keskiviikko 21. huhtikuuta 2010

Kiikkuu, kiikkuu ja ahdistuu


"Aina pitää ahistaa", tapasi eräs tuntemani nuori miestaiteilija hokea. En tiedä hokeeko edelleen, partasuu-urhona. Sama juippi kutsui itseään Messiaaksi ja ystäviään opetuslapsikseen, kyllähän nuo, vähän hiljaisemmat, kuuntelivat, kun tämä messusi palopuheita baaripöydissä. Minulle ei koskaan selvinnyt, oliko kyse tietoisesta "minä olen hullu nero" -metodista vai luonnosta, jolle mitään ei mahda, mutta jolle psykiatria saattaisi antaa sairausluokituksen. Ainakin Messiaalla oli toimissaan hieman tilannetajua. Taiteilijabileissä hän saattoi hypätä pöydälle, huutaa yhdet lehmiksi ja loput luusereiksi, juoda lehmiltä kaljat ja kaataa luusereiden juomat näiden päähän. Julkisemmassa taidetilanteessa (lue: yhdenkin galleristin, kuraattorin, kriitikon tms. ollessa lähettyvillä) mies oli pääasiassa hiljaa, pälyili pikkuisen tavalla, jonka voisi tulkita ujoudeksi. Omissa avajaisissaan hän  seurasi menoa kadulta, tupakoi vähän kumarassa, välillä jupisi seuraajilleen "saatana apinana tässä ollaan".

Ahdistuseloa

Wannabe-Jeesuksen ahdistus-dogmi tarkoitti sitä, että taiteen täytyy olla rankkaa ja rajua, ja että sopiva päiväannos angstia tekee taiteilijalle hyvää, tai on peräti välttämätön: onpahan mitä katsojien silmille roiskia. Alaston kriitikko on tunnustanut, että nuorena miehenä hänkin oli sitä mieltä että paras taide rankka taide.

Minä en rakasta rankkaa, mutta elämä on. En etsi rankkaa, mutta välillä rankka tulee ja sitä pitää elää. Ja maalata. Toisinaan ahdistaa kohtalaisesti, joskus ankarasti. Olen kiinnostunut ihmismielestä ja sen mekanismeista. Olen kiinnostunut tunteista ja niiden ilmaisusta, rehellisestä, rohkeasta, kokonaisesta ihmisyydestä, onnen mahdollisuudesta.

Julkaisin viimeksi Eino Leinon runon Tumma, jossa "syntymässä säikähtänyt" saa kauhukohtauksia. Runo on aika rankka ja raju. Siinä kuvatut angstiannokset ovat niin suuria, että työt jäävät tekemättä. Ei tulisi taiteilijankaan työstä mitään, jos noin kovin ahdistaisi. Olen miettinyt, miten nykylääketiede selittäisi Tumman kokemukset. Onko kyseessä runoniekan paniikkihäiriö, vaivaako poikaa skitsoaffektiivinen häiriö vai ilmeneekö tässä akuutti psykoosi?

Tumman kriisi ratkeaa kontaktilla isä-vainajaan. Tuntemani psykologi luki tämän jotenkin niin, että vanhemman poissalo on estänyt lapsen identiteetin muotoutumisen, ja kohtaaminen, se että poissaolleelle tulee hahmo, nytkäyttää jumittuneen kehityksen eteenpäin. Isän neuvot liittävät äidin helmoissa kasvaneen pojan miessukupolvien ketjuun, Tumma ei olekaan niin kumma, sillä ”säikkyivät isätkin ennen, toki aikansa elivät”.

Runon loppu on optimistinen, mutta ei se ylen positiivinen ole! Kiinnitin huomiota siihen, että viime säkeistössä, jossa Tumma pärjäilee loppuelämänsä, ei ole lainkaan pisteitä: aika kulkee toimien monotonisena listana ”ei iloiten eikä surren”.  Satuolennoista, ”sinipiioista saloilla, vellamoista veen selillä” haaveilu on se, mikä joskus tuottaa vähän nautintoa elämään. Olisiko nykypäivän Tumma depressioon taipuvainen nettipornon käyttäjä?

Jumalien keinu

Vajaa vuosi sitten, kun Hekuma-näyttelyni oli ohi, valittelin ystävälle alakuloa. ”No mutta”, tuo virkkoi, ”sinulla on tietenkin post-ekshibitionaalinen stressi! Se on normaalia.” Sukkelasanainen kollega oli kehittänyt diagnoosin tilasta, joka valtaa taiteilijan näyttelyn päätyttyä. Kuinka osuva termi! Tyhjä olo jonkin tultua valmiiksi on varmasti tuttu kaikille luovan työn tekijöille. On raatanut ja rakastanut niin hyvin kuin osannut, sitten luovuttanut rakkaan maailmalle. Anja Snellman on puhunut pelastusrenkaasta, jonka hän varaa itselleen kirjan valmistuttua. Pelastusrengas on uusi, aluillaan oleva teksti, johon voi tarrata, ettei huku tyhjään.

Runossaan Jumalien keinu Eino Leino uumoili kuolon yön tuloa taivaan ja maan välissä kiikkujalle. Ihan niin synkkiä en ole näyttelyn jälkeen kokenut, mutta runon kuvaus
”hän tänään pilvien ääriä kulkee,
ja huomenna makaa
maassa niin syvällä
kuin koski, mi vuorten
kuilussa kuohuu”
sopii kyllä kokemukseeni.

Minusta näyttely sinänsä on stressaavaa aikaa. Viime näyttelyn yhteydessä kirjoitinkin, kuinka hermot melkein pettivät alkumetreillä, niin monta asiaa olisi voinut mennä pieleen. Yhtäkkinen esilläolo hermostuttaa erakkoa. On se ihanaa pukeutua illan tähdeksi ja olla vähän aikaa jonkin keskipisteenä, ja kiva jos mediakin noteeraa. Mutta on se silti hermostuttavaa, jopa paniikin rajoille ahdistavaa joskus.

Kun näyttely on päällä, olo on vähintäänkin levoton. Voi olla, että työhuoneella olisi taulun alkuja, mutta niihin ei oikein osaa käydä käsiksi, kun tavallaan pitäisi pysyä siinä hengessä, mitä esillä oleva teoskokonaisuus edustaa, seisoa työnsä takana, vähän vahtiakin sitä ja jännittää sen puolesta. Tuleeko myyntiä, tuleeko kritiikkiä, soiko puhelin kohta, jos soi, niin kuka siellä on mitä se sanoo, ja mitä tapahtuu vai eikö tapahdu mitään. Eräs mieskaksikko on määritellyt normitilaa näin (T = taiteilija):
T1: Onpas tullu juotua viime aikoina aika paljo. Hitto. Taas ollaan kaljalla.
T2: Hei, sulla on näyttely!
T1: Ai nii joo.

Pentti Saarikosken mukaan Eino Leinon Jumalien keinu on ”omakohtaisiin havaintoihin perustuva tieteellinen kuvaus pakonomaisen juomisen psyykillis-fyysillisestä tapahtumaketjusta”. Kuulutettuaan ensin nousuhumalassa maailmojen mahtia juoja makaa syvällä ”kuten sepittäjä vertauskuvallisesti esittää krapulan tuskaa ja ahdistusta, kuolemanpelkoa, joka tulee aina, johon ei totu”.  (Saarikosken teoksesta Eino Leino, 1974). Hulluutta yhtä kaikki, joskin mainitsemani mieskaksikko taisi harrastaa ihan harmitonta ja tuiki tavallista näyttelyn ripustus-avajais-seuraavat päivät-purku-jälkimaininki –ryypiskelyä. Luultavasti vielä osasivat loiventaa niin etteivät siitä syystä kuiluun pudonneet.

Vaikka näyttely menisi hyvin, se voi silti ahdistaa. ”Mitä ne nyt niitä ostelee? Hävettää”, sanoi eräs kollega kerran. (Hän ei ollut mies – eikä Messias.) Toinen (hän oli mies, ja nero, mutta ei hullu, mielestään) kiroili, että nyt pääsee vouti saatavilleen.

Aina voi ahdistaa! Kerran eräs kuilussa pötköttäjä oli hakeutunut huipputaiteilijoiden seuraan, sellaisten, jotka myyvät kaiken näyttelystä, Kiasmaan ja ulkomaan kokoelmiin, joilla on suhteet ja verkostot, jotka lentelevät alvariinsa sinne tänne tonne biennaaliin triennaaliin, ihan minne vaan, kun koko ajan kutsutaan. Niiden puhelin ei lakkaa soimasta, ne sanovat monta kertaa päivässä hymyillen ei kiitos epäkiinnostaville projekteille. Ne ovat Imagen kannessa ja Glorian tuoksutestissä, City-lehden cool-listalla, Ellen muotikuvissa ja vissiin Playboyssa ja Voguessakin; ne saavat fanipostia, niillä on bändäreitäkin ja mitä vielä. Pötköttäjä palasi piristyneenä: megamenestyjän ja suihkuseurapiiritaiteilijan rotko oli ollut vielä syvempi, sellaisia juttuja oli samppanjan ääressä tilitetty.

4 kommenttia:

  1. Tässä tulee fanipostia: tummat työt ovat kuin syviä vesiä ja niiden värit hehkuvat. Valitettavasti en päässyt katsomaan näyttelyäsi, mutta kuvista päätelleen kokonaisuus oli upea. Kiitos edelleen myös prosessien jakamisesta, se on harvinaista ( monille kuvataiteilijoille vierasta ja/tai vaikeaa? ) ja valaisevaa. Enkä ihmettele angstiasi, kuvataitelijan työtä vaikeampaa ei ole. Eikä kyllä ihanampaakaan?

    VastaaPoista
  2. Kiitos kiitos!
    Minulle tämä blogi on muodostunut olennaiseksi osaksi työtä, tuntuu hyvältä rakentaa välillä maailmaa sanoista. Olen usein kokenut "taidepuheen" ongelmallisena (tarkoitan mm. sitä, kun välillä ihan vituttaa, millä tavoin jostakin hienosta taiteilijasta kirjoitetaan vaikkapa näyttelyluettelossa, ts. kirjoitetaan viisastellen jostain ihan muusta kuin tyypin taiteesta, sivukaupalla jaaritellaan, huh huh ja ah, ah, ihana, energinen äkäisyys nousee!!)
    niinpä tässä haen tapaa, jolla itse haluan puhua taiteesta.

    Mutta hei, niitä vaikeampia töitä: miten olisi esim. koulukuraattori, roskakuski, hautausurakoitsija, pappi (ilman uskoa), kansanedustaja. Onhan noita. Vaikeinta tässä elämässä kai on olla ihminen, kuolevainen, syntinen ja tyhmä. Mitä työhön tulee, se, että tietää tekevänsä sitä, mitä tehdä täytyy, tuo suuren merkityksen elämään, joskus ihanuuttakin. Toivon mukaan mahdollisimman moni kansanedustajakin on oikea ihminen oikeassa paikassa. Puolustusvoimat kai joskus mainosti "Tee työtä, jolla on tarkoitus"; no, en tekisi sotilaan työtä, en millään, sitten vasta ahdistaisi! Mitenhän kävisi kapiaisen, joka pantaisiin viikoksi taidemaalarin työhuoneelle - löytäisikö tarkoituksen?

    VastaaPoista
  3. "Vaikeinta tässä elämässä kai on olla ihminen, kuolevainen, syntinen ja tyhmä."

    Aamen, sanoisin, käyttääkseni kirkollista kielikuvaa.

    Se ahdistus mikä nousee sinulla tuosta "lasten" lähettämisestä maailmalle, toisilla kiireestä palaverien väliä rampatessa tai toimimattomista sähköpostiyhteyksistä, kun se on siitä työstä mitä kokee haluavansa tehdä tai mitä on pakko tehdä (kuten olen kuullut jonkun laulajan sanovan, että ei voi olla olematta laulaja, on vaan pakko), se on sitä "heilurienergiaa". Jos ei välillä ota vauhtia alhaalta, ei ne huiputkaan kovin korkeita ole.

    Tärkeintä kai on hyväksyä ne tunteet sinne alaspäin menosta, niin silloin siitä ei tule syöksykierrettä, vaan juuri voimavara sitten taas eteenpäin!

    Kiitän taas, kun omalla "keinunnallasi" saat muillekin sitä sielunmaisemien avaruutta.

    Mikähän se on taiteilijalla se "vaihtoehto", mikä sielun sykähdyttää tai ainakin helähdyttää, kun minulla tavallisella pulliaisella on mahdollisuus oman arjen lisäksi sitten nauttia taiteen energioista.

    No, ei ollut kysymys, että ei ole pakko vastata jos et halua, mutta tulipahan mieleen. :-)

    VastaaPoista
  4. Amen amen. Ehdottomasti haluan vastata. Minkä lisäksi kätken kysymyksen sydämeeni ja tutkistelen sitä vastakin.

    Muutamia yksittäisiä sykähdyksiä listaan tässä:
    - kiitää polkupyörällä alamäkeen, kikattaa ja heiluttaa jalkoja
    - kävellä sateessa, tihkussa tai tuiskussa; tulkoon rakeita tai räntääkin, kunhan on hyvä varustus ja pysyy lämpimänä
    - haahuilla Hakaniemen torilla ja katsella kukkia
    - uida altaassa ja nauttia valosta (parasta maauimalassa), liikkeestä ja keveydestä
    - sauna
    - vauvat
    - taivaan ja kaikkien sen ilmiöiden tarkkailu; kunnon auringonlasku sykähdyttää aina, tai kuutamo, revontulista puhumattakaan (jos ei näe aitoja, jo kuvittelu jotenkin kohentaa)

    Vähän aikaa tutkisteltuani arvelen, että rauha ja rutiinit tekevät taiteilijalle hyvää. Enemmän kuin lisää energiaa saati yllätyksiä, sitä monasti kaipaa hiljaisuutta ja saman toistoa, jopa tylsyys on silloin tällöin hyväksi: sen avulla tulee sitten aikansa siedettyään keksineeksi uutta.

    Mutta toki taiteilijakin nauttii ja virvoittuu muiden taiteesta. Erityisen hienoa on, kun joskus menee vaikkapa tanssiesitykseen, jota ei "ymmärrä" ja innostuu siitä. Minulle kirjallisuus on tärkeää, musiikin maailmassa vierailen välillä ihmettelemässä.

    Taiteilija on tavallaan aina töissä. Johan sen huomaa tuosta kirjoittamastani listastakin. Erityisen hyvää taitavat siksi tehdä asiat, joissa ympäristön aistiminen ja aistimisen tarkkailu vähäksi aikaa lakkaa. Pilatesohjaani Fatima käskee puristaa kylkiluita kämmenillä uloshengityksen aikana; näissä harjoituksissa muu katoaa. Siinä kylkivälilihasten, keuhkojen, lantionpohjan ja syvien vatsalihasten vahvistuessa taitaa sielukin saada osansa.

    VastaaPoista