyn elämään ilman niitä, en edes halua niitä. Jos minulla olisi ollut rahaa, olisi kenties alkanut kierre: nyt näihin sopiva käsilaukku, jaa, tuo toinenkin on kiva ja mitäs tuossa naapurikaupassa olisi, ai ei löydy punaista, no mistä löytyy, samalla sininenkin... en saa unta, haluan viininpunaiset nilkkurit, kappas, samansävyinen nahkatakki, totta kai, jne jne – mania mania.. Sinä toinen bipo siellä, tiedän että olet siellä! Toimikoo sinunkin pääsi näin? (Tosin myös nainen vailla diagnoosia saattaa käyttäytyä näin.) Viimeksi sairaalassa hoitaja lohdutti: "Et sentään ole ottanut lainaa tai pikavippejä, sellainen ei ole ollenkaan harvinaista maniatilassa. Tuhlasit pari tonnia, et parikymmentä, iloitse kauniista tavaroistasi, älä syyllistä itseäsi. Nyt voit taas paremmin, nyt on taas uusi alku."

On toki paljon muunkinlaista maniaa kuin shoppailumania. Taannoinen Tinder-harrastukseni oli vähän siinä rajoilla. (Sweet shiksa goes bro-ho!) En juuri muuta tehnyt kun deittailin ja chattailin ja sovin uusia deittejä. Mutta ei täytä manian merkkejä, maanikko tapaa joutua hankaluuksiin, tämä oli vain mukavaa säpinää. Oli yhdet heprealaisetkin deitit. Sitten löysin internetin komeimman ja fiksuimman, enää ei tarvitse riehua Tinderissä.

Hyväkiva happymama

Tämän kirjoituksen piti olla jotenkin sellainen, että vaikka mulla menee vähän huonosti, niin oikeasti menee hyvin. Miten tästä siihen pääsee? Aika helposti, katsomalla tuota kuvaa. Siinä on kaksi onnekasta onnellista. Miten rakastankaan tuota 17-vuotiasta kaunotarta! Onneni. Jokapäiväinen onni.
Silti joskus ulisen kotona – ja vieläpä ihan avoimesti. Kun tyttö oli pienempi, onnistuin hillitsemään vähän. Mutta ajattelen, että lapset eivät mene pienestä rikki eikä niiltä voi piilottaa mitään. [Deletoitu pitkä paasauspätkä kasvatusohjeita.] Lapsi hämmentyy ja syyllistyy teeskentelystä. Jos vanhempi on surullinen, pienikin lapsi huomaa sen. Silloin voi sanoa olevansa surullinen, äitikin on joskus, mutta sinä olet ihana tyttö, maailman paras tyttö. Jos lapsi on iso, silloin voi selittää, että olen vähän huolissani, mutta kyllä me pärjätään. Uli uli, vaikka minä olen paska luuseri. Tytär sanoo et ole. Minä sanon, että niinhän sinäkin aina sanot, haukut luuseriksi, omaa äitiä. Se sanoo että no joo, läpällä, mutta oikeasti äiti, jos olisit luuseri ei sinulla olisi näin hienoa lasta. No siinä luuserinleikkijä-äiti vielä vähän ulisee että eihän se minun ansiotani ole uliuli. On, sanoo topakka, sinähän minut olet kasvattanut, sinultahan minä olen kaikki arvot saanut! Jo loppui ulinat.

Golden Spirit

Golden Spirit 3 (125x160cm) 2016

Olen varastanut uusien maalausteni nimen urheiluseuralta, jota fanitan. Golden Spirit on helsinkiläinen cheerleading-seura, jossa tyttäreni harjoittelee. Ihailen näiden nuorten sinnikkyyttä, omistautumista, iloa, voimaa, rytmitajua ja taitoja. Ihan samoja asioita taiteilija tarvitsee. Hmm, mikä olisi akrobatian vastinpari kuvataiteessa? Miten tehdään maalauksellinen flikki (puolivoltti takaperin) arabialainen tai kierrevoltti? Oli mikä oli, pelkkä temppu ei riitä, täytyy hallita koko ohjelma, työstää harmoninen, moniulotteinen kokonaisuus, joka erottuu joukosta. Cheerleading on joukkuelaji, maalaus yksilölaji, mutta ajattelen tässä, että maalari on ikään kuin valmentaja, joka on vastuussa kokonaisuudesta. Joukkue muodostuu väreistä ja välineistä, jotka tarvitsevat toisiaan ja valmentajaa, jolla on tarvittava vankka taito, näkemys ja kokemus.

Ja sitten se henki, kultainen sielu, se on jotain, mitä ei voi määritellä. Aika ajoin sen voi tuntea oman sydämen sykkeessä, toisen ihmisen kosketuksessa, se tulee liki, kun kohtaat kauneutta, se on aarre, jota kannat sisälläsi, siunaus, lämpö, itse elämä. Golden Spirit -maalaukseni hehkuvat keltaista ja oranssia, sydämen sammumatonta valoa.

Juhannussydän

Räjähtävä sydän (140x120) 2015

Tämä maalaus on elimellisesti äsken näyttämäni harmaan pari. Ja konkreettisesti elimellisesti. Vierekkäin on kaksi sydäntä. Toinen pysähtyy. Toinen jatkaa lyömistään, järkyttyneenä ja kauhistuneena. Se menee rikki, melkein räjähtää, mutta se jatkaa lyömistään.

Hiipuva sydän ja Räjähtävä sydän

Harmaan maalauksen "tyhjyys" tulee ehkä paremmin perustelluksi tässä, kun asetan sen parinsa viereen. Minusta nämä soivat yhdessä ja ne myös esittävän asian, joka niiden on tarkoitus esittää. Kuten harmaalla parillaan, myös punaisella maalauksella on ollut pitkä matka lopputulokseen, välissä on tapahtunut useampi iso muodonmuutos. Joskus näin kuuluu tapahtua. 

Sateen jälkeen (2007-2008)

Lakkasin tykkäämästä tästä turkoosi-vihreästä noin puoli vuotta sen valmistumisen jälkeen. En inhonnut sitä, vaan siitä tuli yhdentekevä ja turha. Panin pois silmistä, hylkykasaan ystävänsä Niityn (ed. postaus) kanssa.

Ah, miten ruma! Halusin kai kostaa kakkiaiselle, kun tein sille näin inhottavasti. Teko oli kuitenkin teoksen rytmin kannalta hyödyllinen, kosto toi hyvän dynamiikan, jonka olen säilyttänyt, vaikka värit ovat kiepsahtaneet. Työstämällä runsaasta värimassalla mm. hammaslastoilla olen myös saanut teokseen sopivaa pintarakennetta. 

Tässä vielä maalauksen tokavika vaihe. Vaikka vaihdoin värit, lisäsin taas "rumuuselementtejä" eli kuivuneitä värimöykkyjä, joita voi repiä lattiamuovista ja sekoituspurkeista. Mutta vielä tarvitaan tehoja. Nyt käytin pursotustehniikkaa, väreinä kaksi vihreää, viileä ja lämpimämpi sekä läpikuultavaksi ohennettu fluorikeltainen. Valmis työ tuttuun tapaan yläkuvassa.

Juhannusharmaa

Hiipuva sydän

Olen yleensä juhannuksena töissä, ja toivon että pahat päivät menevät äkkiä ohi. Minulle juhannus ei enää ikinä ole mikään juhla, missään nimessä en halua viettää. Jos sinulla on jokin trauma, ja jos traumalla on tietty vuosipäivä, tiedät, miten olosi muuttuu kurjaksi päivän lähestyessä. Aikaan, joka muuten on jo kietoutunut suojaamaan, lohkeaa rotko, joka vie sinut takaisin kauhuun. Toivot, että päivä poistettaisiin.

Tänä juhannuksena maalasin harmaan. Täysin harmaan. En ole ikinä maalannut sellaista. Näet tässä. Tulin tähän monen monen vaiheen kautta.  Teoksella on pari, joka on osaltaan vaikuttanut siihen, millainen tämä teos on. Ja eniten varmasti vaikutti juhannuspaha. Nyt katsomme tämän, ensi kertaa jo vuonna 2007 maalatun teoksen muodonmuutosta.

Niitty (2007)

Tämä maalaus oli hylkykasassa monta vuotta. Hylkykasa on ärsyttävä kasa. Voisin hyvin antaa sen olla nurkassa, onhan minulla työhuoneen lisäksi tilava varasto. Kasa kuitenkin kismittää niin, että otan sieltä teoksia melko usein katsottavaksi. Niin oli tämänkin vihreän Niityn kanssa. Katsoin ja ärsyynnyin, mutta en ryhtynyt toimenpiteisiin, vaan hylkäsin taas.

Puna-ailakki

Tänä keväänä jossain toimeliaisuuspuuskassa ajattelin, että nyt kyllä lähtee, ja otin taulun käsittelyyn. Tuli punavihreä. Nyn kun katson kuvaa, en ole varma, oliko ihan hyvä ratkaisu maalata Puna-ailakki kuoliaaksi. Niin siinä kuitenkin kävi. Ärtsy mikä ärtsy. Näissä tilanteissa voi olla kateellinen grafiikalle, siinä kun voi ottaa vaihevedoksia, jotka ovat ihan itsenäisiä teoksia, mikäli taiteilija niin haluaa. Maalausta ei voi monistaa, päällemaalatusta jää ainoastaa valokuva, jos edes sellaisen on tajunnut ottaa.

Tapoin punaisen ja murhasin vihreän. Ja tulikin tyly muutos. Mitäs tuolla tekisi?

Vissiin ole kovin hyvä murhaaja, koska kun seuraavan kerran tapasin henkitoreissaan olevan, halusin auttaa ja pelastaa. Harmaa tuomio tuntui liian tylyltä. Mitään riemusytkähtelyä teos ei silti saanut osakseen. Soin sille keltaisen ja fluoripunaisen. Tähänkin olisi voinut lopettaa, mutta tämä ei ollut juhannus - minun kuului nyt maalata juhannus sellaisena kuin se minulle on, juhannuskokostahan tämä kyllä kävisi. Väreista tuli kuivuttuaan kirkkaampia kuin olin toivonut, niinpä maalasin uuden harmaan kalvon koko taulun päälle. Käytin telaa ja rättiä. Lopulta ohennettu mediumkerros koko homman päälle, ettei jäisi liian mattaiseksi. Kun näin kuivuneen työn, en ollut edelleenkään tyytyväinen. Siispä uusi, lähes täysin peittävä harmaa. Palautin työn aika samanlaiseksi kuin se oli ennen tätä fluorivärivaihetta. Harmaa on vain vaaleampi, ja värin alta voi nähdä ihan pieniä aavistuksia tämän vaiheen kirkkaista väreistä. Kirkkaan tuho liitttyy paitsi maalauksen aiheeseen, siihen miten se suhtautuu pariinsa, toiseen juhannusmaalaukseen. Tästä lisää toisessa postauksessa.

Kaunis, rohkea, ylpeä

Ota teinistä mallia! Upea pieni ihminen.
Mutta flyer-cheerleader ei nouse eikä lennä ilman toisten tukea. On luotettava itseensä ja jengiin,
 ja kerta toisensa jälkeen ylitettävä itsensä, fyysisesti ja henkisesti.

Miten taideblogia kannattaisi kirjoittaa?  Kun täällä kotipesässä näpyttelee, on vaikea mieltää, minkälainen vastaanotto ja vaikutus postauksillani on lukijoihin tai salaperäiseen taidemaailmaan. (Hekumassa aiemmin tästä aiheesta täällä.) Olisiko hyvä pitäytyä pelkissä työasioissa? Mites kun välillä vähän räväyttelen? Onko haitallista kertoa, että minulla on bipolaarihäiriö? Pitääkö maniapulputus deletoida? Onko ironia ja sarkasmi vaarallista? Uskaltaako provosoida? Sanani voidaan tulkita täysin eri tavoin kuin olen tarkoittanut, lukijan tausta, lähtökohdat ja asenteet vaikuttavat siihen, miten hän lukee.

”Mitä ne musta ajattelee?” Olen kuullut sanottavan, että vahvan itsetunnon omaava ihminen ei pohdi tällaista, suoraselkäisesti hän on mitä on. Mutta kuvittelisin, että hyvin harvassa ovat ne, jotka eivät edes joskus mieti tätä kysymystä. Kaikkia ei voi miellyttää, eikä kaikista tarvitse tykätä. Toisten kanssa on vaikea tulla toimeen, ja jotkut vaan vaikuttavat täysiltä k-päiltä (ja muutamat ihan oikeasti ovat). Eli toisin päin, kaikki eivät tykkää minusta, ja joittenkin mielestä minä vaikutan k-päältä. Ihan riippumatta siitä, kuinka viisas Hekuma-kirjoittaja ja taitava maalari kenties olen.

Klisee kaksi, tärkeämpi klisee: meillä on vain yksi elämä. Olisi tuhlausta kutistaa itsensä jonkin manibisneksen, imagoasian tai silkan luulottelun vuoksi. Ja tämän takia minun on helppo vastata kaikkiin äsken esittämiini kysymyksiin. Kirjoitan niin kuin haluan kirjoittaa. Joskus provoja ja kummallisia. Julkaisen kuvia, joita haluan julkaista. Asiaankuuluvien teoskuvien lomassa joskus hassuttelukuvia. Entisenä toimittajana kiinnitän toki huomiota ”tuottamani materiaalin” laatuun. En siis julkaise mitään äkkipikaisia purkauksia (noo, voi olla jokunen lipsahtanut), mietin monesti yön tai kahdenkin yli, miten asiani muotoilen – ja jos sisältö edelleen on äkkipikainen, sitten se saa olla, ja sen kuuluu olla. Voi olla, että suuren suuni takia olen menettänyt joitakin tienaustilaisuuksia, mutta mieluummin kuitenkin sanon, mitä haluan sanoa kuin elän pelossa ja galleristin nuhteessa. (Yhtä sanomista kyllä ehkä vähän kadun: jostain syystä kirjoitettuani tämän, seksimies ei enää pyytänyt minua töihin  – hui, mikä himokas opettajatar olenkaan! ). Tämä on minun paikkani, en tykkää olla sängyn alla piilossa. Ja haluan olla oikea minä, en mikään paperinukke. Annan teille palasia maailmastani, koska haluan antaa.

Nainen nakuna

On tosi hassua, että kuva alastomasta ihmisestä saattaa tässä kaikennähneessä kulttuurissamme edelleen herättää hyvin voimakkaita tunteita. Hekumassa on ollut pari kuvaa minusta ilman vaatteita (ei linkkiä!). Kuvat liittyivät tilanteeseen, joka oli eräänlainen performanssi, taiteellinen teko, joka vain oli tehtävä. Olin ”pukeutunut” punaiseen guassiväriin. Sain kuvan takia viha- ja halveksuntapostia. Ei sellaiselle mitään mahda; vihaajat ja halveksujat vihaavat ja halveksuvat, ei niitä ole mahdollista millään selityksillä saada ”ymmärtämään”. Luin joskus haastattelun naisesta, joka ihan ajankuluksi tapasi roikkua netin keskustelupalstoilla ilkeilemässä, näppikselle pääsy oli hänen päivänsä kohokohta. Kummallista (ehkä?) kyllä, Vauva-lehden keskustelupalsta on näistä kiusaajista kuuluisa.

Mutta vielä siitä alastomuudesta. Kun välillä tsekkaan blogin tilastot, huomaan, että punavärikuvaani käydään aika ahkerasti katsomassa. Käynnit eivät taida liittyä taiteelliseen, vaan vähän toisenlaiseen harrastukseen. Näille harrastelijoille on ihan sama, mikä kuvan alkuperäinen konteksti on. Pitäisikö minun tämän vuoksi poistaa kuva? Ei pidä.

Keskeneräinen on hyvä

Minulla on ollut tapana julkaista vaihekuvia teoksista. Näytän huonoja ja keskeneräisiä maalauksia. Tunnustan ajoittaisen taitamattomuuteni. Tuon julki sen, että teokset menevät välillä prosessissa nurinnarin pilalle ja saatan olla täysin hukassa niiden kanssa. Hyvin harvoin osaan edetä suoraviivaisen suunnitelmallisesti. Sekin on minua – miksi siis esittäisin muuta? Yksi puoli vaihekertomuksissa on, että arvelen jonkun hyötyvän niistä omassa tekemisessään. Ja vaikka on olemassa ”insinööritaiteilijoita”, jotka etenevät työssään pisteestä A pisteiden B ja C kautta loppuun D, luulen, että on paljon myös minun kaltaisiani ihmeen armoilla keikkuvia. Minulla ei myöskään ole tarvetta salata löytämiäni teknisiä kikkoja; ilahdun keksiessäni uutta ja luonteeseeni kuuluu ilon jakaminen. Tiedän, että toiset varjelevat ”salaisuuksiaan” kuin lääketehdas patenttiaan, mutta minusta on vain kiinnostavaa, jos joku haluaa kokeilla minun löytöäni; luotan siihen, että ei kukaan yhdellä kikalla voi varastaa tyyliäni.

Sanoin tämän jo aiemmin, mutta tärkeää kannattaa toistaa: Minä olen minä – hyvä. Sinä olet sinä – hyvä. Niin kannattaa ajatella, olla ja elää.

Magna-Maaria

Luulevat olevansa puutarhatonttuja

Olin tänään päänä, suu neljäntenä jalkana. Valokuvasin ja listasin duuneja, puhuin englantia videohaastattelussa, söin lounaan Kipsarissa, hain kultaa, hopeaa, valkoista ja helmiäisipinkkiä Kynä & Paperista, Royal-suklaata M-kaupasta ja kahvia design-kaupasta, joka on lisäksi yhtä aikaa posti ja euron pahvikahvipaikka – ja maalasin. Tämä kaikki kompaktisti Arabia-keskuksessa. Iltapäivällä menin yliopistolle kuuntelemaan Rami Saaren luentoa aiheesta runouden kääntäminen ja siinä tarvittava (mm.) lingvistinen tietotaito. Rami palautti heprean viimeiset tehtävät, sain 96 ja 94/100. Oon hyvä. Luennon jälkeen menin Unisportiin zumbaan ja zumban jälkeen saunaan. Sitten kävin kaupassa ostamassa sitruunavissyä, tonnikalaa, rahkaa, pakasteherneitä, maitoa, jugurttia ja banaaneja, ja naudan 17% jauhelihaa -30%. Joo, en ostanut tuoreita vihanneksia, vaikka terveellisesti täytyy, mutta niitä ei kannata ostaa Alepasta, ostin eilen Lidlistä. ”Moi. Terve. Pakasteelle pientä pussia? Joo, kiitos. Neljätoista yhdeksänkymmentä. Kuittia? Emmätartte, kiitos. Mooi. Moi.”

Kahdentoista ällän avioliitto

Kuusplussa

Tiedättehän, kun naistenlehdessä julkkikset antavat päivälleen kouluarvosanan. Päiväni oli tosi kiva, sain jutella taiteesta ja oppia kielitieteestä, tempoa reggaetonia ja fiilistellä discoa. Ajattelin antaa 9+. Olisin antanut enemmänkin, mutta nukuin yön vähän huonosti – heräsin jostain syystä himmailemaan yhden aikoihin, mitä siinä voi tehdä, kun ei nukuta, vaikka väsyttää – ja aika ajoin päivän mittaan unihiekka kutitti silmiä. Toinen miinus oli, että aamulla kriiseilin, koska verbit olivat hukassa. Siis luulin kadottaneeni nivaskan huolella väkertämiäni sanalappuja. Olin kasannut verbit omaan nippuunsa, koska niitä täytyy harjoitella ihan erikseen, taivutella persoonissa, maskuliinissa ja feminiinissä, sekä aikamuodoissa, joita hepreassa on kolme: preesens, imperfekti ja futuuri. Kriiseiltyäni huomasin, että olin sittenkin sekoittanut verbit substantiivien ja adjektiivien – ja mitä näitä nyt on adverbejä ja kaikkia – sekaan. Eksyinköhän jotenkin jostain aiheesta, sori, mikä oli aihe?

Se päivän kouluarvosana. Ilta pilasi. My ass. Sanonko 7. Ei, 6+. Eteisen lattialla odotti inhottava kirje ”erityisasiantuntijalta.” Uudestaan my ass. ”Taiteen edistämiskeskus on käsitellyt hakemuksenne vuodelle 2015 --- eikä ole voinut myöntää hakemaanne apurahaa. --- Päätös perustuu Eräistä kuvataiteen tekijöille suoritettavista apurahoista annetuun lakiin (115/1997) ja siihen sovelletaan valtionavustuslakia (688/2001), ei kuitenkaan lain 34 §:ää ---” My ass vielä kerran. En tosin tiedä, miksi mun peba on negatiivinen ilmaus! Mulla on hyvä peba. Kuka tietää? Ehkä siksi, että se on lyhennys ilmauksesta ”Kiss my ass” ja juuri siitä on kyse, että Taiteen edistämiskeskus ei halua pussailla pebaani, kerta en nyt vaan kuulu pussailtavien joukkoon tälläkään penteleen kerralla.

Lubenter approbatur -työkalut

Paska taiteilija?

Turhauttavaa, suivaannuttavaa. Ymmärrän niitä, jotka luovuttavat. Eräs ystäväni on tapetoinut työhuoneen vessan ei-kirjeillä, niitä tosiaan riitti ainakin melkein lattiasta kattoon. Ei ein ein ein ein ja ein jälkeen hän lakkasi hakemasta. Nykyään (toivottavasti vain toistaiseksi) hän ei enää edes maalaa. Paitsi jos on varmat massit tulossa, muotokuva tai muu tilaustyö. Mihin jäivät ne hienot, kummalliset, hätkähdyttävät ja raadollisenkin koskettavat teokset, joita hän ennen synnytti? Näinkö rahan ja tunnustuksen puute lannistaa lahjakkaimmankin?

Kaikki eivät osaa maalata muotokuvia, en minäkään. Osaisin ehkä piirtää, mutta minulle kävi aikanaan niin, että kun piti maalata mallin naama väreillä, kuva lähti hajoilemaan, väri vei, enkä pystynyt pitäytymään yksityiskohdissa. Sama tapahtui maisemassa, joka lähti pelkistymään värikentiksi. Mutta minusta olisi hirmu surullista maalata vain sitä, mitä joku pyytää. En ole taiteilija ollakseni yrittäjä tai asiakaspalvelija. Mutta kyllä sitä massia jostain pitäisi saada, kun tili hupenee, huoli kasvaa. Onneksi välillä kohtaan ihmisiä, jotka haluavat ostaa maalauksiani, isojakin, ja silloin huoli väistyy muutamaksi kuukaudeksi.

Mmm. Apurahan saamattomuus tarkoittaa, että et saa apurahaa. Mutta siihen voi myös tulkita merkityksen ”olet paska taiteilija eikä sinua siksi kannata tukea, muut ovat sinua parempia, niillä on paremmat CV:t ja ja sisällöt ja työsuunnitelmat.” Kertokaa, mikä on abstraktin taiteen sisältö! Maalaan maalauksia, mitä siihen täytyy runoilla? Jokaisen ei-kirjeen jälkeen on palauduttava paskuus-ajatuksesta. Ja oltava lannistumatta. En ole paska. Olen hyvä. Olen minä. Olen tärkeä. Ja sinä olet sinä, tärkeä. Ihan sama mitä kukavaanmuka sanoo. 

Ruotsalainen kirahvi arvelee olevansa Arizonassa

Ja nyt pääsemme varsinaisesti otsikon aiheeseen. Mikä on tarina sen takana? Se menee näin: Silloin kauan sitten, kun olin viisas tai ainakin viisasteleva abiturientti, kävi niin, että ruotsin yo-kokeen kuuntelu meni ”huonosti”. Päättelin, että saan ruotsista ”vain” magnan. Pettymys oli suuri ja karvas. Ansaitsin häväistyksen. Niinpä kirjoitin huoneeni oveen suurin kirjaimin ”Här bor Magna-Maaria”. Muistaakseni siinä oli vielä ruskealle voimapaperille kirjoitettu sättimisjulistus, jonka saattaisin jopa löytää silloisen päiväkirjani välistä, mutta ei toinna. Kyllä voi nuori nainen olla tyhmä.

Mikä sä luulet olevas?

Kaikista ällistäni on varmaan ollut minulle lopulta enemmän harmia kuin iloa. (No, väkisin tietty hyvä opintomenestys korreloi sen kanssa, että osaa opiskella, mikä on monessa tarpeellinen valmius, ja onhan sellainen yleissivistyskin olemassa, mitä lukion oppisisällöt kyllä kartuttavat.) Yliopistoon mentiin pääsykokeella. Samoin taidekouluun. Kapakkaravintola Majakan kesäduunin sai se, jolla oli keskinkertaiset peruskoulupaperit, yhtä vähän työkokemusta. Ajattelivat varmaan että näinköhän tuollainen älläneiti osaa edes pöytiä pyyhkiä. Tiedä sitten, kävikö sen isi siellä istumassa enemmän kuin meidän isi. 

Kenkä, joka luulee olevansa jänis

Lähipiirissäni oli pitkään tyyppi, jolla oli tapana kysyä: ”Mikä sä oikeen luulet olevas?” Kysymys saattoi tulla ihan missä tahansa tilanteessa liittymättä siihen, mitä olin tehnyt tai sanonut, ja joka kerta se hämmensi minut täysin. Vastasin, että ihminen. Ihan kuten sinäkin. Kuvittelin, että olisin jollain nätillä puheella saanut hänet ymmärtämään. Mutta ei se niin mene. Ei hän halunnut ymmärtää, hän halusi lytätä. Tyyppi oli saanut asenteen äidinmaidossa, ja hänet oli kasvatettu ylistämisen ja alistamisen vuorometodilla. Vaikken äitiä monta kertaa tavannut, muistan useaan keskusteluun ujuttautuneen pistävän:”Mikä sekin luulee olevansa?” Mitä tuollainen kysymys pitää sisällään?Se iskee kasvoille mitätöintinä ja halveksuntana. Mutta luulen, että kysymyksen ydin onkin pelkoa, alemmuudentoa sekä kateutta. 40-vuotiaan toki soisi irtautuneen myrkyttäjä-äidistä ja hoksanneen asenteensa haitallisuuden. Toivottavasti viideskymmenes on tuonut vähän viisautta. Meillä kaikilla olisi niin paljon mukavampaa, jos jokainen osaisi arvostaa itseään ja muita.

Ja nyt kuulkaas näitten ankarien pohdintojen jälkeen chillaan paskaks. (Olen niin odottanut että saisin käyttää tätä teinisanontaa!) Ilmauksen merkitys on 'chillata niin, että on paskana chillaamisesta'. 

Hullua hullumpi

Tämä ei ole maalaus, vaan sanapinkka.

Uutteruuteni kääntyy välillä mielipuolisuuden suuntaan. Aika katoaa, olen töissä aamun puolelle ja koska olen koko ajan pirteä, päättelen että nukkuminen on turhaa. Näin kävi viimeksti tammikuussa. Hurahuhhahhei eikä nähty näillä mailla ole meikäläisen vauhtia hurjempaa! Englanniksihan on sellainen sanonta kuin ”paint the town red”, jonka Rabbi Googel (näin israelilaiset lausuvat Googlen ja sanaa bluetooth ne eivät osaa sanoa ollenkaan) suomentaa ”hurvitella”. Minä hurvittelen punaisella ja sen kavereilla, ja kyllä sillä maalimäärällä pienen kaupungin kyllästäisi.

Hulluudesta pudottuani muutuin zombiksi, joka nukkui 15 tuntia kerrallaan. Sitä sitten pari viikkoa ja heräsin urpona, joka ihmetteli, mitä oikein oli tapahtunut. Asunnossa vallitsi kenkämylläkkä.

Koska pää kuumeni niin kovasti, on ollut pakko jäähdytellä vähän pidempään. Maalaaminen on vaarallista. Puolihulluna olen sitten opiskellut hepreaa. Vastaisinko tänään kysymykseen : ”Miksi opiskelet hepreaa”? En tiedä, voiko siihen vastata. Ehkä sekin tosiaan liittyy hulluuteen. Opiskeluhulluus on erilaista kuin maalaushulluus. Hullumaalarin ei tarvitse olla järjissään – päin vastoin järjettömyys maalaa monesti paremmin kuin järki. Mutta opiskelijahullulla täytyy olla terävä pää ja sen pään sisällä erikoisjärkevä järjestelmä – jos haluaa oppia kunnolla. Minulla on mm. lappujärjestelmä, biisilista ja monologitekniikka. On hepreankielinen päiväkirjasysteemi ja juutainen hyötyflirttailu Skypessä. En vastannut siihen kysymykseen. Katsokaa Sukkahousu-uskonto. Ehkä se ei olekaan fiktiivinen elokuva.

Ruma kaunis ja rakas

Nyt on tämän vuoro: Nimeämätön alku 180x340cm, tai siis pystysuoraan tämäkin tulee kääntymään

Maalasin eilen rumaa. Hui apua, äkkiä pois, kauhistelin, ei saa, tuhma, paha! Pysäytin kuitenkin käden, joka oli jo peittämässä syntynyttä kummallista kohtaa. Katsoin kokonaisuutta. Ehkä ruma onkin hyvä.

Hampaita vihlova yhdistelmä

 Aina ei voi olla kivaa, opetti äiti. Sen voisi tässä kääntää muotoon: aina ei voi olla kaunista. Joskus sai lainata äidin korkokenkiä, huulipunaa ja helmiä ja mennä ulos hienostelemaan. Toisinaan joutui istumaan yksinään ruokapöydässä yrittäen nieleskellä läskisoosia; onneksi äiti ei jäänyt vahtimaan, joten saatoin kipata pahan roskikseen talouspaperin alle piiloon. Aina ei voi olla kiltti. Välillä rapun pojat, paras kaverini Marko ja yläkerran Juha, liittoutuivat minua vastaan ja kiusasivat. Oli siinä vissiin B-rapun Sikasen poikakin mukana, se oli meitä isompi. Kaikkein hauskin juttu niitten mielestä oli napata pyöräni tarakasta kiinni niin etten päässyt ajamaan eteenpäin. Kerran minä sitten löin Juhaa laudalla päähän.

Vähän suurempaa aluetta tarkastellessa ei tunnukaan niin pahalta

 Kerron näitä, koska elämä ja taide liittyvät mielestäni kiinteästi yhteen. Kun miettii konkreettisesti Kanneltalon elokuun teemaa, rakkautta, tulee mieleen monenlaisia asioita ja tuntemuksia. Polte ja hekuma, lepo, lempeys, turvallisuus ja luottamus, huolehtiminen, opettelu, ymmärrys, viisaus, mielihyvä, suru, vastavuoroisuus; mustasukkaisuus, viha, riidat ja loukkaukset (nämä negatiiviset jutut vain satunnaisesti, ei missään nimessä jatkuvina - muuten on kyse väkivallasta, eikä sellainen ole koskaan rakkautta!); anteeksipyytäminen ja -antaminen, pyrkimys hyvään, ystävyys, sylittely ja silittely, kaipaus, unelmointi, riemu, hulluus, järki ja vastuu. Toivoisin maalausteni olevan sillä lailla totta, että niissä voisi nähdä ja kokea näitä asioita, että on paljon kaunista ja hyvää, mutta on myös rikkinäistä ja rumaa. Ihanimmassakin rakkaustarinassa on kriisinsä. Ja kun ajattelee lapsen ja vanhemman välistä rakkautta, siinä sitä mennään välillä pienestä kriisistä isoon kriisiin.

Voi, tajusin juuri, että tänään on isäni syntymäpäivä. Hän olisi täyttänyt 65 vuotta. Syöpä vei jo 53-vuotiaana. Tänään minun rakkauteni on sävyttynyt surulla ja ikävällä. Miten mukava olisi soittaa ja onnitella! Vielä mukavampi viettää juhlia läheisten kesken. Tuntemuksissani on myös vähän ärtymystä: miksi et mennyt lääkäriin ajoissa? Miksi söit niin paljon sitä lenkkimakkaraa? Iloakin on; yksi mukavimmista muistoistani on, kun ollessani pieni leikimme usein ”jummausta”, se tarkoitti että isä makoili lattialla ja siitä nosti ja lennätti minua. Ja kiitollisuutta, minulla on isän silmät, joilla tätä maailmaa katselen.

v. 1967 ja v. 1991

Isä opetti, että elämässä kannattaa asettaa tavoitteita, joita kohti pyrkiä. On tehtävä työtä saavuttaakseen tavoitteen. Ja sitten kun on yhden tavoitteen saavuttanut, voi asettaa uuden. Voi unelmoida, toivoa ja tavoitella pilviä. Ajatella että jospa joskus. Että nyt kun teen niin hyvin kuin osaan, unelma saattaa toteutua. Muutamia unelmoimiani asioita onkin tapahtunut, joskus jopa sellaista, mistä en ole edes osannut haaveilla. En taida kehdata kertoa, mitä kaikkia hulluja toiveita mielessäni nyt liikkuu. Mutta kerron kyllä, jos ja kun jokin toteutuu.