Asetin alkuun säännön: välineitä ei käytetä, käsiä kirurginhanskoissa ainoastaan. Väri hierretään, riivitään, kouraistaan käsin kankaalle. Olen aina ajatellut, että taiteilijan kädenjälki on kiinnostava, mutta näin kirjaimellisesti en ole jälkeä mieltänyt. Tavallaan tuntui nololta, kököltä, lapselliselta jättää maalaukseen selvä käsimerkki. Eikö nyt kuuluisi jotenkin häivyttää, silotella? Ei. Siinä sen täytyy olla, huutaa, kurkottaa avutonna. Välillä hanskat unohtuivat, kädet värjääntyivät väkisin. Täytyi läiskiä ja räimiä, rystyset aukesivat, mutta kankaalle tuli hienot luurankojäljet.
Täytyi myös pudota. Harjoittelin uimahallissa kohti pohjaa menoa, kädet viimeisenä valoa tavoittaen. Maalauksen ääressä pudottauduin niin lujaa, että sain välillä mustelmia. Ymmärsin, ettei maalaaminen ole vain näköaistin asia, ettei näköä kovin paljon edes tarvita; se on kummaa, koska visuaalista, kuvataidetta silti tehdään.
.jpg)
+%5BHDTV+(1080)%5D.jpg)
Hurja meininki, mut anna mennä vaan! Järvi on kaunis ja putoamisen käsittäminen totuudenmukaista.Fyysisyys maalauksessa ja prosessissa on mun mielestä luonnollista.
VastaaPoistaAnnan. Menen. Hurjenen. Tänään uin oikeasti järvessä. Olen syyslomalla Mäntyharjussa, aamu-uinti Salmelan rannassa oli joka-aamuinen rituaali, kun työskentelin täällä 2007-2008 (kunnes järvi jäätyi talveksi; jäiden lähdettyä sitten uudestaan). Uskallanko äkkiseltään, kun ei ole tottumuksen karaisua, mietin edellisenä iltana. Mentävä oli. Viiltävä, valkoinen tunne.
VastaaPoista