Hei, ruskeaa

Jospa tänään ei puhuttaisi perkeleestä sanaakaan. No niin, siinähän se jo tuli ensimmäisessä lauseessa. Perkele lamaannutti minut taas ihan liian pitkäksi aikaa, enkä ole tehnyt juuri mitään työn tapaista moneen kuukauteen.

Mutta nytpä maalasin tuosta vain kolme uutta työtä! Tai ei nyt ihan tuosta vain, sillä kaikkein isoimman osan olin maalannut jo aiemmin, nyt vain keksin liittää vanhaa kerrostunutta maalimateriaalia uuteen aloitukseen. Rupeaman jälkeen olin aika varma, että työt ovat täyttä paskaa. Otin kuitenkin valokuvan ensimmäisestä, joka ehti jo kuivua siinä, ja jouduin toteamaan että se saattaa olla aika hyvä. En tiedä, mitä mieltä te olette. Niistä muista en sitten tiedä.

Henkisesti maalaamisen aloittaminen ei tosiaankaan tapahtunut tuosta vain. Olin kärsinyt viikko- ja kuukausikaupalla siitä, että en pysty harjoittamaan ammattiani. Että vitutti, kun ihmiset kysyivät ”ootkos maalaillut?” Ehkä jos kyse olisikin kivasta maalailuharrastuksesta eikä vakavasta työstä, olisin saattanut jotain suhertaa. Pari kertaa kävin työhuoneella asiakasta tapaamassa, jokusen kerran kävin rakennuksessa lounaalla ja olisinko Arabian kirjastossakin joskus kipaissut, mutta siinäpä ne sen suunnan reissuni.

Kuten totesin, on ärsyttävää, kun ihmiset kyselevät työnteosta silloin kun ei ole työkunnossa. Vielä ärsyttävämpää on, jos ne neuvovat. Silti yksi neuvo, tai paremminkin ehdotus, auttoi tällä kertaa. ”Mitäs jos kokeilisit tehdä tahallaan ruman maalauksen?” Neuvo oli mielestäni alkuun typerä. Ajattelin että henkilö siinä väen väkisin – kylläkin hyvää hyvyyttään, mutta silti – yrittää nyt jotain säälittävää vääntää. Kerroin kuitenkin ehdotuksen Pienelle ihmiselle. Olen varmaan ennenkin maininnut, että pienuuteensä nähden Pieni ihminen on yllättävän viisas. Niinpä minun oli pakko huomioida hänen mielipiteensä siitä, että ko. ehdotus saattaisi olla fiksu. Että siitä nuo uudet työt sitten lähtivät, sekoitin purkkiin inha-ruskeaa. Ja oli sekin ponnistus. Ensin istuin maalipurkki kädessäni, ja tuijotin. Jäsenet tuntuivat niin raskailta, siirtyminen maalauspohjan luokse mahdottoman vaikealta, sitten vielä maalin ja veden ja mediumin sekoittaminen ja oikean pensselin valinta – kerrassan uuvuttavaa. No sain kuitenkin käteni liikkeelle, ja loppu tapahtui vauhdikkaasti, peräti innokkaasti!

Niin, muuten, minulla oli käsi kipsissä kuukauden. Sormi murtui cheerleading-treeneissä. Harmillista, mutta nurinkurisesti omalla tavallaan ihanaa! Kukaan ei kysynyt, oletkos maalannut, ja kaikki kyselivät, kuinkas nyt voit ja pärjäilet, sattuuko ja tsemppiä voivoi. Oli ihan selvää, että tarvitsen sairauslomaa ja kuntoutusta.

Kiukutti kyllä, että en päässyt uimaan enkä saunaan, kun juuri olin alkanut käymään Mäkelänrinteessä masennusta parantaakseni. En saanut pakettia toppatakin hihasta läpi, joten kaupassa jouduin yksikätisenä pyytämään apua, jos vaikka halusin hedelmiä pussiin. Toisaalta kädelle oli selkeät hoito-ohjeet: kohoasento kerran tunnissa 20 minuuttia ja kaikenlaista koukistelua ja heiluttelua; näissä meni kivasti aikaa. Sanoin kivasti, koska siltä se tuntui siihen verrattuna, mitä on rämpiä psyykkisestä sairausjaksosta terveyttä kohti, kun mitään kikkoja tai selviä suuntaviivoja ei ole.

On myös paljon helpompi puhua siitä, että luu on rikki kuin että aivotoiminta on epäsynkassa. Murtunut käsi näkyy kauas, murtunut mieli ei välttämättä mitenkään. Saan kyllä aina fb-tykkäyksiä ja sydämiä, kun kirjoitan näistä mielen kiemuroista, mutta hei, niistä saa ihan livenäkin jutella minulle samalla lailla kuin siitä sormivammasta.

Ei sittenkään luuseri

Rento (180x200m)

"Mee jonneki, sä syrjäydyt!" tyttäreni joskus tokaisee, kun jumitan himassa. Viime viikkoina palaute on ollut aiheellista. En pääse ulos, koska pimeä on tiheää ainetta ja painovoiman lait ovat sekaisin: maan vetovoima tuntuu moninkertaiselta. Paha.

Voisi luulla, että olen masentunut. Mutta ei tämä oikein sitäkään ole. En tunne kipua. Masentunut herää kipuun ja ahdistukseen toivoen vain, että olisi jo ilta, koska uni merkitsee hetken unohdusta. Sitä toivoo ajan kuluvan, että tulisi se päivä, kun alkaa helpottaa ja se päivä, kun on taas terve. Koska bipolaarihäiriö on jaksottainen häikkä, olen oppinut, että näin se menee. (Koska masennus ei ole tämän kirjoituksen aihe, en tässä kuvaile sen ilmenemismuotoja tämän enempää. Mainittakoon kuitenkin, että myös yöt voivat olla masennuksessa tuskallisia, jos kärsii unihäiriöistä, ja että syvästi masentuneen aika on pysähtynyt, joten hän ei pysty kuvittelemaan itselleen tervettä tulevaisuutta. Täällä  ja täällä olen kirjoittanut masennuksesta enemmän.)

Viime viikkojen harmaina ja mustina päiviä olen loikoillut sohvalla, mutta siinä samalla sivistynyt. Olen lukenut kirjoja, en tiedä edes kuinka monta, tuhansia sivuja. Masentuneena en koskaan pysty lukemaan. Masentuneena en yleensä edes katso telkkaria, en pysty ottamaan mitään vastaan, kyhjötän vain sängyssä. Niin masentunut en onneksi ole ollut pitkiin aikoihin, kiitos hyvän lääkityksen. Katselen elokuvia, asiaohjelmia ja sarjoja. Usein en malta laskea kirjaa tai sulkea valoruutua, vaan valvon aamuyöhön, vastaavasti nukun sitten iltapäivään - ei hyvä.

Ihan pelkkänä kotihiirenä en sentään ole ollut. Maanantaisin ja tiistaisin on yliopistolla hepreaa. Käyn kahdella kursilla, toinen keskittyy äänne- ja muoto-oppiin, toinen hepreankieliseen runouteen ja sen kääntämiseen. Kotitehtäviä tulee riittämiin, että siinä peruste yhdelle piileskelypäivälle.
Keskiviikkona on zumba. Tai siis olisi. Kumpulan Unisportille mennessä pitää kiivetä pitkä, jyrkkä mäki, sehän on pimessä kuin mudan läpi taistelisi. En tiedä, mikä tekosyy siihen sitten on, että en päivälläkään pääse salille. Nolottaa, koska en voi mitenkään väittää olevani sporttimimmi ja voimanainen niin kuin tykkään olla. Enkä kehtaa edes sanoa, miten vähän olen käynyt töissä.

Mutta se noista. Tänään naamassani on turkooseja pilkkuja, eli olen ollut töissä. Niin, ja perjantainakin olin. Ylhäällä uusi. Olin pohjamaalannut kankaan vaaleanvihreällä, ja aloittaessani varsinaisen maalaustyön päätin käyttää ruskeaa. Milloinkahan viimeksi olen sellaista tehnyt? Sain kimmokkeen Vaula Valpolan hienosta näyttelystä, joka oli vähän aikaa sitten Taidesalongissa. Katsoin erityisen pitkään työtä, jossa Vaula oli yhdistänyt ruskean ja kirkkaan ruohonvihreän. Matkin. Kolmanneksi väriksi otin oranssin. Alakuvan ja yläkuvan välillä oli kolme maalausvaihetta. Joskus joutuu sommittelullista syistä tai väriharmonian takia muuttamaan ja maalaamaan peittoon isojakin alueita. Tässä olen kuitenkin onnistunut säilyttämään kohtia, joissa alkuperäinen pohjaväri näkyy, samoin moni ensimmäisen kerroksen rakenteellinen elementti. Lopputulos on ilmava ja rikas, sanoisin.

Aloitus, kolmen värin kombinaatio

Suon vielä mietintätovin noille alun tuntemuksilleni. Fakta on, että energiataso on juuri nyt alhainen, kaamos väsyttää ja hidastaa. Kuitenkin olen loka-marraskuussa saanut valmiiksi viisi isoa työtä. Se on muuten aika paljon, noin 16m2 maalattua pintaa, taattua laatua. Ei voi ihan laiskaksi haukkua. Ei kai ihminen voi hehtaarikaupalla maalata?