Jumalan kasvot

Viikko sitten minulle esitettiin huimaavan hieno kysymys: "Kuka mielestäsi on parhaiten maalannut Jumalan kasvot?"

Kysymys yllätti minut ihanalla tavalla. Sen ajatussisältö taiteen mahdollisuuksista on timanttia: kaunis, kirkas ja tosi. Sanamuoto oli minulle uusi, mutta sisältö kiiruhti sydämeeni ja oli heti kotona. Jumalan kasvot - ilmaus kuin runo, ehkä tarpeetonta enää mainita, että kysyjä oli runoilija. Vastaukseni tuli empimättä. Mark Rothko, sanoin. Olen vastannut samalla nimellä monet kerrat kysymyksiin: "Kuka on lempitaiteilijasi?" "Ketä maalaria ihailet?" "Kenen taide on vaikuttanut omaan taiteeseesi" "Kuka on paras?" Tavallaan kyseessä oli sama kysymys, kuitenkin niin, että tämä uusi kysymys ilmaisee perustavammanlaatuista suhdetta asiaansa, elämään ja taiteeseen ylipäätään.

Kysyjä ei tuntenut taiteilijaa, joten luonnehdin lyhyesti: "Rothkon maalauksissa on kyse värikenttien, yleensä muutaman, alekkain sijoitetun, suhteesta toisiinsa. Kenttien rajat ovat häilyviä, ei mitään viivasuoria teippirajoja siis. Värit vähän niin kuin liukuvat. Taiteilijan kädenjälki on näkyvissä, siveltimenvedot erottuvat; tämä tekee maalauksen pinnasta väreilevän. Teoksissa on vahva lataus, jota ei oikein pysty selittämään". Täysin abstraktia, siis, mies tarkensi. Kyllä vain, minä vastasin.

Hyllyssäni on kirja The Spiritual in Art - Abstract painting 1890-1985. Kirja käsittelee ja korostaa abstraktin taiteen suhdetta henkisyyteen, sen mukaan abstrakti maalaus olisi jonkin henkisen kiteymä, maalaaminen arkitodellisuuten taakse kurkottamista. Mitä sitten on henkisyys? (Eräs kommentti asiaan on Jorma Koskisen hittiparaatin kappale Henkisyyden markkinoilla. Bändin johtohahmo opiskeli taidekoulu MAA:ssa samaan aikaan kanssani, biisi varmaankin osittain ponnistaa kouluaikojen kuumasta teemasta.)

Henkisyys on jotain, mistä monet ovat hys hys, toiset tuntuvat tietävän rasitteeksi saakka. Mutta jos määrittelisin henkisyyden näin: se on ajatella kuolevaisuuttaan, parhaimmillaan hyväksyä kuolevaisuutensa. Käsite tulisi koskettaneeksi joka ikistä kuolevaista. Maailmassa on paljon huuhaata ja hölynpölyä, mutta kuoleman todellisuus on kaikille sama. Siihen sietäisi totutella.

En tiedä, onko abstrakti taide sen henkisempää kuin jokin muu taide, mutta sen tiedän, että taide ja kuolema liittyvät toisiinsa. Taide saattaa auttaa kuolemisessa, siinä totuttelemisessa. Minulle taiteilijana taide on elämän ja kuoleman kysymys: se, että maalaan, tarkoittaa, että olen elossa. Maalaaminen on elintärkeää minulle, jollekulle toiselle maalaamisella tai koko maalaustaiteella ei ole mitään merkitystä, kuolemista helpottavat ja elämistä rikastavat asiat ovat toiset. Aika monelle jokin taiteen ala antaa sielun virvoitusta.

Mutta Jumalan kasvot ja että ne voisi maalata. Mistä on puhe? Voimakkaasta olemassaolon tunteesta, niin ajattelen. Haukon henkeä Rothkon maalauksen äärellä, tulen puhutelluksi, ymmärretyksi, siltä se tuntuu.

Kertoisinko tässä yhteydessä siitä, kun opiskelin kirjallisuustiedettä. Kerron. Kerron senkin, miksi sittemmin lopetin kirjallisuustieteen opiskelun.

Tein kirjallisuustieteen proseminaarityön Sylvia Plathista, romaanista Lasikellon alla. En muista tarkkaa aihetta, mutta se liittyi jotenkin elämän ja taiteen suhteeseen ja sen ilmenemiseen ko. romaanissa ja sen tulkinnoissa. Proseminaarin yhteisenä teemana oli autobiografisuus, ja kurssi oli eräs yliopistourani antoisimmista. Kirjoitin tutkielmassa: "Uskon Plathiin niin kuin uskotaan profeettoihin ja Neitsyt Mariaan". Mitä tarkoitat, opponentti tietenkin tivasi. Muistaakseni osasin vastata tyydyttävästi, joskaan en muista, mitä sanoja käytin. Lause pysyi tutkielmassa ja ohjaaja lainasi sitä myöhemmin autobiografisia elementtejä sisältävässä kirjassaan, kiinnostava anekdootti kaiketi. Mutta mitä tarkoitin? Tarkoitin sitä, että taide ja usko kuuluvat mielessäni samaan kategoriaan: elämän suurin voima tulee sellaisesta, mitä ei pysty täysin selittämään, perustelemaan, ottamaan sanallisesti haltuun. Sylvia Plath, joka valitettavasti voimansa menettäneenä työnsi päänsä kaasu-uuniin, oli elänyt ja kirjoittanut jotain, mitä parikymppinen minäni piti ääritärkeänä, voimauttavana. Taisin silloin nähdä Plathin romaanissa, runoissa ja päiväkirjoissa häivähdyksen Jumalan kasvoista.

Oikeastaan Jumalan piikkiin voi panna senkin, että en jatkanut kirjallisuustieteen opintoja. Jumalan ja teorian. Olen enemmän kiinnostunut ensimmäisestä, jälkimmäinen sössöttää mielestäni turhia. En saatana jaksa. En tykännyt taiteen tulkitsemisesta teorian avulla, toiminnan nimittämisestä tieteeksi. Kaipasin elämystä ja luottamusta siihen, halusin olla taiteessa (ja Jumalassa?), en niinkään puhua siitä.

Kuvassa taiteilijan tukka on harmaa, koska siinä on maalia. En sentään harmaantunut yhdessä yössä, kuten kollega käytävällä otaksui. Niin varmasti kävisi, jos oikeasti näkisi Jumalan kasvot.