Kolme päivää Seitsemättä

1.

"Nyt on minun vuoroni! En ole vielä valmis, älä yritäkään! Tahdon keltaista!" Seitsemäs huusi. "Kadmiumkeltaista, sitä oranssimpaa, paljon! Maalaa paksulla ja leveällä pensselillä, jossa on taipuisat harjakset. Noin, reilusti, mutta silti varovasti! Säilytä siniset ja violetit kirkkaina. Varo varo! Vaaleita alueita pitää myös jäädä.

Sitten punaista! Nyt väri saa olla massaa, upota koura kunnolla purkkiin, alizarin crimsonia ja akryylihyytelöä, karpalonpunaista. Katso tuota keskialueen meininkiä, sen kaltaista lisää."

2.

"Ja nyt, minä haluan kimaltaa. Vihreää, kuparista ja mustaa glitteriä. Kyllä vain, uskalla uskalla."

3.
Mutta sitten, mitä? Nytkö lakkasit puhumasta. Sano.
"Ruskeaa." Kuinka? Milloin muka maalasin viimeksi ruskealla? Eihän täällä ole edes ruskeita väripurkkeja. "Älä huoli, nokare riittää. Etsi sieltä vanhoista tuubeista. Poltettu umbra, oikein hyvä. Pieni vivahde, pieni muutos, huomaatko, nyt sähisen! 

Mystiikkaa ja matematiikkaa

Sarjasta Melankolia (á 35x30 cm) 2010

Sanotaan, ettei inspiraatiota pidä jäädä odottelemaan. Väitetään peräti, ettei inspiraatiota ole olemassakaan. Puppupuhetta. Inspiraatiota täytyy ja kannattaa välillä odotella, etsiä, maanitella. Minä uskon ja luotan inspiraatioon, sillä olen kokenut sitä maalaustyössäni monen monta kertaa. Inspiraatiossa työn ilo, tai peräti hurmio, yhdistyy sisäiseen varmuuteen. On kuin salainen tieto tihkuisi sielun uumenista ja kuljettaisi käsiä kankaalla tavalla, jota järki ei ole suunnitellut. Kokemus on ihmeellinen, euforinen.

Puhdas inspiraatio on mystiikkaa, taiteilija ei täysin hallitse tapahtuvaa. Olisi ihanaa hihhuloida euforiassa päivät pitkät, mutta ei se ihan niin mene. Paitsi äärimmäiseen hyvänolontunteeseen ja hurmokseen, inspiraatio vie ajoittain vastakkaiseen tilaan, dysforiaan. Ihmisessä on raakoja, rujoja, myrkyllisiä voimia. Näiden purkautuminen maalaukseen voi olla puhdistava, mutta samalla kivulias ja pelottava kokemus.

Tulisielun ääritilat eivät onneksi ole jokapäiväisiä. Olen joskus määritellyt, että puolet maalaamisesta on mystiikkaa, toinen puoli matematiikkaa. Se tarkoittaa, että nopea vaistomaalaus vuorottelee kriittisen katseen kanssa: istun työni edessä ja tarkastelen sitä maalaamisen lainalaisuuksien, kuten väriopin ja sommittelun kautta. Mietin teoksiani sarjoina ja näyttelykokonaisuuksina suhteessa toisiinsa.

Nyt, tumman kauden ollessa meneillään, minulla on välillä ollut houkutus maalata kaikki vanhat työt mustiksi, kerros kerrokselta peittää väri tumman hunnun tai halkeilevan lakkapinnan alle. Onneksi en ole erehtynyt luulemaan houkutusta inspiraatioksi, sillä idea on tosi huono. Tyydyn maalaamaan pieniä maalauksia hitaan harkinnan kautta, matemaattinen puoli hallitsee. Ryhmittelen Melankolia-maalauksia työhuoneen seinällä. Näyttäisi siltä, että sarjasta tulee 15-osainen.

Melankolian maalauksia

Sarjasta Melankolia (á 35x30cm) 2010

Masennus ja melankolia

Sarjasta Melankolia (35x30cm) 2010

Keväällä, kun masennus upotti pahemmin ja pahemmin hautavuoteeseensa (Julia Kristevan osuva termi masentuneen olosta), yritin miettiä, voiko masennuksen maalata. En usko että voisin. En halua liimautua harmaisiin käärinliinoihin. Olkoon maalaus pelastava, ei tuhoava, voima.

Luin keväällä Kristevan kirjan Musta aurinko. Keskivaikeassa masennustilassani pystyin jotenkuten seuraamaan ajatuksenkulkua, pitämään sitä kiinnostavanakin. Kirjan alaotsikko on masennus ja melankolia, ja Kristeva puhuu melankolis-depressiivisestä oireyhtymästä, jonka ilmenemismuotoja hän tarkastelee psykoanalyysin keinoin potilastapausten ja taideteostulkintojen kautta. Voisin etsiä montakin sopivaa sitaattia, mutta nyt en ajattele koko matkaa yhtä Julian kanssa: käytän sanoja depressio ja masennus synonyymeina kuvaamaan sairautta; melankolian varaan lievemmälle surumielisyydelle, johon ajoittain sekoittuu kauneuden ja nautinnonkin sävyjä. (ja Julia K palatkoon vihdoin Käpylän kirjastoon.)

Yritin kuvitella taideteoksen masennuksesta. Mieleni loi tilateoksen, jossa katsoja joutuu kävelemään kylmässä, valtavassa betonilabyrintissä kuolettavan tuntuisen ajan, esimerkiksi kaksi vuorokautta. Kulkija, masentunut, ei tiedä kokemuksen kestoa, se on pitkä ja aina vain pitkittyessään, samana toistuessaan, alkaa herättää kokijassa kauhua ja epätoivoa. Kulkija voipuu, kylmällä betonilla ei voi levätäkään, mikään ei viittaa olosuhteiden parantumiseen. Mahdollisesti labyrintti onkin loputon. Ilkeä teos, eikö totta. En aio toteuttaa.

Masennus on fyysinen sairaus tehdessään ihmisestä heikon, mykän ja turpean. Onnistuin vielä riuhtomaan itseni kuntosalille tarpeeksi usein, koska käsitin, että fyysinen kunto ehkä varjelee vihoviimeiseltä uppoamiselta. Valokuvalla fyysisesti vahvasta minusta vakuuttelin itselleni, että kestän. Koska Hukkumisen maalaus oli kesken, onnistuin vielä siirtämään väkivaltaiset ja itsetuhoiset impulssini, pelkoni ja hätäni maalauseleiksi.

Mutta on naurettavaa ajatella, että sairauksia vastaan voisi taistella. Terveillä elämäntavoilla, liikunnalla, ravinnolla ja riittävällä unella, on suopea vaikutus noin ylipäätään, kuuluu ajatella, mutta jos sairaus haluaa ihmisen, se ottaa. Varoituksen sana uppiniskaisille ja tietämättömille: vakava masennus on kova tappamaan. Viimeistään siinä kohden, kun masentunut juttelee päivittäin kuoleman kanssa, hän on kuolemanvaarassa. Hoitoa pitäisi älytä hakea ennen elävältä hautautumista. Minä kävin kahdesti Auroran päivystyksessä. Ensimmäisellä kerralla lähdin reseptin kanssa kotiin. Ei auttanut, upposin ja upposin, lääke oli väärä. Toisella kerralla kysyttiin: suostutko sairaalaan. Olin helpottunut.

Olen vieläkin toipilas. Vaikka oikea lääkityskin löytyisi (omani väsyttää vietävästi), masennus on hidas paranemaan. Väriräiskintä työhuoneella ei luonnistu. Mieli on hiljainen, odottava, mutta usein odotukseen änkeää ahdistus ja pelko: entä jos maalaaminen ehtyy kokonaan? En tee blogista sairauskertomusta, mutta luulen, että tulen vielä kirjoittamaan, paitsi masennuksen suosta, pitkospuista ja lintutorneistakin.

Vähän olen kuitenkin maalannut. Pieniä melankolian maalauksia.

Sanoja maalauksista

Posti toi eilen Kimi Pakarisen kutsukortin. Kortin mukana on taiteilijan kirjoittama lyhyt tiedote, joka on otsikoitu Työskentelystäni. Lyhykäisyydessään teksti on tällainen:

"Maalaaminen itsessään on tapahtuma, joka edetessään vie avoimeen, intuitiiviseen tilaan, jossa on mahdollista löytää – ilman ennakkoon tehtyjä suunnitelmia tai niistä huolimatta – maalaus todellisuutena, elävänä asiana.

Näyttelyssä on esillä öljymaalauksia ja kolmen suurikokoisen tussimaalauksen sarja, eräänlainen triptyykki."

Tiedote kiinnitti huomioni kolmesta syystä.

1) Minulla on vuosikaudet ollut tapana lukea taiteilijoiden tekstejä kuin piru Raamattua ja napostella epätäsmällisiä ilmauksia, korrelaattivirheitä ja mitäänsanomattomuuksia.

2) Ylipäätään pidän lyhyistä ja ytimekkäistä tiedotteista. Tämä oli piristävän, jopa hämmentävän lyhyt. Nykyään monet tiedotteet ovat vakavan "taideasiantuntijan" (esim. kriitikko, taidehistorioitsija tai tohtorikoulutuksessa oleva, omaa työtään teoreettisesti lähestyvä taiteilija) kirjoittamia ja huhhuh ovat pitkäpiimäisiä jaarituksia; en juuri lue niitä. (Kärjistin vähän, koska se on kivaa, oikeasti katson tiedotteen alalaidasta kenen käsialaa teksti on, se vaikuttaa päätökseeni lukea/ kierrättää saman tien, mm. Seppo Heiskasen tekstit yleensä luen, myös Ilona Anhavalla  on sana hallussa).

3) Tämä on tärkein syy: Koska Pakarinen on abstrakti maalari, jaamme tiedote-ongelman: Miten kirjoittaa maailmasta, jonka ei-esittävä maalaus tuo näkyviin.

Piru ei pääse isompia pitoja pitämään tämän tekstin kustannuksella, mutta kolmossyy tekee minusta hyvin ankaran lukijan. Taiteilijana tiedän täysin, mitä Pakarinen tarkoittaa: maalaaminen on ihmeellistä. Mutta katsojana haluaisin lukea, mitä taiteilija on intuitiivisessa tilassaan tällä kertaa löytänyt, mihin joutunut tai päätynyt? Millainen on elävän taiteilijan ja elävän maalauksen välinen suhde? (Vai onko tämä liian intiimiä tietoa?) Tarvitaanko katsojaa, kun taiteilija ja maalaus kuhertelevat?

Onneksi on kutsukorttti. Se kuhertelee minulle suoraan: kyllä, tulen ihastelemaan sinua ja veljiäsi, valitsemaan komeimman joukosta.

Kimi Pakarisen näyttely 16.9.-10.10.2010 galleria Aarnissa, WeeGee, Ahertajantie 5, Tapiola, Espoo

Tämänvuotisista näyttelytiedotteista suosikkini on ollut Janne Kaitalan runomainen teksti:

Näissä teoksissa ei ole vihaa ei rakkautta, 
näissä maalauksissa on viivoja ja väriä.
Näissä teoksissa ei ole alkoholismia,
ei mielenterveysongelmia.
Näissä maalauksissa on viivoja ja väriä.
Näissä teoksissa ei ole rahahuolia
tai muitakaan huolia,
näissä maalauksissa on viivoja ja väriä.
Näissä teoksissa ei ole alemmuudentunnetta
eivätkä ne alenna mitään.
Näissä maalauksissa on viivoja ja väriä.
Näissä teoksissa ei ole liikettä eikä energiaa.
Nämä maalaukset ovat pysähtyneessä tilassa
ja ne ovat kylmiä.
Nämä teokset eivät ole arkkitehtonisia
eivätkä ne käy arkkitehtuuria vastaan.
Nämä maalaukset ovat viivoja ja väriä.
Näissä maalauksissa ei ole viivoja ja väriä.
Nämä maalaukset ovat tekijänsä uni. 

Kaitalakin maalaa abstraktia, ja teksti toistaa "näissä maalauksissa on viivoja ja värejä". Mutta kertomalla lisäksi, mitä maalauksissa ei ole, taiteilija ikään kuin livauttaa sellaista, mitä niissä hyvinkin saattaisi vähäsen olla. Huomaa loppu, jossa maailma vielä kerran keikahtaa. Teksti löytyy otsikolla Näyttelytiedot galleria Uusitalon sivulta, jossa on nähtävillä myös maalauskuvia Kaitalan viime kevään näyttelystä.