Miksi taiteilija ui punaisessa guassissa?

Maalatessani Ensimmäistä, huhkiessani ja punnertaessani kankaan päällä, oli mustiin vaatteisiini oli jäänyt vartalon valkoinen jälki. Muistin Yves Kleinin siniset naiset ja kauan sitten tekemäni pinkit guassikokeilut. Miksipäs ei, mietin. Mutta miten ja mitä varten?

Parin päivän päästä tulin työhuoneelle reppu täynnä punaisia guassipurnukoita. Nyt tiesin miksi ja miten.

Oli mentävä järveen, uitava punaisessa. Kyseessä oli rituaali, joka konkreettisella tavalla vei minut aiheeseeni, hukkumiseen.

Sekoitan punaiset, käytän runsaasti vettä ja heitän värit kankaalle. Nyt kangas on järvi, sukellan siihen. Uin.

Onko punainen verta? Ei, se on rakkautta ja voimaa. Punainen on väreistä ensimmäinen, siksi uin punaisessa.
Koska järvi on kangas, en huku kuoliaaksi. Koska voin uida, voin maalata.

Onko tässä järkeä? Ei. Tässä on hulluutta. Tässä on muisto hulluudesta, yhdeksän vuoden takaa.

Äkkikuolema oli erottanut rakastavaiset. Toinen kuoli. Toinen tuli hulluksi, oli sietämätöntä haljeta sillä tavoin, mahdotonta uskoa repeämän lopullisuuteen. Toinen ei vastannut puhelimeen. Mutta järvi. Järven ääni oli kirkas, pinkki ja herkeämätön.

Uskallanko, voinko kuulla sen äänen nyt? Voinko muistaa äänen ja hulluuden olematta hullu, ottaa vain äänen värin, hulluuden värit?

Uin punaisessa guassissa hukkuakseni hukkumiseen. Hengitän. En huku hulluuteen, en jähmety kuoliaaksi. Voin siis jatkaa.

En tiedä varmasti, miksi Hukkuminen on maalattava, mutta tällä tavoin varmistun siitä, että pystyn maalaamaan sen.

Koska rakastavaiset olivat yhtä, toinen tavoitteli toista, joka oli poissa, hulluuden avulla hän kuvitteli tulevansa samaksi, yhdeksi taas.

Nyt maalari ei saa hukkua ja hänen on tiedettävä olevansa. Siksi on hyvä katsoa kuvaa. Kyllä, se olen minä, tämä minä. En ole silloinen minä, olen tässä, olen elossa, en ole hullu, maalaan. Kuvassa ei ole ruumis, kuvassa on maalari, jonka lihakset liikkuvat, kun hän ui, ja hän näyttää tarpeeksi vahvalta maalatakseen mikä maalattava on.