lauantai 20. kesäkuuta 2015

Kenkut kököt


Keskeneräinen (A)
WARNING! Contains unfinished ugly works!
Kaikki tämän postauksen maalaukset ovat kesken. Esitän ne tässä paskuusjärjestyksessä. Alimpana kaikkein kököin.

Minulta kysytään usein ”Mistä tiedät, että maalaus on valmis?” Siihen on ihan selkeitä kriteereitä, mutta tänään lähestyn asiaa toiselta puolelta, eli ”Mistä tiedän, että maalaus EI ole valmis?” Postauksessa esittelemäni maalaukset ovat (minun mittakaavassani) pieniä, (150x75cm). Tämän kokoluokan työ on minulle varsin vaikea maalattava. Tykkään siitä, että kangas on minua isompi, että joudun kurkottelemaan maalatessa ja ponnistelemaan siirtäessäni taulua. Kun kangas on pieni, koen, että tila loppuu kesken, se ei riitä viuhahtaviin, nopeisiin maalauseleisiini. En osaa saakeli sipostella. Kuitenkin olisi rankasti sanoen taiteellinen itsemurha maalata aina jättiteoksia. Ja ihan oikeasti se olisi taloudellinen itsemurha. Koska kliseisesti elääkin täytyy. En kuulu niihin onnekkaisiin, jotka ovat päässeet automaattiseen apurahaputkeen tai sellaiseen myyntiputkeen, että arkitriviaaleista ei tarvitsisi välittää.

Suomalaiset ovat aika arkoja tauluhankinnoissa, ja monella on valmis, jopa sentintarkka ajatus siitä, minkä kokoinen (=pieni) taulun sopii olla. Silloin tällöin onnistun vakuuttamaan tällaisen asiakkaan siitä, että kyllä siihen sohvan ylle mahtuu aika isokin taulu. En tee tätä rahanhimossa myyntityrkytysmielessä. Suuri tai suurehko taulu, jos se on ”se oikea”, on vain kerta kaikkiaan upea elementti kodissa. Todistusaineistoa täällä ja täällä. Joskus kysytään, voisinko tehdä pienemmän version tästä tai tuosta teoksesta. En yleensä voi. En osaa. Koska se ei vain mene niin, että voilà! pienennetään mittakaavaa. Tiedän taiteilijoita, jotka tekevät näin, ja ehkä, jos oikein pinnistelisin, saisin jonkinlaisen minikopion aikaiseksi, mutta tällainen tekeminen ei vain ole minua. Minulle jokainen työ on ainutlaatuinen yksilö, ja jopa pyyntö tehdä saman tapainen pienennetty teos tuntuu hankalalta.

Keskeneräinen (B)

On siis myyntipointti. Mutta ajattelen myös, että silloin tällöin on hyvä haastaa itsensä asiassa kuin asiassa (ehkäpä seuraavaksi oranssi vyö karatessa ja arabian lukutaito!). Niinpä välillä yritän tehdä näitä hillitymmän kokoisia teoksia. On hyvä kokeilla sellaista, mitä ei noin vain osaa, joutua pulaan ja pahaan paikkaan.

Voisi luulla, että ison maalauksen työstäminen vie hyvin kauan aikaa, ja pienemmän sutaisee nopeammin. Ei! Totta joo, että joitakin isoimmista teoksistani olen rakennellut kuukausikaupalla. Mutta pienempien kanssa on niin, että aloitan, turhaudun, annan olla, laitan sivuun, ja tämä toistuu monta monta kertaa. Olen keksivinäni hyvän ratkaisun, ja kohta joudun toteamaan, että eipä niin hyvä ollutkaan. Taas hylkään. Hapuilua voi kestää parikin vuotta. Ehkä, jos minulla olisi valta ja raha, en edes yrittelisi näitä ”helpommin kaupattavia tuotteita”. Mutta koska hynä ei heilu niin hyvin, aina minä sinnikkäästi yrittelen. Ja kun kovasti yrittää, ei voi välttää ajoittaisia onnistumisia.

Jos olisin superprofessionaali imagotarkka, en näyttäisi näitä haparointeja. Mutta jos minulla nyt jokin imago tai ideologia on, niin siihen kuuluu ajatus keskeneräisyyden ja vajavaisuuden kauneudesta. Tämän kirjoituksen maalaukset  C ja D ovat mielessäni ällöjä, mutta niitten on mahdollista kasvaa häikäiseviksi prinsessoiksi. Tai vaihtoehtoisesti niin kunnolla rumiksi ja ilkeiksi, että ne ovat ärhentelevyydessään hienoja teoksia.

Miten sitten analysoisin näitten teosten vikoja?
Katsotaan ylintä duunia (A). Sommittelu on pöhkö. Kaikki ”toiminta” lähtee teoksen keskeltä levittäytyen reunoja kohti. Tämä on mielestäni jotenkin alkeellista ja julistemaista. Näin on vissiin päässyt tapahtumaan, koska pohjan ollessa lattialla maali luonnollisesti hakeutuu kankaan keskikohdan syvänteeseen. Joskus sattuma on hyvä juttu, mutta tämä sattuma on liian ilmeinen ja tylsä. Yritän vähän siirtää painopistettä. Värillisesti tämä työ ei ole kamalan huono, mutta jotain sävyttelyä se kyllä vaatii. Nyt värikirjo koostuu vain lämpimistä sävyistä – lukuunottamasta turkoosia hippusta. Viileillä aksenteilla saisin tähän enemmän syvyyttä. Työ näyttää yllättäen kuvassa vähän paremmalta kuin livenä, mutta hyvä se ei tosiaankaan ole.

(B) Sinivalkoisessa maalauksessa ei välttämättä ole isoa vikaa. Mutta on se jotenkin tylsä. En ole keksinyt, millaisia muita värejä teokseen pitäisi tökätä. Katsotaan, selviänkö tilanteesta pienesti, vai pitääkö mennä ensin nurinkurin ja sitten vasta päästä ratkaisuun. Näissä tilanteissa tapahtuu joskus aivan holtitonta värin tuhlausta, kun pitkän taiston tuloksena käännän koko paletin ympäri – koska en vain osannut muuta.

Keskeneräinen (C)

Tämä pastelli-bastard on tuhnuinen ja hinkattu. Mitä mitä ihmettä olen sössinyt? Tiedättehän, kun muovailuvaha menee harmaanvihreäksi muusiksi lasten mössätessä värit keskenään. Osaa sitä aikuinenkin. Alempien kerrosten värit tunkevat päällimmäisen kerroksen ohuiden emmintävärien läpi.Täytyy löytää puhtaampia, selkeämpiä värejä. Ja jos harrastaa läpikuultavuutta, kerrostusvärien tulee joko sointua tai kontrastoitua tarpeeksi. Sori, nyt minulla on vaikeuksia selittää asiaani suomeksi. Miten määritellään sointuvuus? Eikö se ole katsojan silmässä ja mielessä?
Taiteilija on teoksensa ensimmäinen katsoja ja samalla tärkein kriitikko. Jos tekee parhaansa, ei muuta voi. Ja esimerkiksi tälle teokselle en ole vielä antanut parhaintani, se tarvitsee vielä aikaa ja yhdessäloa.

Keskeneräinen (D)
Onnea vaan jumbosijasta. Mee muualle, en jaksa kattoo sua!

Töherrys D on niin kamala että hävettää! Tuo olevinaan oranssi väri on samea. Meinasin sanoa, että oksettava, mutta olisipa edes sitä. Tässä vaiheessa maalaus on vain inhottava nuhjake. Yäk mitkä roiskeet ja valumat, mikä  ruttokeltainen, likavaalea ja kakkavihreä. Luulen kuitenkin, että kunhan löydän oikeat värit, ja saan sommittelun sopivaksti, tällä työllä on erityishyvät mahdollisuudet muuttua hyväksi maalaukseksi. Kaiken yrittelyn seurauksena kankaalle on muodostunut kiinnostava, röpelöinen pintarakennne (näin muos edellisessä aloitelmassa!), ja sehän ei häviä minnekään, vaikka värit muuttuisivat. Usein on myös niin, että hankalimmista kakaroista lopulta kasvaa parhaita teoksia - niiden kanssa kun joutuu oiken kunnolla jaakaamaan. Nopsaan valmistuva teos taas ei välttämättä ole niin ihmeellinen. Minä toivoisin, että maalaukseni olisivat henkeäsalpaavan upeita – siinä sitä tavoitetta loppuelämäksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti