Minä – kirjailija?

Lukion äidinkielen opettaja sen ennusti: ”Sinusta tulee kirjailija”. En ollut eri mieltä. Ennustuksesta on kauan aikaa, niin kauan, että olisi jo voinut luulla, että kyseessä oli väärä ennustus. Uskoin kuitenkin ennustuksen toteutumiseen aina – joskin varsinainen unelmani oli, ja on, kuvataiteilijan ammatti. En koskaan ajatellut, että pystyisin kirjoittamaan kirjan toisensa jälkeen, mutta että yhden kyllä vielä kirjoittaisin, ja mielikuvissani tämä kirja oli romaani. Romaani, jossa olisi jonkin verran omaelämäkerrallisia aineksia; toki nuori nainen kuvitteli elämänsä olevan erityisen jännittävää.

Viime vuodet Hekuma on ollut rakkain kirjoitusareenani. Kirjoittaminen on aina jossain muodossa kuulunut asioihin, joita teen itsestäänselvästi. Olen kirjoittanut matkalaukullisen päiväkirjoja. Olen kirjoittanut työkseni kulttuurilehtiin. Olen käsikirjoittanut pari lyhytelokuvaa. Olen osallistunut kirjoituskilpailuihin ja pärjännyt niissä novelli- ja runoteksteillä. Olen surrut ja pelastautunut vakavasta sairaudesta kirjoittamalla. Monesti olen nähnyt kuvia, jotka haluavat muuttua kaunokirjallisiksi teksteiksi, olen yrittänyt, mutta jäänyt jumiin. Toisinaan olen mielestäni onnistunut. Mutta tekstini ovat olleet sitä sun tätä, pieniä ihan kivoja, mitään johdonmukaista isoa, kustannettavaksi kelpaavaa kokonaisuutta en ole osannut laatia.

Mutta nyt on käymässä niin, että äidinkielen opettajan ennustus toteutuu, ihan kohta. Esikoisromaanini Lucian silmät ilmestyy kuukauden kuluttua. Ja kyllä, kirjassa on jonkin verran omaelämäkerrallisia aineksia. Päähenkilö on keski-ikäinen bipolaarinen taidemaalari (hups!) Oma arvioni on, että melkein kaikissa fiktiivisissä kirjoissa on paljon faktaa kirjailijan omasta elämästä – ja monesti kirjailijat tunnustavatkin tämän. On helpointa ja vakuuttavinta kirjoittaa siitä, minkä tuntee. Aloittelevia kirjoittajia neuvotaan kursseilla toimimaan juuri näin: kirjoita siitä, mikä on lähellä, näin löydät oman äänesi. Se, että kykenee luomaan täysin itsestään poikkeavia hahmoja ja syväluotaamaan näiden mielenliikkeitä, on poikkeuksellista, silloin ollaan jo melkein Nobel-tasolla, näin ajattelisin.

Lucian silmät alkoi syntyä tammikuussa 2012. Oli KaNoKiKu eli Kansallinen novellinkirjoituskuukausi. Tämä oli pikkusisko kansainväliselle, tunnetummalle NaNoWriMolle, (National Novel Writing Month), jonka ideana on kirjoittaa romaani yhden kuukauden aikana. Yhteisöllisyys – vaikkakin vain virtuaalinen – helpottaa toimeen ryhtymistä, ja kuukauden aikaraja potkii perseelle, vaikka kyse ei ollut sen kummemmasta kuin että valmiin tekeleensä sai julki projektin blogisivulle. Minulle kävi kuitenkin niin, että teksti ei suostunut loppumaan: se valtasi minut vieden mukanaan prosessiin, joka kesti lopulta neljä vuotta.

Minä halusin kirjoittaa tarinan maniasta. Mania on kummallinen, kiehtova tila. Tahdoin yrittää kuvata maniaa niin, että lukija, jolle aihe ei ole lainkaan tuttu, pääsee sisään kokemukseen. Miten maanikko aistii maailman? Miten hänen järjenjuoksunsa kulkee? Päähenkilöksi kirjoitin taidemaalari Jannan. Halusin samalla kuvata maalaamisen visuaalisuutta ja maalarin mieltä, kun hän työskentelee. 

"Että olenkin sankari, mestarimaalari, supernainen, Janna ajatteli. Väri totteli maalarin mieltä, käsi liikkui ajatusta nopeammin, ja Janna saattoi vain ihmetellä ihanaa tapahtumaa. Maalaus maalautui vaikka Janna tanssi, hän ei enää tarvinnut käsiä. Punainen vilisi ja sykki, se kupli, syöksähteli ja kiljui. Maali temmelsi kankaalla, Jannan upea elokuva."

Kehitin Jannalle näyttelyn nimeltään Kuningattaret. Mietin jokaisen sarjan maalauksen, miltä se näyttäisi ja millainen ääni sillä olisi – todellakin, yhdessä luvussa maalauksetkin puhkeavat puhumaan. 

Romaanini Lucian silmät

Jokseenkin erikoisessa asussa muutama vuosi sitten

Lucian silmät ilmestyy kuukauden kuluttua. Teksti lähti tänään taittoon ja kansia viimeistellään. Pyysin taiteilija Ulla Karttusta tekemään kirjan kannet, sillä olen kovasti tykännyt Ullan töistä ja niistä löytyikin teos, josta kansikuvaa ryhdyttiin muokkaamaan. Halusin ehdottomasti keltaista. Eilen keskustelimme yksityiskohdista kuten fonttien väreistä ja meillä olikin sama näkemys, että jotain punaista on oltava. Uskon, että kansista tulee tosi hienot. Koska myös takana on kuva, takakansitekstistä täytyi tehdä hyvin napakka. Takakannen esittelyteksti on todella tärkeä, sillä yleensä sen perusteella ihminen päättää, kannattaako kirja lukea vai ei. Lucian tekstistä tuli tällainen:

Janna valmistelee tulevaa taidenäyttelyään manian vimmassa ja huumassa. Eräänä yönä hän huomaa muuttuneensa maalauksensa Luciaksi.

”Visuaalinen romaani on paitsi kielellisesti elävä, vetävä tarina, myös hehkuvan värikäs, hurja maalaus. Kirjan jälkeen lukijan kädet ovat kyynärpäitä myöten maalitahroissa.”

Päivi Alasalmi

Iskevä mutta informatiivinen. Salaperäisen houkuttava. Minun mielestäni.

Kuvan vähintäänkin persoonallisesti pukeutunut tyyppi edustakoon tässä kirjan päähenkilöä. Kirja nimittäin alkaa kohtauksella, jossa Jannalla on kova kiire töihin, mutta pukeutumisesta meinaa tulla kriisi, koska "musta on pimeää ja ruskea on likaa". Eikä rumien värien välttäminenkään riitä, eri värejä on oltava mahdollisimman paljon. Näinpä kuvan henkilö onkin Jannaan verrattuna aika hillitty pukeutuja.

Tumma puhuu

Tumma puhuu 2 (100x150cm) 2016

Kirkkaan jälkeen taas toisenlaista. Kankaille nousseessa uudessa mustavalkoisessa maailmassa on jotain salaperäisen kiehtovaa, tuntemattoman ja tutkimattoman viehätys. En tietääkseni ole maalannut tällaista ennen. Kuvasta ei välttämättä tule ensimmäisenä mieleen, että tässä on tekniikkana akryyli. Itselleni tulee mielikuva hiilipiirroksesta. Hypistelen näkymätöntä säämiskää.Tuossa kohti olen varovasti töpötellyt tummaa vähemmäksi, ja onpa siellä muutama hiilikuminkin terävämpi jälki.

Kävin tällä viikolla galleriassani eli Kalevankadun Katariinassa. Siellä on nyt Taira Tigerin hieno näyttely. Taira tekee myös suurieleistä abstraktia maalausta, ja työt ovat aika lailla samaa kokoluokkaa omieni kanssa. Siinä sitten tajusin, että hyvänen aika, ei tähän galleriaan niin monta maalausta  mahdu. (Galleriassa on kaksi n.25m2 kokoista huonetta eli mistään kopperopaikasta ei ole kyse.) Mahtuisi joo, jos mahduttaisi, mutta ei niin kannata tehdä muualla kuin markkinoilla. Gallerian pisin yhtenäinen seinä on 672cm, ja tällä seinällä Tairalla on kaksi maalausta, joitten koot ovat 140x150cm ja 100x70cm. Näin ollen "tyhjää" jää paljon enemmän kuin taulua eli 432cm. Se, montako työtä seinälle mahtuu, riippuu oikeastaan enemmän teosten luonteesta kuin fyysisisestä koosta. Joskus pieni tarvitseen suuren tilan.
Minulla on omaan näyttelyyni 20 ehdokasta ja niitten lisäksi vielä muutama keskeneräinen pyrkyri. Täytyy siis suorittaa ankaraa karsintaa. Vähän rassaa, että joutunen jättämään rannalle pari ihan lemppariakin. Esimerkiksi tämä Nauraa päin naamaa ansaitsisi ehdottomasti päästä esille, mutta se ei helposti huoli toista maalausta lähelleen. Pitäisi olla neljä huonetta!

Haifa

Haifa (100x150cm) 2016-2017

Koin ihanan onnistumisen tunteen tänään, kun tulin töihin ja näin viimeksi kuivumaan jääneet työni. Vihdoin valmiit! Usein minulta kysytään, kuinka kauan yhden maalauksen valmistumiseen menee. Kysymys on mahdoton. Joku voi valmistua muutamassa tunnissa, toisen kanssa prosessi kestää kuukausia, jopa vuosia. Tässä työssä kesti kuutisen kuukautta ja yksittäisiä maalaussessioita oli lukemattomia. Lähellä on, totesin monta kertaa. Mutta kun ihan ei ollut. Oli liikaa tai liian vähän ja väärässä paikassa tai väärällä tavalla. Nyt on oikein ja sopivasti.

[Kuva on vähän huonolaatuinen, sillä järkkärini meni yhtäkkiä rikki ja tämä on kuvattu vanhalla pokkarilla. Vaihdan tähän kunnollisen kuvan, heti kun käytössäni on taas kunnon kamera.]

Voitolla uuteen

Iso ja pieni cheeleader Oikarinen syysnäytöksessä. Harjoittelen nykyään GS:n Dinosaurs-joukkueessa. Enpä olisi tätäkään vielä vuosi sitten uskonut.

2017 alkaa riemukkaissa merkeissä. Iso unelmani on toteutumassa. Minusta tulee kirjailija! Olen tehnyt neljä vuotta työtä, joka nyt, ihan kohta näkee päivänvalon: esikoisromaanini  Lucian silmät pukataan kansien väliin ja pullautetaan maailmaan. Kustantaja on Arktinen Banaani, jonka sivulla kirja esitellään näin: 

"Romaanin päähenkilö Janna on nuori taiteilija, joka valmistelee tulevaa näyttelyään. Taidemaailma rosoineen on kuvattu aidosti, sillä kirjailija on itse taiteilija, jolle miljöö on tuttu. Hän valottaa romaanissaan myös vaiettua, itse kokemaansa, kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Lucian silmät alkaakin Jannan maanisuuden kuvauksella, ja tarinaan mennään sisään kertarysäyksellä. 
Kirja on loistavaa ihmiskuvausta, sairauskuvausta, ajankuvausta ja varsinkin naistaiteilijakuvausta. Mitään ei selitellä eikä pyydetä anteeksi. Samalla romaani on hillittömän hauska. Sukupuoliroolit keikautetaan nurin: Janna on kuin Picasso tai Bukowski, nainen, joka panee kuin mies, ottaa itse. 
Visuaalinen romaani on paitsi vetävä tarina – kielellisesti elävä ja tarkka – myös kuin hehkuvan värikäs, hurja maalaus. Lukijalla on kädet kyynärpäitä myöten maalitahroissa kirjan luettuaan. 

Maaria Oikarinen (s. 1972) on helsinkiläinen taidemaalari ja kriitikko, joka harrastaa heprean kieltä ja cheerleadingia. Hän pitää myös suosittua Hekuma-kuvataideblogia."

Olen kovasti odottanut, että pääsen kertomaan tämän uutisen. Ensin vihjasin varovasti facessa laittamalla statukseeni kirjan IBSN-numeron. Kuvittelin koodini hukkuvan feediin, mutta niinpä vain kaverit olivat googlailleet arvoituksen auki ja sain rutkasti onnitteluja. Kiitos niistä!
No eilen sitten olin vähän radalla eli pikku avajaiskierroksella. Mieskollega oli innoissaan kirjauutisesta ja toitotti toisille kollegoille Bukowski-vertausta – että sellaista kamaa. Hih. Selitä siinä sitten, että tiedotteessa puhutaan kirjan päähenkilöstä eikä kirjailijasta.

Pysykää kuulolla, tulen kertomaan kirjasta lisää lähiaikoina. Palataan myös tuohon jännittävään omaelämäkerrallisuus-kysymykseen. 

Ai niin ja hei: jos haluat kirjan hyppysiisi tuoreeltaan, hyödynnä edullinen ennakkotilausmahdollisuus.  Toimitus on ilmainen.

Huh ja ohoh!

Tumma puhuu 1 (100x150cm) 2016

Huh huh. Käteni ovat rakoilla hinkkaamisesta, polveni ja sääreni ovat mustat värilammikoissa konttaamisesta. Ihanaa! Vihdoin. Bipolaariperkele kiusasi minua neljä kuukautta. Tänään olin kolmatta kertaa töissä tauon jälkeen. Vielä vähän aikaa sitten perkele kuiski korvaani ilkeyksiä, ja melkein aloin uskoa sitä: ei minulla ole enää mitään maailmalle antaa, pidetään nyt se viimeinen näyttely ja se siitä. Masennusperkele on ovela kaveri. Olen elänyt aika monta masennusta, ja tiedän, että tila menee ohi. Teoriassa tiedän myös, että masennuksessa ajatusmaailma vääristyy: elämä on epäonnistumisten sarja, maailma on kurja, ja minä olen huono ja turha. Pystyn jopa jossain määrin tajuamaan tämän depressiossa ollessani, että ok, tämä ajatus ei ole totta, tämä on masennusajatus. Silti koin ikään kuin yhtäkkiä oivaltaneeni väistämättömän tosiasian; urani on loppu. 

Mutta nyt katkaisin perkeleen hännän palettiveitsellä ja se luikki kiireen vilkkaa pakoon. Paha meni, tulee uutta ja hyvää. Se urakin jatkunee vielä, sillä tuskin tulen kuolemaan kahden kuukauden kuluttua, sellaistakin masennusperkele yrittää uhrilleen väittää.

Lienen puhunut useastikin siitä, miten maalaus joskus yllättää maalarin. Näin onnekkaasti pääsi käymään. Minulla on nyt tekeillä 100x150cm kokoisia töitä. Laitoin kerralla kolme pohjaa lattialle, että pohjustanpas nyt nämä. Jostain syystä halusin pohjustaa mustalla. Taisin ajatella että on kiva tempoa siihen sitten kirkasta päälle. Ehkä teen sellaisiakin vielä, mutta näistä tulee nyt toisenlaisia, kuten kuva kertoo. Kävi niin, että kauhistuin paksua mustaa. Ihan kuin maalaus olisi huutanut apua, älä tee minulle näin! Aloin huuhtoa, pyyhkiä ja raaputtaa väriä pois. Ehkä en kerrokaan tällä kertaa yksityiskohtaisesti, mitä kaikkia temppuja tein ja mitä välineitä käytin. Meininki oli kuitenkin kuin mattopyykillä, reipasta emäntätouhua.

Takaraivossani on koko ajan tikittänyt päivämäärä 14.2.2017. Silloin avataan näyttelyni Galleria Katariinassa. Toki minulla on olemassa maalauksia, jotka eivät ole vielä olleet missään esillä, mutta ne ovat aika sekalaista sakkia. Galleriassa on kaksi huonetta, joten voin rakentaa kaksi erilaista maailmaa, mutta kummankin maailman tulisi sitten olla jotenkin yhtenäinen. Joudun varmasti jättämään useammankin sinällään hyvän maalauksen pois. Niinpä tarvitsen lisää uutta. Tämän ensimmäisen uuden myötä minulle tuli jonkinlainen visio gallerian toisesta huoneesta. Katsokaapas:

Eikö tulekin sellainen wau-efekti? Oranssi työ sattui olemaan siinä vieressä, kun otin uutukaisen kuvattavaksi. Katsoin, että oho, tässä on jotain, mikä tulee toimimaan.
Toivotaan, että tästä lähti nyt hyvä työputki ja lisää yllätyksiä ilmaantuu. Melkein uskaltaisin luottaa.