Järvi

uidakseni hukkumatta

Lattialta seinälle

Eilinen kaksikko näyttää tänään työhuoneen seinällä tältä. Työpäivä-kuvasarja kertoo aika hyvin, miten maalaus eteni. Kameran tallentamista aikatiedoista näkee maalaamisen kestäneen noin kaksi tuntia. Kuvat on otettu jalustan ja aikalaukaisijan avulla, nyt kun käteni eivät olleet maalissa, sain kuvaamisen hoidettua paremmin kuin joinakin Hukkumisen päivinä, kun rajuimmat vaiheet ovat olleet mahdottomia itse dokumentoida. Kamera tuntuu tärkeältä kumppanilta tätä sarjaa tehdessä, kuviin jää kiinnikkeitä ja vihjeitä, jotka auttavat viemään työn läpi, päätökseenkin toivon mukaan. Kuvaamalla itseäni työssä, hukkumassa Hukkumiseen, luulen löytäväni jotain, mikä on piilossa, saavani tietoa, joka ei vielä ole ilmeistä.

Tein ratkaisut hyvin nopeasti, senkin, että pidän kaksi leikkaamaani kangaskappaletta vierekkäin ja työstän niitä yhtä aikaa, yhtenä jatkuvana pintana. Halusin liikkeilleni vauhtia, maaliroiskeille ulottuvuutta. Värit olivat osittain samoja kuin toissapäivänä käyttämäni, mutta päätin niiden järjestyksen ja paikan täysin spontaanisti työn kuluessa.

Kun eilisen viimeisiä kuvia vertaa näihin, voi nähdä miten värit ovat muuttuneet imeydyttyään kankaaseen ja kuivuttuaan. Vihreä on hiipunut aika tavalla mutta sen kohtaamiset oranssin kanssa ovat muodostuneet kiinnostaviksi. Pienten pisaroiden hahmo on jäänyt näkyviin, siellä täällä kuultaa jalkapohjan painauma.
Siinä vaiheessa kun kangas alkoi eilen tulla täyteen, hiljensin vauhtia. Vasen puolisko oli hankalampi, koin väriyhdistelmien olevan raakoja, muutamien siveltimenvetojen kömpelöitä. Se kismittää aina, taitaa jotenkin hävettääkin, katsella huonoa tai rujoa jälkeä. Tekee mieli liudentaa ja parantaa, mutta varoin tekemästä niin. Olisi voinut käydä kuten edellisenä päivänä, kun hermot pettivät ja tulin sotkeneeksi mielenkiintoisen, aika pitkälle viedyn kokeilun.
Tänään katson, en koske. Huomenna ehkä ryhdyn tummentamaan vasenta, oikea olkoon jonkin aikaa noin, sitä voisi tehdä pienemmin.

Työpäivä

Kangas

Ostin uuden kangasrullan. Entinen kesti reilun vuoden, ei sen kauempaa, vaikka ostos tuntui mahtipontiselta, kun oli tottunut hakemaan määrämittaisen kankaan tauluun tai muutamaan. 50 metrin Cotton Duck -rulla painaa yli 40 kiloa ja on hieman hankala liikuteltava. Niinpä rulla makoilee seinän vieressä helposti saatavilla. Sen kun lähden vierittämään, kun tarvitsen uuden palan kangasta. Haluan että kankaat ovat itseni kokoisia, sormenpäästä sormenpäähän, kun levitän käteni.

Maalaan Hukkumisen irtonaisille kankaille, en käytä kiilapuita vaan niittaan kankaan suoraan seinään tai maalaan lattialla, työstä riippuen, yleensä yksi kangas kokee molempia vaiheita. Päädyin ratkaisuun pakon ja kokeilun kautta. Odotin kiilapuutilausta, jonka olin tehnyt jo alkukesästä. Ei huvittanut väsätä sekalaisia keskikokoisia pohjia erilaisista hajapuista, ei myöskään innostanut maalata pikkutauluja (näitä materiaaleja olisi siis ollut käden ulottuvilla työhuoneessa). Himoitsin suuria kankaita, paljon, heti! Kollegat alkoivat toppuutella, kun meinasin maalata kaikki isommat vanhat taulut uusiksi.

Irtonainen kangas on tietenkin vähän hankalampi käsitellä kuin puille pingotettu. Se aaltoilee ja kupruilee jonkin verran ja saattaa kutistua ja venyä epätasaisesti. Päätin hyväksyä tämän. Siinä vaiheessa, kun kiilapuut tulivat puusepältä, olin jo keksinyt irtonaisuudesta monta hyvää puolta ja halusin jatkaa kokeilujani.

Sarjassa on nyt kymmenkunta maalausta. Pidän esillä muutamaa yhtä aikaa, loput rullaan odottamaan.

Kun avasin uuden pakan, ihmettelin kankaan erilaista tuntua. Epäilin jo saaneeni väärää laatua, vertailin aiempiin kankaisiini. Taidemaalariliitto myy ohuempaa ja paksumpaa puuvillakangasta, tämän piti olla paksumpaa laatua. Ja olikin. Mutta silti kangas poikkesi aiemmasta: se on jotenkin lerpumpaa, venyvämpää ja vähän harvempaa myös. Toisin kuin ennen, väri tulee kankaasta helposti läpi. Kangas myös kutistuu aiempaa enemmän. Valitsemassani tekniikassa nämä seikat tuntuivat alkuun todella hankaloittavilta. Mutta luulen pärjääväni kankaan kanssa, vaikuttaa siltä että sen erilaisuus laittaa keksimään uudenlaisia maalaustapoja. Enpä ole ennen näin konkreettisesti paininut maalauksen kanssa. Ihan totta: eilen ruttasin kankaan möykyksi, vaivasin ja väänsin. Tekele päätyi pesulle, kyllä siinä roskiskin tuntui uhkaavan, mutta luulen että siitä tulee kuin tuleekin maalaus.

Hukkuminen

Kesällä 2004 sain valmiiksi käsikirjoituksen, joka oli kirjoittunut neljä vuotta. Kyseessä on rakkausromaani, jossa käy huonosti. ”Oli kevättalvinen aamuyö, kun me tapasimme”, tarina alkaa. Juhannuksena mies kuolee onnettomuudessa, nainen sairastuu vakavasti. Maalaukset jäävät kesken: miehen työhuoneelle se, jossa nainen kurkottaa oksia, naisen ateljeehen mansikkaleivosten päivä ja meriretki. Nainen maalaa sairaalassa sata maalausta, sitten hukkuu depressioon eikä maalaa enää mitään. Romaani päättyy siihen, kun nainen ajan päästä harkitsee maalaamisen mahdollisuutta.

Niin se meni. Melkein viisi vuotta olin kykenemätön maalaamaan. Kaipasin maalausta, kaipasin hukkunutta, mutta hukkunut ei palannut ja maalaaminen oli mahdotonta.

Lähetin 107-sivuisen tekstin muutamaan kustantamoon. Yksi ei vastannut koskaan, kolme lähetti kiitos mutta ei kiitos –vastauksen, ”ei sovi linjaamme” tai ”ei täytä julkaistavalta tekstiltä vaadittavia kriteereitä”. Käsikirjoitukseni on lukenut kymmenkunta ihmistä. Vaikuttava, rankka, surullinen, hyvin kirjoitettu, ovat kommentoineet. Parempi ehkä, että teksti jäi yksityiseksi, olen ajatellut. Silti olen miettinyt, onko tarina kirjoitettava vielä uudestaan. Viimeksi tämän vuoden heinäkuussa, kun kirjoitin muistiin

TEOS:
(Romaani, kuunnelma, elokuva)
Hukkuminen

Luulin että hukkuminen on kirjoitettava. Sitten elokuussa käsitin, että se pitää maalata.

Kuiskaava profeetta

Hekuma on ollut vaiti, koska sanat ovat uupuneet, kuvat kieltäytyneet katseilta.

Raamattu kertoo kristittyjen Vapahtajan paastonneen erämaassa neljäkymmentä päivää. Saatana kiusasi nääntynyttä nasaretilaista, mutta tämä pysyi lujana. ”Jos kerran olet Jumalan poika”, sielunvihollinen ilkkui, ”käske kivien muuttua leiväksi. Miksi et hyppäisi jyrkänteeltä, enkelit ottavat kiinni! Katso, annan sinulle kaikki maailman valtakunnat, kaiken loiston, kun kumarrat minua!”

Nälkä, itsekorostus, loisto ja mammona kiusaavat taiteilijaakin. Mainittakoon kartettavina myös häly, virran imu ja kiire. Ajattelen taiteilijuuden kutsumusammattina, jonka ydin on sisäinen rehellisyys. On kuunneltava sisintään, uskottava sydämen kertomaan. Suoraan sanoen, joskus taidemarkkinoiden maireat ja lipevät hahmot tuntuvat saatanasta seuraavilta. Vai mitä pitäisi olla mieltä taidebisnestelijästä, joka varoittaa mustan värin käytöstä: ”asiakkaat eivät tykkää”? Emme me taiteilijat turhaan käytä galleristeista nimiä Käärme, Susi, Hyeena ja Krokotiili.

"Taiteilija on profeetta", sanoin tänään ystävä-kollegalle. "Niin." Tämä piti sanomaani itsestään selvänä. "Jaa mutta", minä kiemurtelin, "ei ole kovin trendikästä sanoa näin". "Kuka sitten", ystävä oli melkein tuohtunut, "jos ei taiteilija, kertoisi, miten asiat ovat, mikä on tärkeää? Kansanedustajako? Kuka muka?"

Narsismi-kysymys kiepsahti vastuu-kysymykseksi. Yritän selittää. Se, mitä nyt maalaan, on äärimmäisen henkilökohtaista, raskasta ja vaikeaa. Meitä taiteilijoita syytetään joskus siitä, että terapoimme itseämme julkisesti, kaadamme saastaa toisten niskaan. Etenkin naistaiteilijaa, joka tekee henkilökohtaisia teoksia, voidaan pitää narsistisen häiriintyneenä. Olkoonkin, että henkilökohtainen on ollut poliittista jo kauan.

Työ on pitänyt minua puristuksissa. Olen maalannut sitä 40 päivää. Raamatulllisten merkitysten rohkaisemana päätän päätellä, että on aika tehdä salaisesta julkinen. Pelkään, mutta otan pelon pelättäväksi. Vähän kerrassaan.