 |
| Vähänkö ollaan ihania |
Mietin useamman päivän, että jättäisinkö tämän jutun julkaisematta. Teksti on (nolon?) henkilökohtaista, puheeni syrjähtelee eikä juurikaan liity taiteeseen. Mutta ehkä tässä voi
olla jotain tärkeää inhimillisyysasiaa. Että antaa mennä.
Terve ihminen ulisee joskus
Vietin tuossa viikon verran minimasista. Nyyhnyyh uliuli voivoi valivali. Tämä kirjoitus kuuluisi kai pikemmin yksityiseen päiväkirjaani, jonka nimi muuten on Kymmenes elämä. Olen jakanut elämäni jaksoihin eri vaiheiden mukaisesti.[Deletoitu tarkempi selostus.] Kymmenes elämä on jonkinlainen uuden vapauden elämä, koen olevani eheämpi, vahvempi ja rohkeampi kuin ennen enkä vatvo menneitä ikävyyksiä niin paljon kuin joskus tapasin tehdä. Tunnistan omat rajani enkä anna käyttää itseäni hyväksi – tai jos näin pääsee käymään, hoksaan kuvion ajoissa, ja kävelen pois. En ryhdy vaimoksi, en osaa enkä halua olla sellainen. Olen ylpeä sinkkuäiti. Minulla on bipolaarihäiriö, ja syön joka päivä lääkkeitä, aamulla ja illalla. Bipo on kuin diabetes, tasapainosta on huolehdittava. Juuri nyt olen terve, ja luulen, että riskini sairastua maniaan tai masennukseen on aiempaa pienempi. Tähän kaikkeen auttoi myös monivuotinen terapia, jonka lopetin viime keväänä. Jotkut puhuvat terapiasta kaikenmullistavana kokemuksena. Omani ei ollut sellainen. Usein tuli puhuttua ihan tavallisia arkiasioita, ja kotiin kävellessäni mietin, että mitä järkeä tuossa taaskin oli. Terapian loputtua kalenterissa oli kahdella päivällä tyhjä aukko – mitenkäs nyt aikataulutetaan? Vasta kun mietin, miten ongelmainen olin ollut terapian alkaessa, käsitin, että paljon on tapahtunut.
Minimasis on kiva
Huomaa aloitukseni ja sananvalintani siinä. En ole potenut enkä sairastanut. Yleensähän vietetään kivoja asioita kuten synttäreitä ja joulua ja vappua. Jos ei halua viettää, voi yleensä valita olla viettämättä tai olla osallistumatta viettoihin. Joskus minä ikään kuin valitsen surkeuden maksimoinnin, vaikka kykenisin pienin ponnistuksin esim. siivoamaan keittiön (ei kivaa, mutta kun sen saa tehtyä, on saanut jotain aikaan, ja puhdas keittiö on kivempi kuin tiskivuoret ja murulattia), lähtemään salille (myöskään ei aina kivaa, mutta lähes poikkeuksetta tuottaa hyvän mielen), opiskelemaan (joskus kivaa) tai lukemaan kirjaa (yleensä kivaa, mutta laiska pää ei jaksa). Päätän mennä aamupalan jälkeen takaisin nukkumaan. Saatan ajatella, että myöhemmin teen jotain hyödyllistä. Herään, kun tytär tulee koulusta, lämmitän ruokaa, jos olen edellisenä päivänä tehnyt sellaista, jos en, käsken laittaa nuudeleita tai keittää kananmunia. Sitten se lähtee treeneihin. Minua ei huvitakaan tehdä hyödyllista. Menen nukkumaan. Herään illalla. Katson Netflixiä kuusi tuntia, jotain kaavamaista sarjaa, koska ei huvita katsoa mitään mahdollisesti hyödyllistä, kuten älyllistä dokumenttia tai kenties taiteellisesti kiinnostavaa elokuvaa. Menen nukkumaan.
Rahapula ei kiva
En halua käyttää sanaa masennus/depressio turhaan, koska se tarkoittaa vakavaa sairautta. Siksi sanoin masis, joka on sellainen tuttavallinen vieras, joka välillä piipahtaa, mutta aika vaaraton. Ja minisellainen, niitä on kaikilla joskus. On tietenkin oikeastaan luksusta, että saatan tällä lailla masistella ikään kuin huvikseni, päivätyössä se ei olisi mahdollista. Toisaalta minulla ei ole päivätyön tuomaa taloudellista turvaa. Ja tämä rassaa ajoittain todella paljon – ja meinaa joskus ihan oikeasti masentaa. Aina on lupauksia ja meinauksia, tauluja varauksessa ja sovituksessa, sähköpostitiedusteluja ja palataan asiaan -juttuja. Tälläkin hetkellä on viisi ehkä-tilannetta. Arvioni on, että yksi saattaa toteutua muutaman viikon kuluttua, toinen muutaman kuukauden, kolme ei ikinä tai ehkä sitten kun Messias tulee. Ja samaan aikaan teen töitä kahta uutta näyttelyä varten, ja pelkään, että niitäkään töitä ei kukaan osta. Jep, ja viime viikolla sain taas kerran kirjeen, jossa ilmoitettiin että me ei anneta sulle apurahaa. Jotenkin olin kuvitellut, että tällä kertaa olin onnistunut tekemään erinomaisen hakemuksen, ja muutenkin kenties olisi minun vuoroni saada se vuosipalkka, mutta eipä ei. Sitten taas toivotaan, josko seuraava raati olisi toista mieltä. Ja anellaan almuja taivaasta.
Luin jostakin, että köyhä menestyy älykkyystestissä paljon oikeaa tasoaan huonommin, koska päivittäinen huolehtiminen leiväntyngästä vie niin paljon aivokapasiteettia. Uskon tähän täysin. Meinasin yrjötä, kun kävin äsken verkkopankissa. Olen köyhä. Ihan oikeasti köyhä. Mutta hei, kohta tulee ALV-palautukset! Ja jospa sen ensi viikon asiakas ehkä sitten kuitenkin. (Niin, ja jospa viimein nytkäyttäisin niitä suomen kielen opintojani gradun suuntaan? Maisteri saattaisi saada maisteritöitä.)
Muhis kiva Shlomo paha
Melkein kaikki rahani menivät kesällä Israelissa, vaikka sainkin 2500 dollarin opiskelustipendin – se nimittäin kattoi vain kurssimaksun. Kallis maa, tämä toinen kotimaani. Piti ostaa kirjoja ja ruokaa ja ajaa raitiovaunulla. Jouduin maksamaan kälyisestä opiskelijakopista melkein saman verran vuokraa kuin kolmiokodistani Vallilassa. Bonuksena tuli homeinen jääkaappi ja kämppisten haisevat tiskit, rasvatahmaiset seinät ja kaapinovet sekä roskasäkit keittiössä. Oli siellä yksi hiirikin. Ja torakka. Onneksi en oikeastaan tehnyt kämpässä muuta kuin opiskelin ja nukuin. Muualla oli viihtyisää ja kaunista. Yliopiston kasvitieteellinen puutarha oli yksi lempipaikoistani. Mutta kaupungin puistot: pitävät kaatopaikkoina!
Yksi hurskas kusipää, jota en heti hoksannut kusipääksi, vaan luulin poikaystäväksi, ehti aiheuttaa vähän harmia. [Deletoitu paskamainen stoori.] Mutta muut poikaystävät olivat kivoja ja reiluja. Eniten kaipaan sitä palestiinalaista. Ja kaipaan Israelia, sitä että saa puhua päivittäin hepreaa, sitä että ihmiset ovat iloisia ja ystävällisiä (jostain syystä tosin osa on ihan moukkia, mitään keskilaimeita tyyppejä ei juuri kohtaa) ja falafeliin saa valita salaatit kymmenestä vaihtoehdosta. Mutta pelkoa en kaipaa. Yhtenä viikonloppuna en uskaltanut lähteä minnekään, kun oli varoitukset päällä, että tuonne ei saa mennä ja tuonne ei pidä mennä ja jos tuonne menee, pitää olla erityisen varovainen. Saimme siis yliopistolta välillä tällaisia tilannetiedotteita ja ohjeistuksia. Mitenhän se on, jos asuisin pitempään Israelissa, oppisinko elämään ”tänään on tänään” -elämää niin kuin paikalliset tuntuvat tekevän? Kai nekin pelkäävät joskus, mutta jos pelkäisivät jatkuvasti, johan siellä olisi koko poppoo halvaantunut kuoliaaksi.
Nou mani, nou mania
Ai niin! Siitä rahattomuudesta vielä. Yksi hyvä puoli. Se näyttää toimivan manian ehkäisijänä. Minulla on nimittäin aika hyvä arkijärki. Kun tiedän, että ylimääräistä rahaa ei ole, en kuljeskele kaupungilla kenkiä katselemassa, en jää näyteikkunoiden eteen haaveilemaan, en klikkaudu vaarallisille nettisivuille. Kerran menin vahingossa Minna Parikkaan, ja enkös kohta jo himoinnut jotain ihme pupuhäntäkenkiä. Että jos nyt kuitenkin, kun alennuksessa ovat. Kesti kaksi päivää, että sain mielenrauhan: ei, en tarvitse niitä, pystyn elämään ilman niitä, en edes halua niitä. Jos minulla olisi ollut rahaa, olisi kenties alkanut kierre: nyt näihin sopiva käsilaukku, jaa, tuo toinenkin on kiva ja mitäs tuossa naapurikaupassa olisi, ai ei löydy punaista, no mistä löytyy, samalla sininenkin... en saa unta, haluan viininpunaiset nilkkurit, kappas, samansävyinen nahkatakki, totta kai, jne jne – mania mania.. Sinä toinen bipo siellä, tiedän että olet siellä! Toimikoo sinunkin pääsi näin? (Tosin myös nainen vailla diagnoosia saattaa käyttäytyä näin.) Viimeksi sairaalassa hoitaja lohdutti: "Et sentään ole ottanut lainaa tai pikavippejä, sellainen ei ole ollenkaan harvinaista maniatilassa. Tuhlasit pari tonnia, et parikymmentä, iloitse kauniista tavaroistasi, älä syyllistä itseäsi. Nyt voit taas paremmin, nyt on taas uusi alku."
On toki paljon muunkinlaista maniaa kuin shoppailumania. Taannoinen Tinder-harrastukseni oli vähän siinä rajoilla. (Sweet shiksa goes bro-ho!) En juuri muuta tehnyt kun deittailin ja chattailin ja sovin uusia deittejä. Mutta ei täytä manian merkkejä, maanikko tapaa joutua hankaluuksiin, tämä oli vain mukavaa säpinää. Oli yhdet heprealaisetkin deitit. Sitten löysin internetin komeimman ja fiksuimman, enää ei tarvitse riehua Tinderissä.
Hyväkiva happymama
Tämän kirjoituksen piti olla jotenkin sellainen, että vaikka mulla menee vähän huonosti, niin oikeasti menee hyvin. Miten tästä siihen pääsee? Aika helposti, katsomalla tuota kuvaa. Siinä on kaksi onnekasta onnellista. Miten rakastankaan tuota 17-vuotiasta kaunotarta! Onneni. Jokapäiväinen onni.
Silti joskus ulisen kotona – ja vieläpä ihan avoimesti. Kun tyttö oli pienempi, onnistuin hillitsemään vähän. Mutta ajattelen, että lapset eivät mene pienestä rikki eikä niiltä voi piilottaa mitään. [Deletoitu pitkä paasauspätkä kasvatusohjeita.] Lapsi hämmentyy ja syyllistyy teeskentelystä. Jos vanhempi on surullinen, pienikin lapsi huomaa sen. Silloin voi sanoa olevansa surullinen, äitikin on joskus, mutta sinä olet ihana tyttö, maailman paras tyttö. Jos lapsi on iso, silloin voi selittää, että olen vähän huolissani, mutta kyllä me pärjätään. Uli uli, vaikka minä olen paska luuseri. Tytär sanoo et ole. Minä sanon, että niinhän sinäkin aina sanot, haukut luuseriksi, omaa äitiä. Se sanoo että no joo, läpällä, mutta oikeasti äiti, jos olisit luuseri ei sinulla olisi näin hienoa lasta. No siinä luuserinleikkijä-äiti vielä vähän ulisee että eihän se minun ansiotani ole uliuli. On, sanoo topakka, sinähän minut olet kasvattanut, sinultahan minä olen kaikki arvot saanut! Jo loppui ulinat.
