Marraspaha, marrashyvä

Toistaiseksi nimeämätön ((2007)2014)

Pidin eilen EMM-päivän, se tarkoittaa, että en mene minnekään. Silloin tällöin erakkohimmailupäivät tekevät oikein hyvää. Puuhaan mitä puuhaan, yleensä kaikkea sekaisin. Siivosin kaaostuneen keittiön, luin naistenlehtiä, paistoin silakoita, katselin telkkua, pesin pyykkiä, olin feisbuuk-vilkas, oikein noheva. Päivä oli siitäkin kummallinen, että olin herännyt klo 2 yöllä, koska edellisenä iltana olin mennyt ”hetkeksi lepäämään” klo 19 ja nukahtanut siitä sitten umpiuneen. Pimeinä aamutunteina ei ole kamalan mukava valvoa, mutta minäpä keksin selailla matkatoimistojen äkkilähtöjä. Ja löysin Marokkoon! Meinasin siltä istumalta klikata äiti ja tytär Oikarisen matkaan. Vähän mietin ja selvittelin, iltapäivällä klikkasin. Tulossa ihana katkos pimeään ja nykyään niin harvinaista yhteistä aikaa teinin kanssa.

Eilen oli pyhäinpäivä. Kuvittelin vainajat vierailulle. Niin eläviltä tuntuivat: isä, joka popsi silakat, kehui kovasti ja pyysi lisää, Martta-mummu, joka huolehti kukista ja laittoi pullataikinaan reilusti voita. Mummu neuvoi villasukan kantapään, ja saatoin jatkaa ajat sitten kesken jäänyttä työtä. Ilkka istui luonnoskirjan kanssa, otti lyijykynällä kiinni meidän liikkuvat kätemme. Niin rakkaat. Niin paljon oli surun vuosia, nyt kiitollisuus, side ei sittenkään katkea.

Tänään oli sitten tarkoitus mennä töihin. Olin eilen nähnyt värit. Mutta harmaa. Jäin jumiin. En millään päässyt. Join kuusi kuppia aamukahvia, yritin tsemppautua. En vain. Harmaammaksi vain kävi, tuli tiheää sadetta. Mieliala oli nolla. Mietin, että jos työhuone olisi kynnyksen takana, istuisin ateljeen puolella juomassa hidasta kahviani ja vaikka päivä olisi apea, jossain vaiheessa maalaus kuitenkin vetäisi maailmaansa. Lohduttaisikin.

Menin peiton alle, pysyin siellä monta tuntia. Masentelin. Että olen huono, kun nyt en pääse. Inhottava tukka enkä jaksa suihkuun, naamakin pilalla kun en pessyt eilen meikkejä. Miksi se yksi laittoi mulle raivomeiliä ja mitä jos se onkin oikeassa ja minä olen ilkeä hulluhuora? Lakanoissa on jotain murusia. Pimenee, pimenee. Tästä tämä talvipaha nyt alkaa ja jatkuu jatkuu. Sitten nukuin ja heräsin vähän parempana. Lämmitin silakoita. Päätin opiskella vähän hepreaa. Mutta käväisin ensin feississä.

Joku oli tykännyt superdieettivusta. Ennen ja jälkeen -kuvat. Kaunis nainen muuttunut kepiksi. Vittu joo. Kyllä, ylipaino ja liika läski on ongelma, jos se käy terveyden päälle, mutta ei aikuisen naisen kuulu kuihtua 32-kokoiseksi. Joku on luonnostaan pikkarainen, toinen hiukka pulska, ja useimmat monenlaiset erilaiset ovat ihan normaaleja. Mikä tässä eniten kismittää, on se, miten helposti naisen koko päivä alkaa pyöriä ruokagrammojen ja salisuoritusten vahtimisen ympärillä, pinnistä, pinnistä, sitten vasta tulet oikeaksi ja onnelliseksi. Kun tehokuntoilet, olet pirteä ja kokonaan uusi, mikään ei lannista hoikkaa sinua. Elämänmuutos! Tätä meille tuputetaan joka päivä ja monesta tuutista.

Ja mitä muuta maailmassa on kuin se, että minun kuuluisi painaa viisi kiloa vähemmän? Ja että en ole täysaikainen simpsakka energiapommi. Noo, on ebola, joka kammottavalla tavalla tuhoaa ihmisen elimistön, mädättää elävältä. Mutta ei meillä. On ilmastokriisi: maapallo on ihan oikeasti menossa kohti tuhoa. Mutta eihän se meidän aikana. On sotaa, kidutusta, joukkoteloituksia ja terroria. Rättipäillä, ei meillä. Naisia ympärileikataan ja raiskataan, lapsia pakotetaan orjiksi ja sotilaiksi. Siellä jossain. Joku ampuu koululuokan, toinen surmaa omat lapsensa. Yksittäisiä hulluja, ei meidän raitilla. On tsunameita, maanjäristyksiä, tulvia. Mitäs asuvat vaarallisilla alueilla. Mutta viisi kiloa! Että voi mikä kriisi kun minä vedin kokonaisen karkkipussin.

Joo, nyt kun nämä kelasin, niin se, että en mennyt tänään töihin, koska olin allapäin ja väsynyt – so what. Eilen oli hyvä ja hieno päivä, tänään huonompi. Menen töihin huomenna tai ylihuomenna. Sovin aamiastreffit ystävän kanssa. Menen zumbaan joku päivä. Aamulenkille en mene. Unelmoin Marokosta. Opin hepreaa. Olen iloinen, välillä väsyn. En tykkää marraskuusta, ei tarvitse tykätä. Saatan masentua, muttta se menee ohi. Ostan konvehteja. Lepään. Ja laitan rahaa Planille ja Punaiselle ristille. Laita sinäkin.

Sinipunainen orkidea

Orkideahuone 6 (170x130) 2014

Orkideahuone kukkii taas. Keväällä aloittamastani sarjasta jäi muutama maalaus tauolle, ja nyt oli tämän sinipunaisen aika.

Tältä näyttää "maalausväyläni". Pyrin pitämään maalit ja roippeet vähän sivummalla, että mahdun liikkumaan ees taas. Oikeasti purkit kuitenkin usein kertyvät työstettävän maalauksen eteen, ja saatan peruutus- tai sivuaskeleella kaataa mömmöjä lattialle. Väri roiskuu ja valuu maalausten reunojen yli ja kulkeutuu kengissä joskus käytävään saakka. Silti en ihan tiedä, miten tuo suojamuovi on muuttunut noin värikkääksi.

Lurjushurmuri

Lurjushurmuri (180x200cm) 2014

Y-elämäni on ollut yhtä suherrrusta viime ajat. Oi, miten saisin raisupisteitä ja typeryspisteitä ja kuningatarkertoimia, säälipisteitä ja ärtsypisteitä ja herkkupisteitä ja myrkkypisteitä. Sou not.

Pisteet on varattu tälle kunkulle. 

 Nee

Koo

Kaa

Yy

Duuni alkoi tuosta vasemmanpuoleista kankaasta, sen hemmetin hankalasta pingottamisesta. Olin maalannut alun joskus irtokankaalle, joka kävi suihkussakin välillä. Kangas oli kutistunut ja varsin ruttuinen. Kiitos apulaiselle! Oikeanpuoleisesta kankaasta tuli Nauraa päin naamaa.

Suuteli kulkuri

Suuteli kulkuri (180x200cm) 2014

Koska yliopistolla on taukoviikko, armaat parhaat ystäväni Pa'al, Pi'ef, Hif'il, Hitpa'el, Huf'al, Nif'al ja Pu'al eivät ole koko ajan vaatineet huomiota. Niinpä olet vetänyt totaaliöverit. Punaista (kadmiumia, paloautoa ja alitsariinia), pinkkiä (rosaa ja magentaa, fluoria ja oopperaa (väritehdas keksinyt näin hienon nimen, kuin Lumene konsanaan)), oranssia (skitsoräikeää ja kadmium-takuuvarmaa), vihreää (kellanvihreää oltava), keltaista, violetttia ja turkoosia. Ooooh. Työhuoneella on useampikin kaksimetrinen pohja, mikä on täyttä luksusta – tai sitten inhaa piinaa, vuorotellen.

En osaa pelata shakkia, paitsi huonosti. Isojen maalausten kanssa pitäisi silti osata pelata taitavasti, ennakoida tulevia siirtoja hyvinkin pitkälle. Muuten käy niin, että olet äkkiä käyttänyt 50 kiloa maalia ja olet aina vaan pihalla.

Uusissa töissä olen käyttänyt paljon erilaisia teloja: rautakaupan leveitä, joilla maalataan seinää ja taiteilijakaupan 5-7 senttisiä vaahtomuovisia, ja mitä niitä onkaan siltä väliltä. Isot lastat ja veitset ovat myös olleet tarpeen. Siveltimet eivät niinkään. Ja kuten näkyy, vanha kunnon pursotusroiskailu on myös repertuaarissa.

Työn eka vaihe toi mieleen, että en kai nyt vaan ole kopioimassa menestysmaalaustani Loistoa. Osasin välttää (tai en osannut hyödyntää).

Sellaiset värit, sellaiset välineet. Mutta miten se iso kangas sitten oikein maalataan? Ehkä ensimmäinen seikka on mittakaavan huomioiminen. Iso kangas ei ole parhaimmillaan pikkupiperrettynä. Käytän isoja eleitä, niin että kankaalle syntyy selkeitä, suurehkoja alueita. Tällainen ele on hyvä tempaista vaikka sillä 20 cm telalla. Se, miten oikealla tavalla tempaistaan, onkin sitten salaista tietoa, niin salaista, että se tulee syvältä kehosta, ei järkisuunnitteluna. Oikea tempaisu näyttää samaan aikaan huolettomalta ja jämptiltä. On kohtalaisen helppo tempaista pieleen. Mistäs sen sitten tietää, että nyt lämähti laaki huti? Sen tietää oikein hyvin, ihan samalla lailla kuin pituushyppyyn ponnistaessa huomaa, että ei saakeli, nyt astuin yli. Se tuntuu kädessä: pentele, kyynärpää, petit.

Lähdin punaisemmalle linjalle

Päästyäni oranssista alusta halusin rakentaa vahvaa punaista. Se ei kuitenkaan heti onnistunut, väri oli kuivuttuaan haalea ja voimaton. Samoin sommittelu oli varsin tylsä "piikki piikki, viisipiikki", vaikkakin nuo tummat magentat olivat läheltä katsottuna hyvinkin kauniit. Pakko on tappaa.

Toin vaaleaa pinkkiä (sitä oopperaa, ei  nyt ihan suoraan purkista mutta kuitenkin), siniviolettia ja oikein väriopillisesti vihreän kontrastin. No jaa. Vielä ei näin toiminut. "Minä olen raisumpi henkilö", maalaus sanoi. Minä lisäsin ärhäkkää oranssinpunaista, ja siitä se tykkäsi; minäkin tykkään. (Valmis työ siis ylhäällä isona kuvana.)

Nauraa päin naamaa

(180x200), 2014

Meinasin olla uskaltamatta jatkaa tästä. Kannatti uskaltaa. 

Semmonen. Muuta en sano.

.הציור החדש שלי. אין לי מלים. אין סיפור. רק הצבע.

Kangas pohjustamaton Cotton Duck. Maalattu lattialla kontillaan ja seisaallaan, heittämällä ja roiskimalla. Maalin ja mediumin lisäksi käytetty reippaasti mikropalloja. Mikropallot = hienonhieno ja kevyt tuhkamainen aine, saatavilla vaalean ja tummanharmaana, voidaan sekoittaa maalin joukkoon tai pelkkään mediumiin. Valmistajan (Kymin Palokärki) mukaan vaalenharmaa on valkoista, tuotteen esittely: "Valkoiset mikropallot ovat onttoja, kevyitä piidioksidipalloja. Mikropallojen raekoko on noin 40-80 µm. Käytetään täyteaineena." Ja spesifimpi seloste: "Valkoiset (C-lasi)mikropallot ovat onttoja piidioksidipalloja (SiO2 53 – 73 % laadusta riippuen), joiden keskimääräinen partikkelitiheys on 0,20 g/cm³ ja tilavuuspaino 0,10 – 0,15 g/cm³. Partikkelikoko on 40 – 80 µm. Sulamispiste on 700 – 850 ºC ja kovuus Mohsin asteikolla 6 – 6,5."

EDIT (14.10.): Ainiin, just löyty kamerasta, tälleen mä alotin tän. Esittää selvästi mustekaloja:

Pitäiskö vaihtaa toi nimi? Maaniset mustekalat. 

ArtHelsinki 14

Galleria Maaret Finnbergin osasto 5N 2: Elina Ruohonen, Veronica Ringblom ja Maaria Oikarinen

Feeniks ja Toukokuussa

Taustalla Ritva-Liisa Pohjalaisen unikkeja lasiteoksia

Kuutti Lavosta

Kyllä vaan on hieno osasto, katsoi sitten mistä suunnasta tahansa!

Veronican grafiikanlehti ja Toukokuussa-maalaus, niin erilaiset, niin hyvin viihtyvät yhdessä. "Tahdomme samaan kotiin!"

Tervetuloa osastollemme Messukeskukseen. ArtHelsinki on avoinna vielä 14.9.14 klo 10-18. Samaan aikaan halleissa on menossa kolmet muut messut: Habitare, Antiikki, ja Valo.

EDIT. Näin hauska kuva löytyi messujen jälkeen Messukeskuksen Feelings from the previous event -sivulta