perjantai 30. lokakuuta 2009

Miksi taiteilija ui punaisessa guassissa?

Maalatessani Ensimmäistä, huhkiessani ja punnertaessani kankaan päällä, oli mustiin vaatteisiini oli jäänyt vartalon valkoinen jälki. Muistin Yves Kleinin siniset naiset ja kauan sitten tekemäni pinkit guassikokeilut. Miksipäs ei, mietin. Mutta miten ja mitä varten?

Parin päivän päästä tulin työhuoneelle reppu täynnä punaisia guassipurnukoita. Nyt tiesin miksi ja miten.

Oli mentävä järveen, uitava punaisessa. Kyseessä oli rituaali, joka konkreettisella tavalla vei minut aiheeseeni, hukkumiseen.

Sekoitan punaiset, käytän runsaasti vettä ja heitän värit kankaalle. Nyt kangas on järvi, sukellan siihen. Uin.

Onko punainen verta? Ei, se on rakkautta ja voimaa. Punainen on väreistä ensimmäinen, siksi uin punaisessa.
Koska järvi on kangas, en huku kuoliaaksi. Koska voin uida, voin maalata.

Onko tässä järkeä? Ei. Tässä on hulluutta. Tässä on muisto hulluudesta, yhdeksän vuoden takaa.

Äkkikuolema oli erottanut rakastavaiset. Toinen kuoli. Toinen tuli hulluksi, oli sietämätöntä haljeta sillä tavoin, mahdotonta uskoa repeämän lopullisuuteen. Toinen ei vastannut puhelimeen. Mutta järvi. Järven ääni oli kirkas, pinkki ja herkeämätön.

Uskallanko, voinko kuulla sen äänen nyt? Voinko muistaa äänen ja hulluuden olematta hullu, ottaa vain äänen värin, hulluuden värit?

Uin punaisessa guassissa hukkuakseni hukkumiseen. Hengitän. En huku hulluuteen, en jähmety kuoliaaksi. Voin siis jatkaa.


En tiedä varmasti, miksi Hukkuminen on maalattava, mutta tällä tavoin varmistun siitä, että pystyn maalaamaan sen.

Koska rakastavaiset olivat yhtä, toinen tavoitteli toista, joka oli poissa, hulluuden avulla hän kuvitteli tulevansa samaksi, yhdeksi taas.

Nyt maalari ei saa hukkua ja hänen on tiedettävä olevansa. Siksi on hyvä katsoa kuvaa. Kyllä, se olen minä, tämä minä. En ole silloinen minä, olen tässä, olen elossa, en ole hullu, maalaan. Kuvassa ei ole ruumis, kuvassa on maalari, jonka lihakset liikkuvat, kun hän ui, ja hän näyttää tarpeeksi vahvalta maalatakseen mikä maalattava on.





5 kommenttia:

  1. Vahvat kuvat. Tuossa näen ikäänkuin jäätyneen järven(meren?) jossa avanto ja punaista vettä ja sitten hahmosi. Jotenkuten tuo punainen väri on tuossa niin elävä...
    Kävin katsomassa työsi verkkogalleriassasi,vahvoja töitä,pidin..

    VastaaPoista
  2. Kiitos, Yaelian! Nämä kuvat näkyvät herättävän monenlaisia tunteita ja tulkintoja, hyvä niin.

    VastaaPoista
  3. Tekijä kokee ihmiset käyttötavaran lailla käärittyinä oman esilletulotarpeen kaapuun. Yhdistämällä henkevyys ja tunteellisuus pidetään todellisuus loitolla.

    Seija

    VastaaPoista
  4. Seija, mikä saa sinut kokemaan minun kokevan ihmiset käyttötavaran lailla? Ajatteletko, että vainajista tai rakastetun kuolemasta ei saisi puhua lainkaan?

    On totta, että taiteilijalla on tarve tulla esiin, esiintulo tapahtuu teosten kautta. Se, mitä tässä blogissa teen, eli esitän työni kulkua julkisesti jo tekovaiheessa, poikkeaa hieman tavanomaisesta kuviosta, jossa taiteilija työskentelee oven takana ja tuo sitten aikanaan valitsemansa lopputuloksen näytille.

    En ole varma, mitä tarkoitat todellisuuden pitämisellä loitolla. Ehkä haluat selventää? Työhuone ja materiaalit, joilla maalaan sekä ajatukseni ja tunteeni maalatessa, joista myös kirjoitan, ovat todellisuutta mitä suurimmassa määrin. Kuolema, suru ja sairaus ovat vaikeita ja todellisia aiheita, ne koskettavat jokaista. Blogissa pyrin kuitenkin noudattamaan harkintaa ja hienotunteisuutta, myös oman yksityisyyteni suhteen. Osa työn lomassa ajatelluista ajatuksista on yksityisempiä, kaikkea ei ole tarve eikä tarkoitus jakaa tai ruotia.

    VastaaPoista
  5. Suomalaisuuden piirteisiin kuuluu yhtenä osatekijänä se, ettei tunteista voida/saa puhua. Murahdellaan ja käytetään puolikkaita lauseita,jotka rakenteiltaan ovat infantiilejä. Kieli ja sen mahdollisuudet dumpataan alas. Eleiden nyanssit katoavat. On tarve olla voittaja.Määrätä omaa itseään riippumatta siitä mitä elämässään on kohdannut;olla upea ja tyylikkästi vaikeiden asioiden kautta marinoitu. Nyky-yhteiskunta katsoo sosiaalipornoa mediasta monin eri tavoin. Etäisyyden turva on vaarallisinta,mitä nykyaikamme voi meille kaikille tuottaa. Oikarinen kertoo toki omaahistoriaansa käytettävissään olevilla mahdollisuuksilla. En ole hänen valinnoistaan kaikesta samaa mieltä,mutta uskallus jo omaan itseensä pureutumiseen on jo rohkea jee jee työ!

    VastaaPoista