Lattialta seinälle

Eilinen kaksikko näyttää tänään työhuoneen seinällä tältä. Työpäivä-kuvasarja kertoo aika hyvin, miten maalaus eteni. Kameran tallentamista aikatiedoista näkee maalaamisen kestäneen noin kaksi tuntia. Kuvat on otettu jalustan ja aikalaukaisijan avulla, nyt kun käteni eivät olleet maalissa, sain kuvaamisen hoidettua paremmin kuin joinakin Hukkumisen päivinä, kun rajuimmat vaiheet ovat olleet mahdottomia itse dokumentoida. Kamera tuntuu tärkeältä kumppanilta tätä sarjaa tehdessä, kuviin jää kiinnikkeitä ja vihjeitä, jotka auttavat viemään työn läpi, päätökseenkin toivon mukaan. Kuvaamalla itseäni työssä, hukkumassa Hukkumiseen, luulen löytäväni jotain, mikä on piilossa, saavani tietoa, joka ei vielä ole ilmeistä.

Tein ratkaisut hyvin nopeasti, senkin, että pidän kaksi leikkaamaani kangaskappaletta vierekkäin ja työstän niitä yhtä aikaa, yhtenä jatkuvana pintana. Halusin liikkeilleni vauhtia, maaliroiskeille ulottuvuutta. Värit olivat osittain samoja kuin toissapäivänä käyttämäni, mutta päätin niiden järjestyksen ja paikan täysin spontaanisti työn kuluessa.

Kun eilisen viimeisiä kuvia vertaa näihin, voi nähdä miten värit ovat muuttuneet imeydyttyään kankaaseen ja kuivuttuaan. Vihreä on hiipunut aika tavalla mutta sen kohtaamiset oranssin kanssa ovat muodostuneet kiinnostaviksi. Pienten pisaroiden hahmo on jäänyt näkyviin, siellä täällä kuultaa jalkapohjan painauma.
Siinä vaiheessa kun kangas alkoi eilen tulla täyteen, hiljensin vauhtia. Vasen puolisko oli hankalampi, koin väriyhdistelmien olevan raakoja, muutamien siveltimenvetojen kömpelöitä. Se kismittää aina, taitaa jotenkin hävettääkin, katsella huonoa tai rujoa jälkeä. Tekee mieli liudentaa ja parantaa, mutta varoin tekemästä niin. Olisi voinut käydä kuten edellisenä päivänä, kun hermot pettivät ja tulin sotkeneeksi mielenkiintoisen, aika pitkälle viedyn kokeilun.
Tänään katson, en koske. Huomenna ehkä ryhdyn tummentamaan vasenta, oikea olkoon jonkin aikaa noin, sitä voisi tehdä pienemmin.

Työpäivä

Kangas

Ostin uuden kangasrullan. Entinen kesti reilun vuoden, ei sen kauempaa, vaikka ostos tuntui mahtipontiselta, kun oli tottunut hakemaan määrämittaisen kankaan tauluun tai muutamaan. 50 metrin Cotton Duck -rulla painaa yli 40 kiloa ja on hieman hankala liikuteltava. Niinpä rulla makoilee seinän vieressä helposti saatavilla. Sen kun lähden vierittämään, kun tarvitsen uuden palan kangasta. Haluan että kankaat ovat itseni kokoisia, sormenpäästä sormenpäähän, kun levitän käteni.

Maalaan Hukkumisen irtonaisille kankaille, en käytä kiilapuita vaan niittaan kankaan suoraan seinään tai maalaan lattialla, työstä riippuen, yleensä yksi kangas kokee molempia vaiheita. Päädyin ratkaisuun pakon ja kokeilun kautta. Odotin kiilapuutilausta, jonka olin tehnyt jo alkukesästä. Ei huvittanut väsätä sekalaisia keskikokoisia pohjia erilaisista hajapuista, ei myöskään innostanut maalata pikkutauluja (näitä materiaaleja olisi siis ollut käden ulottuvilla työhuoneessa). Himoitsin suuria kankaita, paljon, heti! Kollegat alkoivat toppuutella, kun meinasin maalata kaikki isommat vanhat taulut uusiksi.

Irtonainen kangas on tietenkin vähän hankalampi käsitellä kuin puille pingotettu. Se aaltoilee ja kupruilee jonkin verran ja saattaa kutistua ja venyä epätasaisesti. Päätin hyväksyä tämän. Siinä vaiheessa, kun kiilapuut tulivat puusepältä, olin jo keksinyt irtonaisuudesta monta hyvää puolta ja halusin jatkaa kokeilujani.

Sarjassa on nyt kymmenkunta maalausta. Pidän esillä muutamaa yhtä aikaa, loput rullaan odottamaan.

Kun avasin uuden pakan, ihmettelin kankaan erilaista tuntua. Epäilin jo saaneeni väärää laatua, vertailin aiempiin kankaisiini. Taidemaalariliitto myy ohuempaa ja paksumpaa puuvillakangasta, tämän piti olla paksumpaa laatua. Ja olikin. Mutta silti kangas poikkesi aiemmasta: se on jotenkin lerpumpaa, venyvämpää ja vähän harvempaa myös. Toisin kuin ennen, väri tulee kankaasta helposti läpi. Kangas myös kutistuu aiempaa enemmän. Valitsemassani tekniikassa nämä seikat tuntuivat alkuun todella hankaloittavilta. Mutta luulen pärjääväni kankaan kanssa, vaikuttaa siltä että sen erilaisuus laittaa keksimään uudenlaisia maalaustapoja. Enpä ole ennen näin konkreettisesti paininut maalauksen kanssa. Ihan totta: eilen ruttasin kankaan möykyksi, vaivasin ja väänsin. Tekele päätyi pesulle, kyllä siinä roskiskin tuntui uhkaavan, mutta luulen että siitä tulee kuin tuleekin maalaus.

Hukkuminen

Kesällä 2004 sain valmiiksi käsikirjoituksen, joka oli kirjoittunut neljä vuotta. Kyseessä on rakkausromaani, jossa käy huonosti. ”Oli kevättalvinen aamuyö, kun me tapasimme”, tarina alkaa. Juhannuksena mies kuolee onnettomuudessa, nainen sairastuu vakavasti. Maalaukset jäävät kesken: miehen työhuoneelle se, jossa nainen kurkottaa oksia, naisen ateljeehen mansikkaleivosten päivä ja meriretki. Nainen maalaa sairaalassa sata maalausta, sitten hukkuu depressioon eikä maalaa enää mitään. Romaani päättyy siihen, kun nainen ajan päästä harkitsee maalaamisen mahdollisuutta.

Niin se meni. Melkein viisi vuotta olin kykenemätön maalaamaan. Kaipasin maalausta, kaipasin hukkunutta, mutta hukkunut ei palannut ja maalaaminen oli mahdotonta.

Lähetin 107-sivuisen tekstin muutamaan kustantamoon. Yksi ei vastannut koskaan, kolme lähetti kiitos mutta ei kiitos –vastauksen, ”ei sovi linjaamme” tai ”ei täytä julkaistavalta tekstiltä vaadittavia kriteereitä”. Käsikirjoitukseni on lukenut kymmenkunta ihmistä. Vaikuttava, rankka, surullinen, hyvin kirjoitettu, ovat kommentoineet. Parempi ehkä, että teksti jäi yksityiseksi, olen ajatellut. Silti olen miettinyt, onko tarina kirjoitettava vielä uudestaan. Viimeksi tämän vuoden heinäkuussa, kun kirjoitin muistiin

TEOS:
(Romaani, kuunnelma, elokuva)
Hukkuminen

Luulin että hukkuminen on kirjoitettava. Sitten elokuussa käsitin, että se pitää maalata.

Kuiskaava profeetta

Hekuma on ollut vaiti, koska sanat ovat uupuneet, kuvat kieltäytyneet katseilta.

Raamattu kertoo kristittyjen Vapahtajan paastonneen erämaassa neljäkymmentä päivää. Saatana kiusasi nääntynyttä nasaretilaista, mutta tämä pysyi lujana. ”Jos kerran olet Jumalan poika”, sielunvihollinen ilkkui, ”käske kivien muuttua leiväksi. Miksi et hyppäisi jyrkänteeltä, enkelit ottavat kiinni! Katso, annan sinulle kaikki maailman valtakunnat, kaiken loiston, kun kumarrat minua!”

Nälkä, itsekorostus, loisto ja mammona kiusaavat taiteilijaakin. Mainittakoon kartettavina myös häly, virran imu ja kiire. Ajattelen taiteilijuuden kutsumusammattina, jonka ydin on sisäinen rehellisyys. On kuunneltava sisintään, uskottava sydämen kertomaan. Suoraan sanoen, joskus taidemarkkinoiden maireat ja lipevät hahmot tuntuvat saatanasta seuraavilta. Vai mitä pitäisi olla mieltä taidebisnestelijästä, joka varoittaa mustan värin käytöstä: ”asiakkaat eivät tykkää”? Emme me taiteilijat turhaan käytä galleristeista nimiä Käärme, Susi, Hyeena ja Krokotiili.

"Taiteilija on profeetta", sanoin tänään ystävä-kollegalle. "Niin." Tämä piti sanomaani itsestään selvänä. "Jaa mutta", minä kiemurtelin, "ei ole kovin trendikästä sanoa näin". "Kuka sitten", ystävä oli melkein tuohtunut, "jos ei taiteilija, kertoisi, miten asiat ovat, mikä on tärkeää? Kansanedustajako? Kuka muka?"

Narsismi-kysymys kiepsahti vastuu-kysymykseksi. Yritän selittää. Se, mitä nyt maalaan, on äärimmäisen henkilökohtaista, raskasta ja vaikeaa. Meitä taiteilijoita syytetään joskus siitä, että terapoimme itseämme julkisesti, kaadamme saastaa toisten niskaan. Etenkin naistaiteilijaa, joka tekee henkilökohtaisia teoksia, voidaan pitää narsistisen häiriintyneenä. Olkoonkin, että henkilökohtainen on ollut poliittista jo kauan.

Työ on pitänyt minua puristuksissa. Olen maalannut sitä 40 päivää. Raamatulllisten merkitysten rohkaisemana päätän päätellä, että on aika tehdä salaisesta julkinen. Pelkään, mutta otan pelon pelättäväksi. Vähän kerrassaan.

Jumalan kasvot

Viikko sitten minulle esitettiin huimaavan hieno kysymys: "Kuka mielestäsi on parhaiten maalannut Jumalan kasvot?"

Kysymys yllätti minut ihanalla tavalla. Sen ajatussisältö taiteen mahdollisuuksista on timanttia: kaunis, kirkas ja tosi. Sanamuoto oli minulle uusi, mutta sisältö kiiruhti sydämeeni ja oli heti kotona. Jumalan kasvot - ilmaus kuin runo, ehkä tarpeetonta enää mainita, että kysyjä oli runoilija. Vastaukseni tuli empimättä. Mark Rothko, sanoin. Olen vastannut samalla nimellä monet kerrat kysymyksiin: "Kuka on lempitaiteilijasi?" "Ketä maalaria ihailet?" "Kenen taide on vaikuttanut omaan taiteeseesi" "Kuka on paras?" Tavallaan kyseessä oli sama kysymys, kuitenkin niin, että tämä uusi kysymys ilmaisee perustavammanlaatuista suhdetta asiaansa, elämään ja taiteeseen ylipäätään.

Kysyjä ei tuntenut taiteilijaa, joten luonnehdin lyhyesti: "Rothkon maalauksissa on kyse värikenttien, yleensä muutaman, alekkain sijoitetun, suhteesta toisiinsa. Kenttien rajat ovat häilyviä, ei mitään viivasuoria teippirajoja siis. Värit vähän niin kuin liukuvat. Taiteilijan kädenjälki on näkyvissä, siveltimenvedot erottuvat; tämä tekee maalauksen pinnasta väreilevän. Teoksissa on vahva lataus, jota ei oikein pysty selittämään". Täysin abstraktia, siis, mies tarkensi. Kyllä vain, minä vastasin.

Hyllyssäni on kirja The Spiritual in Art - Abstract painting 1890-1985. Kirja käsittelee ja korostaa abstraktin taiteen suhdetta henkisyyteen, sen mukaan abstrakti maalaus olisi jonkin henkisen kiteymä, maalaaminen arkitodellisuuten taakse kurkottamista. Mitä sitten on henkisyys? (Eräs kommentti asiaan on Jorma Koskisen hittiparaatin kappale Henkisyyden markkinoilla. Bändin johtohahmo opiskeli taidekoulu MAA:ssa samaan aikaan kanssani, biisi varmaankin osittain ponnistaa kouluaikojen kuumasta teemasta.)

Henkisyys on jotain, mistä monet ovat hys hys, toiset tuntuvat tietävän rasitteeksi saakka. Mutta jos määrittelisin henkisyyden näin: se on ajatella kuolevaisuuttaan, parhaimmillaan hyväksyä kuolevaisuutensa. Käsite tulisi koskettaneeksi joka ikistä kuolevaista. Maailmassa on paljon huuhaata ja hölynpölyä, mutta kuoleman todellisuus on kaikille sama. Siihen sietäisi totutella.

En tiedä, onko abstrakti taide sen henkisempää kuin jokin muu taide, mutta sen tiedän, että taide ja kuolema liittyvät toisiinsa. Taide saattaa auttaa kuolemisessa, siinä totuttelemisessa. Minulle taiteilijana taide on elämän ja kuoleman kysymys: se, että maalaan, tarkoittaa, että olen elossa. Maalaaminen on elintärkeää minulle, jollekulle toiselle maalaamisella tai koko maalaustaiteella ei ole mitään merkitystä, kuolemista helpottavat ja elämistä rikastavat asiat ovat toiset. Aika monelle jokin taiteen ala antaa sielun virvoitusta.

Mutta Jumalan kasvot ja että ne voisi maalata. Mistä on puhe? Voimakkaasta olemassaolon tunteesta, niin ajattelen. Haukon henkeä Rothkon maalauksen äärellä, tulen puhutelluksi, ymmärretyksi, siltä se tuntuu.

Kertoisinko tässä yhteydessä siitä, kun opiskelin kirjallisuustiedettä. Kerron. Kerron senkin, miksi sittemmin lopetin kirjallisuustieteen opiskelun.

Tein kirjallisuustieteen proseminaarityön Sylvia Plathista, romaanista Lasikellon alla. En muista tarkkaa aihetta, mutta se liittyi jotenkin elämän ja taiteen suhteeseen ja sen ilmenemiseen ko. romaanissa ja sen tulkinnoissa. Proseminaarin yhteisenä teemana oli autobiografisuus, ja kurssi oli eräs yliopistourani antoisimmista. Kirjoitin tutkielmassa: "Uskon Plathiin niin kuin uskotaan profeettoihin ja Neitsyt Mariaan". Mitä tarkoitat, opponentti tietenkin tivasi. Muistaakseni osasin vastata tyydyttävästi, joskaan en muista, mitä sanoja käytin. Lause pysyi tutkielmassa ja ohjaaja lainasi sitä myöhemmin autobiografisia elementtejä sisältävässä kirjassaan, kiinnostava anekdootti kaiketi. Mutta mitä tarkoitin? Tarkoitin sitä, että taide ja usko kuuluvat mielessäni samaan kategoriaan: elämän suurin voima tulee sellaisesta, mitä ei pysty täysin selittämään, perustelemaan, ottamaan sanallisesti haltuun. Sylvia Plath, joka valitettavasti voimansa menettäneenä työnsi päänsä kaasu-uuniin, oli elänyt ja kirjoittanut jotain, mitä parikymppinen minäni piti ääritärkeänä, voimauttavana. Taisin silloin nähdä Plathin romaanissa, runoissa ja päiväkirjoissa häivähdyksen Jumalan kasvoista.

Oikeastaan Jumalan piikkiin voi panna senkin, että en jatkanut kirjallisuustieteen opintoja. Jumalan ja teorian. Olen enemmän kiinnostunut ensimmäisestä, jälkimmäinen sössöttää mielestäni turhia. En saatana jaksa. En tykännyt taiteen tulkitsemisesta teorian avulla, toiminnan nimittämisestä tieteeksi. Kaipasin elämystä ja luottamusta siihen, halusin olla taiteessa (ja Jumalassa?), en niinkään puhua siitä.

Kuvassa taiteilijan tukka on harmaa, koska siinä on maalia. En sentään harmaantunut yhdessä yössä, kuten kollega käytävällä otaksui. Niin varmasti kävisi, jos oikeasti näkisi Jumalan kasvot.