Kun 1998 on nyt (ja 2006) ja 2080

Olen valvonut viime yön, koska en yskältä saanut unta ja ehkä siksi, että ajatukseni virtaavat niin vuolaasti. Olen ollut melkein viikon kipeänä, joten olen fyysisesti vähän huonossa kunnossa, mutta mieleltäni virkeä ja terävä. On jotenkin sellainen olo, kuin päätäni monta vuotta puristanut vanne alkaisi löystyä. Trauma ja suru ovat laittaneet minut niin koville, että iso osa minusta on ollut pois pelistä. Joku lainasi juuri Facebookissa Nick Caven sanoja: "People have two lives. First the one you spend time constructing. Then something makes it crash down, you pick up the pieces and build your other life from there." Caven, niin kuin minutkin, rikkoi oman lapsen kuolema. Elämäni särkyi kuitenkin yhden kerran jo vuonna 2000, sillä myös Ilkan kuolema oli hirvittävä kriisi. Miksi minä? me kysymme Jumalalta, kun kauhea asia osuu omalle kohdalle. Miksi kaksi kertaa? Minulle on syntymässä kolmas elämä.

Luin aamuyöllä vanhaa blogiani vuodelta 2006. Haluan lainata sieltä pari kohtaa. Ensimmäisessä on läsnä kolme aikaa: kirjoitushetki, kun olen juuri saattanut Martan päiväkotiin, hetki Pärnun Uuden taiteen museossa keväällä 1998 ja hetki Kulosaaressa keväällä 2000.

”Kevätaamupäivän valo on tiivis, pakahduttava. Tänään on se päivä, kun vihreä räjähtää esiin. Näissä hetkissä on läsnä monta aiempaa.

Ajattelen rakkaita. Hyvää tarhapäivää ja hyvää maalauspäivää on toivotettu. Tyttärellä on ruutuhuivi päässään, hän juoksee pihan poikki leikkiin mukaan, vilkaisee ja vilkuttaa vielä. Viivähdän portilla hetken.

Valo oli sama, kun kahdeksan vuotta sitten sain tietää olevani raskaana. Ripustimme näyttelyä Pärnussa, avajaismekkoni oli kuparinpunainen. Purppuramaalauksilla oli jumalanrakastajalta omittu nimi Tu intiomior intimo meo.

Tällaisessa valossa oli kolme onnellista. Tuoksui mäntymetsä, tärpätti ja meri. Miehellä oli taivaansiniset silmät, vauvalla myös. Mies piirsi käpyjä ja karahkoja, nainen istui vain ja katseli. Punainen tukka lainehti.”

Olen melko varma, että kirja, josta tuo mystikolta lainattu taulun nimi on peräisin, on hyllyssäni, mutta äkkiseltään en löydä sitä. Minulla on satoja kirjoja, mutta hyllyissä on olevinaan jonkinlainen järjestys, niin että uskonnollisen kirjan pitäisi löytyä neljännestä tai viidennestä väliköstä. (Olen kuitenkin joskus julistanut, että seksi, taide ja uskonto ovat yksi ja sama asia, joten kirjahan voi täten olla missä tahansa. Niin, kirja voisi loogisesti olla vaikka Ulla Karttusen ”Moderni mystikko” -kirjan (joka on nimetty kirjoittamani artikkelin mukaan) vieressä. Kuitenkin Karttusen vieressä on kirja Dirty Jiddish! Karttusen madonna-teoksia sinänsä voi pitää todisteena väitteestäni, johon en juuri nyt kuitenkaan lähde.) 

Sitaatti tarkoittaa ”Olet lähempänä minua kuin olen itse itseäni”. On oikeastaan poikkeuksellista, että olen antanut Pärnun maalauksille nimen, sillä sitäkin mieltä olen ollut, että nimi suorastaan pilaa maalauksen (totta puhuen olen vieläkin monesti tätä mieltä, esimerkiksi tämän tekstin lopussa), mutta onhan tuo hieno nimi! Vaikka elämä on kuinka muuttanut minua, tietyt asiat ovat kautta vuosien pysyneet, kuten tämä kiinnostukseni mystiikkaan. Juuri pari päivää sitten luin suufilaisuudesta ja sisälläni läikähti.

Hetkinen. Maalauksen nimi on vielä paljon hienompi kuin hoksasinkaan. Tiesinkö nimen antaessani olevani raskaana? Tarkoittaako se, että Martta oli lähempänä minua kuin olin itse itseäni? Tarkoittaako se, että Martta on nyt lähempänä minua kuin olen itse itseäni? Kyllä, se voi tarkoittaa sitä!

Vanhan blogin toinen katkelma käsittelee samaa asiaa, hetkien yhtymäkohtia, mutta vielä vähän tarkemmin aikakokemuksen luonnetta, ja olen kirjoittanut tästä myös joskus ihan  kuluneen vuoden aikana:

”Vimmalla on tapana yltyä, kehällä laajeta. Liekö kyse taiteesta vai kokemisen tavasta ylipäätään, joskus elämä on kiivasta, ihmeellistä, yllättävää, hengästyttävää. Sitä herää neljältä sateeseen, olisipa aamu jo!

Ja kaikki liittyy kaikkeen. Kun lapsi muuttuu koululaiseksi, muistan oman kouluaikani, herkistyn. Mietin myös, miten tytär vuosien päästä muistaa asiat, miten äitiään ajattelee. Kun järjestän tilaa koululaisen nurkkaukselle, kohtaan esineitä ja tavaroita hyvin kaukaa. Vaikkapa monet pussit kankaita. Tiilenpunaista samettia, paksua turkoosia neuletta, viininpunapohjaista kukkakangasta, kuparisifonkia. Jospa korjauttaisin ompelukoneen kuitenkin. Ehken enää itse tahdo tiilenpunaista leninkiä, mutta tytär ilahtuisi ikihyviksi.

Ajat sitten jo selitin ajan sykliseksi: tietyssä kevätpäivän valossa kaikki samanvaloiset kevätpäivät ovat läsnä aivan toisin kuin eilinen päivä. Jollei väite kuulostaisi niin älyttömältä, väittäisin nyt, ettei aikaa ole olemassa. Aika kuhisee, mikään ei ole mennyt. Mihin vertaisin, jos en sykliin tai viivaan, ehkä mereen tai muurahaispesään.

Ja sitten taas väitän vastaan väitteelle, jota en esittänyt. Sillä aika, lineaarisena, pahasta pois vievänä, on voimaa. No, tiedättehän, kuinka aika parantaa haavat. Silloin kun elämä on pysähtynyt suruun tai sairauteen, on mahdotonta kokea aikaa sulana kaikkeutena. Näissä tapauksissa ajan kuluminen, se, että aika vie traumasta eteenpäin mitattavina yksikköinä, kuukausina ja vuosina, sitten kun niitä on tarpeeksi, sitten aika on voimaa.”

Tässä katkelmassa on hirveän surullista se, että, se sisältää ajatuksen, joka ei toteutunut, että Martta kasvaisi aikuiseksi, että Martta voisi muistella minua, ehkä sitten kun minä olen mennyt. Martta meni ensin.

Katsoin tänä aamuna Martan Instagramia. Siellä on kuva, jossa Martta poseeraa näyttelyssä Kirstin maalauksen vieressä. ”Minä nyt ja katkera minä 2080 luvulla” Martta on kirjoittanut kuvatekstiksi. Siinä on tosiaan nuoret ja vanhat kasvot vierekkäin. Sekin itketti.

Tuo ajan parantavuus kuitenkin on totta. On vain niin, että aikaa tarvitaan hirvittävän paljon, sillä surevan aika on pitkä. Martan kuolemasta tulee kohta neljä vuotta ja se on ollut ihan hirveän pitkä aika. Surevan aika ei hupsis vierähdä. Mutta juuri nyt koen tätä muutosta, että esimerkiksi tuo kirjahyllyni maailma alkaa taas tulla todeksi ja löydän sieltä uusia ja vanhoja aarteita, joita haluan lukea. Ei tästä kauan ole, kun vielä ajattelin, että helvettiin joutaisi, en minä noita ikinä pysty lukemaan! Lukeminen on ollut iso intohimoni, mutta olen viime vuosina pystynyt siihen vain pienissä määrin. Äänikirjoja olen kuunnellut palapeliä tehdessä paljonkin, mutta kirja-kirjaan keskittymiskykyni ei ole riittänyt muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. Tässä alkoi jonkinlainen muutos ehkä tänä keväänä, kun yhtäkkiä istuinkin pinkissä nojatuolissa kaikessa rauhassa useamman illan. Luin joitakin kirjoja, jotka puolestaan sysäsivät minut kirjoittamaan omaa tekstiä, lukemani avulla jokin aukeni ja seurasi kiivas kirjoittamisen jakso. Nyt, ihan viime päivinä olen sitten yhtäkkiä lukenut aika ison määrän tieteellisiä tekstejä, ja tästä olen ihan riemuissani. Rakastan kunnollista ajattelua, argumentaatiota ja vasta-argumentaatiota! Tuntuu kuin yhtäkkiä voisin käyttää älykkyyttäni tavalla, johon en moneen vuoteen ole pystynyt.

Postauksen kuvat ovat uusista maalauksista, jotka minun on pitänyt laittaa blogiin jo pidemmän aikaa, mutta kun en ole halunnut oikein sanoa niistä mitään. Siinä on se vanha juttu, että koska maalaus on oma kielensä, maalausten selittäminen verbaalisesti ottaa minua pannuun. Maalauksella on oikeus olla! Ottaa vähän sekin pannuun, kun joku kommentoi maalausta ja päätin sitten laittaa maalaukselle nimeksi tämän kommentin. Ei, kommentoiminen ei siis pänni minua laisinkaan, päinvastoin, mutta en ehkä sittenkään halua laittaa maalaukselle mitään perkeleen nimeä! Eikös yhden näyttelyni nimi ollut Anna minulle nimi? Onhan katsojallakin vastuu, jota tämä kommentoija juuri erinomaisesti käytti, minä olisin voinut jollain paskanimellä estää tämän! Enkä nyt tarkoita olla tyly. Keskustelen ihan mielelläni maalauksista, vuorovaikutus kuuluu taiteeseen. Mutta minä en pääsääntöisesti "käsittele" maalauksessa yhtään mitään muuta kuin maalia. Maali on maalauksen sisältö koska maalaus on maalilla maalattu. (Enkä muuten laittanutkaan sitä kommentoitua maalausta tähän enkä myöskään kerro, mikä se kommentti oli!) Näin. Merkkaan nuo koot myöhemmin, mutta jotain metrisiä nuo ovat.

Ulkomaailmaan

Kirjoitin kuusi viikkoa sitten ankeaa juttua. Harkitsin ankarasti, voinko/ haluanko julkaista sellaista, mutta päätin antaa mennä. Jaoin kirjoituksen omalla fb-sivullani ja parissa mielenterveysryhmässä. Näköjään ankealle oli tilausta, sillä kirjoitus nousi vuorokaudessa kaikkien aikojen luetuimpien joukkoon ja sain kymmenittäin kannustavia kommentteja. Kysyin ja sain muutamalta luvan julkaista kommentin tässä:

"Vaikutuin. Itkin. Juuri näin tunnen niin kovin usein, ja juuri tällaisesta raadollisuudesta saan voimaa."

"Mun mielestä sisältö on karun kaunista. Käytät sanoja ja muodostat lauseita niin, ettei yksikään sana ole väärin tai mene hukkaan, kaikella on merkitys. Tätä paskaa se sairaus välillä on, virkistävää ettei sitä tarvitse aina hyssytellä."
 "tykkäsin. ja pitää sanoa että tää kaksari on perseestä. mutta periksi ei anneta!" 

No ei niin muuten, perkele! (Kaksari = kaksisuuntaisen lempinimi)

Laitoin tänään iloisen ulkomaailmaan lähtö -kuvan elokuun alusta. Ulkomaailmaan lähtö ei ole aina helppoa, mutta kerroin aiemminkin siitä, että tykkään välillä tälläytyä. Ja parhaat meikkipaletit ovat niin kauniita ja ihania; on kuin silkkiä ja aitoa kultaa iholleen sivelisi! Meikkaaminen saattaa hyvinkin piristää. Sairaalassa oli kerran tyttö, joka teki joka aamu kello kuusi herättyään täydellisen päivämeikin. Joku oli tölväissyt että mikäs masentunut sinä muka olet, kun jaksat meikata. Mutta tälle tytölle meikkaaminen oli osa päivittäistä hoito-ohjelmaa: hän oli erityisen taitava meikkaaja ja itsestään huolehtiminen tällä tavoin oli tärkeää. Masennus on ilon puutetta, joten jokainen mahdollisuus iloon pitää hyödyntää. Huolellinen look voi olla myös suoja ja on hyvä, että on sellainen keino suojautua. Tarkka varmaan näkee masennuksen silmistä, mutta suurta osaa pystyy hämäämään.

Minulle kuuluu nyt selvästi parempaa kuin ankean jutun aikaan. Olen käynyt ulkomaailmassa melkein joka päivä ja pystynyt olemaan aktiivinen! Minulla on keltaista maalia polvessa ja peukalonkynnessä. Olen oppinut arabian aakkoset. Osaan myös seisoa hienosti käsilläni. Keltaiset maalaukset, arabian sanat ja cheermatto siis kutsuvat. 

Kaunis, rohkea, ylpeä

Ota teinistä mallia! Upea pieni ihminen.
Mutta flyer-cheerleader ei nouse eikä lennä ilman toisten tukea. On luotettava itseensä ja jengiin,
 ja kerta toisensa jälkeen ylitettävä itsensä, fyysisesti ja henkisesti.

Miten taideblogia kannattaisi kirjoittaa?  Kun täällä kotipesässä näpyttelee, on vaikea mieltää, minkälainen vastaanotto ja vaikutus postauksillani on lukijoihin tai salaperäiseen taidemaailmaan. (Hekumassa aiemmin tästä aiheesta täällä.) Olisiko hyvä pitäytyä pelkissä työasioissa? Mites kun välillä vähän räväyttelen? Onko haitallista kertoa, että minulla on bipolaarihäiriö? Pitääkö maniapulputus deletoida? Onko ironia ja sarkasmi vaarallista? Uskaltaako provosoida? Sanani voidaan tulkita täysin eri tavoin kuin olen tarkoittanut, lukijan tausta, lähtökohdat ja asenteet vaikuttavat siihen, miten hän lukee.

”Mitä ne musta ajattelee?” Olen kuullut sanottavan, että vahvan itsetunnon omaava ihminen ei pohdi tällaista, suoraselkäisesti hän on mitä on. Mutta kuvittelisin, että hyvin harvassa ovat ne, jotka eivät edes joskus mieti tätä kysymystä. Kaikkia ei voi miellyttää, eikä kaikista tarvitse tykätä. Toisten kanssa on vaikea tulla toimeen, ja jotkut vaan vaikuttavat täysiltä k-päiltä (ja muutamat ihan oikeasti ovat). Eli toisin päin, kaikki eivät tykkää minusta, ja joittenkin mielestä minä vaikutan k-päältä. Ihan riippumatta siitä, kuinka viisas Hekuma-kirjoittaja ja taitava maalari kenties olen.

Klisee kaksi, tärkeämpi klisee: meillä on vain yksi elämä. Olisi tuhlausta kutistaa itsensä jonkin manibisneksen, imagoasian tai silkan luulottelun vuoksi. Ja tämän takia minun on helppo vastata kaikkiin äsken esittämiini kysymyksiin. Kirjoitan niin kuin haluan kirjoittaa. Joskus provoja ja kummallisia. Julkaisen kuvia, joita haluan julkaista. Asiaankuuluvien teoskuvien lomassa joskus hassuttelukuvia. Entisenä toimittajana kiinnitän toki huomiota ”tuottamani materiaalin” laatuun. En siis julkaise mitään äkkipikaisia purkauksia (noo, voi olla jokunen lipsahtanut), mietin monesti yön tai kahdenkin yli, miten asiani muotoilen – ja jos sisältö edelleen on äkkipikainen, sitten se saa olla, ja sen kuuluu olla. Voi olla, että suuren suuni takia olen menettänyt joitakin tienaustilaisuuksia, mutta mieluummin kuitenkin sanon, mitä haluan sanoa kuin elän pelossa ja galleristin nuhteessa. (Yhtä sanomista kyllä ehkä vähän kadun: jostain syystä kirjoitettuani tämän, seksimies ei enää pyytänyt minua töihin  – hui, mikä himokas opettajatar olenkaan! ). Tämä on minun paikkani, en tykkää olla sängyn alla piilossa. Ja haluan olla oikea minä, en mikään paperinukke. Annan teille palasia maailmastani, koska haluan antaa.

Nainen nakuna

On tosi hassua, että kuva alastomasta ihmisestä saattaa tässä kaikennähneessä kulttuurissamme edelleen herättää hyvin voimakkaita tunteita. Hekumassa on ollut pari kuvaa minusta ilman vaatteita (ei linkkiä!). Kuvat liittyivät tilanteeseen, joka oli eräänlainen performanssi, taiteellinen teko, joka vain oli tehtävä. Olin ”pukeutunut” punaiseen guassiväriin. Sain kuvan takia viha- ja halveksuntapostia. Ei sellaiselle mitään mahda; vihaajat ja halveksujat vihaavat ja halveksuvat, ei niitä ole mahdollista millään selityksillä saada ”ymmärtämään”. Luin joskus haastattelun naisesta, joka ihan ajankuluksi tapasi roikkua netin keskustelupalstoilla ilkeilemässä, näppikselle pääsy oli hänen päivänsä kohokohta. Kummallista (ehkä?) kyllä, Vauva-lehden keskustelupalsta on näistä kiusaajista kuuluisa.

Mutta vielä siitä alastomuudesta. Kun välillä tsekkaan blogin tilastot, huomaan, että punavärikuvaani käydään aika ahkerasti katsomassa. Käynnit eivät taida liittyä taiteelliseen, vaan vähän toisenlaiseen harrastukseen. Näille harrastelijoille on ihan sama, mikä kuvan alkuperäinen konteksti on. Pitäisikö minun tämän vuoksi poistaa kuva? Ei pidä.

Keskeneräinen on hyvä

Minulla on ollut tapana julkaista vaihekuvia teoksista. Näytän huonoja ja keskeneräisiä maalauksia. Tunnustan ajoittaisen taitamattomuuteni. Tuon julki sen, että teokset menevät välillä prosessissa nurinnarin pilalle ja saatan olla täysin hukassa niiden kanssa. Hyvin harvoin osaan edetä suoraviivaisen suunnitelmallisesti. Sekin on minua – miksi siis esittäisin muuta? Yksi puoli vaihekertomuksissa on, että arvelen jonkun hyötyvän niistä omassa tekemisessään. Ja vaikka on olemassa ”insinööritaiteilijoita”, jotka etenevät työssään pisteestä A pisteiden B ja C kautta loppuun D, luulen, että on paljon myös minun kaltaisiani ihmeen armoilla keikkuvia. Minulla ei myöskään ole tarvetta salata löytämiäni teknisiä kikkoja; ilahdun keksiessäni uutta ja luonteeseeni kuuluu ilon jakaminen. Tiedän, että toiset varjelevat ”salaisuuksiaan” kuin lääketehdas patenttiaan, mutta minusta on vain kiinnostavaa, jos joku haluaa kokeilla minun löytöäni; luotan siihen, että ei kukaan yhdellä kikalla voi varastaa tyyliäni.

Sanoin tämän jo aiemmin, mutta tärkeää kannattaa toistaa: Minä olen minä – hyvä. Sinä olet sinä – hyvä. Niin kannattaa ajatella, olla ja elää.

Nolo unohdus - kiva yllätys, eli terveisiä Porista

1

(Amn1b)

Kävi kämmi. Aina joskus jää postauksia rästiin, toisissa on enemmän säätämistä ja miettimistä kuin toisissa, ja sitten tulee uusia asioita, ideoita ja maalauksia. Nyt jäi rästiin niin että unohtui kahdeksi vuodeksi, uups. Olen nolona, mutta enemmän olen iloinen, koska oli mukava löytää tämmöisen ylläri: terveiset 28 katsojalta, jotka ovat antaneet teoksilleni nimiä! Tammikuussa 2013 minulla oli Porissa Anna minulle nimi -näyttely. Sama idea kuin Kanneltalossa syksyllä 2012; tuosta Kanneltalon projektista julkaisin aikanaan oman sivun. Kanneltalon korkeassa tilassa teokset roikkuivat seitsenmetrisinä; teos koostui kahdesta osasta jotka oli ripustettu yhteen. Porissa samat työt olivat esillä "puolikkaina". Lisäksi oli pari teosta vanhemmasta Tuulispää-sarjasta. Julkaisen Porin nimiterveiset tässä postauksessa. Alla siis nimiä yläkuvan maalaukselle:

Oranssi taso häämöttää

Appelsiini

Kajastus valoa

Energia

P

Joulun ja uuden vuoden välissä

Auringonlasku

Unessa kulkien

Talviaurinko

Antautuminen

Everlasting Love

Harmaa on sävyisin

Ei paha

Aurinko nousee

Morgan Sun Rize

Palava rakkaus

Appelsiinitarha uuden vuoden yönä

Hehku

Paukku Pyssy

Suven kulta

Värisade

Canned Heat

2

(Amn2b)

Onnen virta

Värit näköesteenä

Oksan takaa

Valonpisaroita

V

Valumia

Iltarusko

Fantasiaa metsässä

Satumetsä

Toivo

Chimaio -Maputo – railway

Heijastus

Forest Dance

Kesämekko

Valoisa, värikäs päivä

Einsteinin aivot

Kerroksia

Haiseva klöntti

Afrikan yössä

Riemua aamunkoitteessa

Viidakko

Elämän virta

3

(Tuulispää1)

Aurinko valuttaa säteitään

Vuori

Yksitasoinen

Karnevaali

R

Kevät

Kurkistus valoon

Tasapaino

Colouring Book

Piilossako?

(Piirros, jossa näyteään, että alavasemmalla on hieno kohta)

Puun oksalla

Reflections in Water

Lastenkamarissa

Aurinkoista

Syksy, Kirjurinluodon lampi

Kevät

Veri

Bruno

Kontrasti

Putous

Kevään odotus

 4

(Amn6b)

Hei haloo

Sumua aamulla

Samea pinkki

Vesi – jää

Pl

Flamenco

Ponnistus

Invaasiuo vrs. Red

Hengitän

Purjelaiva satamassa

Strained 1900s

60-luvulla

Koira kalliolla

Kallio tai Muutos

Meri

Ruskaa pakkasella

Nukuin unessa

Järvi

5

(Amn1a)

Pinkin kasvu peittää alleen

Mustaviinimarja

Ihana

Sateen jälkeen

Vk

Aavelaiva myrskyssä

Simplicity

Railwaystation Orient

Hyinen satama

Maiseman juuret

Purjelaiva

Metsän heijastus veteen

Strained 60s Reflection

Grenadinen

Hempeilyä

Onto

Killing me softly

Purppurakimallus

Latvassa

6

(Amn3b)

Satumetsä

Eilinen

Metsä

Kaupungin valot

Kp

Arvoitus

Syksy sademetsässä

Epätoivo

Vulcano red -yellow

Putoan

Savimaa

Viidakko

Dancing Forest in Spring

Pyydän hiljaisuutta

Luonto louvuttaa

Salamoiden kokous

Syksy

Joku

Kuoleman riemut

Maailmanloppuko uhkaa

Mikä mikä maan kartta

 7

(Anm)

7

Verenkierto

Suon takana

Minulla on mahdollisuus

Paras

Kov

Syys

Doping

Epävarmuus

Heart Attack – saved

Arki

Mid Morning Connection

Kirsikka kukkii

Harmonia

Mikä

Kibbudzi

Juuret

Pölytys

Rakkauden palvonta

8

(Amn4b)

Galaksit

Japanilainen puutarha

Seestesen kerroksellinen

W

Kevään merkkejä

Satumaan kartta

Värityskirja

Baltic Sea – Blue line

Menneisyys

Japanilainen

Kesäpäivä

Be My Blue Sky

Maatuska

Kesän viime rippeet

Itämeri

Ilta

Salama

Like my soulmate

Ratsu aamun takaa

Kuura

9

(Tp6)

Ukkosen purppuraa

Este – mahdollisuus

Syvällä

Kaamos

TR

Sademetsän ilta

Sysi

Crossword

Hieno Kaunis Ihmeellinen. HKI :)

Ei enää kahvia

Metsän siimeksessä

Touching My Heaven

Muisto

Verkkokalvo

Yö

Kuolema

Don't you love purple?

Riisuttu metsä

Yön ääniä

Odotettu tulevaisuus

10
(Amn3a)

En löydä sinua

Risukossa

Siimeksessä

Saalistus

VVVP

Huominen

Jungle – green Mozambik

Viidakko kutsuu

Pesä tai liian pitkään.

Sateen jälkeen

A Way Through

Piikiakaasia

Valoa

Banaaninkuoret

My jungle

Tie tukossa

Verkossa

11

Ilotulitus

Vihdoinkin kesä

Jokin

Kevät

K

Vappu

Karnevaalit

Aarreluolasto

Teeskentely

Childrensplay

Keidas

Unelmia

Desert Groove

Gary Glitter

Kevät II

Nakki

Julia

Hipit retkellä

Omenalehto

Yhdessä paperissa oli vain yksi kommentti, jolla ilmeisesti viitattiin koko näyttelyyn:

"Tämä maailma on mustavalkoharmaaton"

Nimissä toistuvia asioita ovat luonto, maisemat, vuoden- ja vuorokaudenajat, mielentilat, mentaaliset ja keholliset tuntemukset.

Aika jännä, että maalaus 10. sai kolmesti nimeensä viidakko-sanan, ja maalauksessa 1. koettiin kolmesti aurinko. Metsä esiintyi monen eri maalauksen nimessä. Useampaan kertaan nähtiin eksoottisia maisemia, viidakkoa, Afrikkaa ja Japania, laavaa, ukkosta, marjoja ja hedelmiä.

Mikä saa katsojan osallistumaan tällaiseen? Nimien antaminen on koettu innostavana juttuna, koska kummassakin Anna minulle nimi -näyttelyssä lappuja kertyi paksu nivaska. Yli kymmenen nimen keksiminen vaatii keskittymistä ja sitä, että ihan oikeasti katsoo sitä maalausta eikä vain viipota näyttelyä läpi kivakivaonkssitäviiniilisää-asenteella. Gallerianäyttelyt ovat tyypillisesti auki kolmisen viikkoa eivätkä kävijämäärät ole mitään huikeita - mitähän nyt heittäisin -  pientä osviittaa antaa, että voi olla päiviä, jolloin kävijoitä on vain kourallinen. Vieraskirjasta muistan joskus laskeneeni sataviisikymmentä nimeä, mutta kaikki eivät laita nimeään kirjaan. Joka tapauksessa kyselyyn osallistui melko iso osa katsojista. 

Hekumassa on omasta postaustahdistani riippuen yleensä 1200-1750 käyntiä kuukaudessa. Kommentteja tulee harvakseltaan. Vaikka esittäisin tekstissä suoran kysymyksen, voi olla, että kukaan ei vastaa. Kynnys kommentoida tuntuu olevan varsin korkea. Mikä lie syynä? (Vastatkaa!!)(FB:n kautta saan enemmän palautetta, ja livenä esim. kollegoita tavatessani). Mutta koska te lukijat uskollisesti käytte täällä, kai se tarkoittaa, että tykkäätte - tai saa toki inhotakin, ja olette kiinnostuneita. Olen siitä iloinen.

Sivupalkissa oli sadan päivän ajan kysely, johon saattoi vastata yhdellä klikkauksella. Vain 52 lukijaa klikkasi. Tarkoitukseni oli selvittää lukijakunnan rakennetta.
Prosentuaalinen jakauma tuolla pienellä otannalla oli tallainen:

Kollega 23%
Taidetyöläinen, esim kriitikko 1%
Ystävä/tuttava/sukulainen 36%
Taiteen harrastaja 21%
Muun alan taiteilija 0%
Fani 17%

Olisi pitänyt laittaa vielä vaihtoehto Satunnainen kävijä, mutta hoksasin liian myöhään. Yllättävä tulos taas oli, ettei kukaan muun alan taiteilija ilmoittautunut lukijaksi; itse seuraan säännöllisesti myös kirjallisuusblogeja.
Porin vastaajissa ei monta tuttua voinut olla, joten oli ihan teosten omaa ansiota, että tulivat kuulluiksi ja nähdyiksi. Kiitos vielä kaikille nimeäjille!

Paljonko paljastaa?

Uutukainen mietinnässä

On mennyt tovi, etten ole postannut tänne mitään. Olen miettinyt paljastelukysymystä. Ja nyt heti ihan vasiten asetin sanani vähän provosti niin, että kaikenlaisia tulkintoja voi tehdä. No niin, tykkään välillä vähän tökkäistä. En ole viime aikoina ehtinyt/jaksanut/viitsinyt/uskaltanut käydä työhuoneella. Kerronko, vai olenko kertomatta miksi? No kerron.

Kun kuollut heräsi

Kymmenen vuotta sitten kirjoitin jääkaapin oveen: ”Räjäytetään yliopisto”. Olin suomen kielen pääaineopiskelija hyvässä vauhdissa graduun ryhtymässä. Mutta tuli maalaaminen. Rakas rakas maalaaminen, joka oli ollut kuollut monta vuotta, hiipi takaisin, kiihdytti, roihahti ja otti. Se oli ihmeistä ihanin minulle, joka olin luullut etten enää ikinä kykene maalaamaan.

Vuonna 2000 elämäni oli järkkynyt sijoiltaan, kun I kuoli. I, jonka kanssa katsoimme auringonlaskua, I, joka kysyi: jos nyt maalaisit, maalaisitko myös kuuset? En, minä sanoin, maalaisin vain taivaan. I olisi maalannut kuuset. Se oli viimeinen ilta.

Tuli kauheita vuosia. Hyppään nyt kuin niitä ei olisi. Sillä on vuosi 2004 ja minä maalaan. Se on tärkeää ja täysin ehdotonta, se ottaa ja antaa kaiken. Hiiteen yliopisto! (Sen verran selitän, että kesällä 2002 olin alkanut opiskella ja kirjoittaa, sekin oli ihme, sillä pahimmassa jamassa en osannut edes lukea. Pelkäsin, että syvään masennukseeni yritetty sähköhoito oli tuhonnut jotain aivoissani, vienyt muistini ja älykkyyteni. Onneksi näin ei ollut. Opiskelu tuotti iloa, samoin kriitikon ja toimittajan hommat, mutta koko ajan kaipasin suurinta rakkauttani, maalaamista.)

Olen värissä, maalaan kaikki hukatut vuodet, lähes yötäpäivää maalaan. Sukellan äärettömään, kirjoittamattomaan, osaan uida siinä, löydän aarteita. Näin uin monta vuotta, ja niin on hyvä.

Toinen tulokas

Niin vahvasti omistauduin. Pidin maalaamisesta kiinni aina ja koko ajan. Ehkä taustalla oli pelko, että jos yhtään hellitän, maalaus saattaa taas kadota. Nyt uskon, että maalaaminen on ja pysyy, että me kuulumme toisillemme eikä maalaus hylkää minua, vaikka en ihan joka hetki olisi sen kanssa.

Never say never – Paluu Fabianinkadulle

Viime syksy oli vaikeaa aikaa. Rahaa ei tullut mistään. Annoin työhuoneen vuokralle. Aloin ahdistua ja miettiä ahdinkoa jatkuvasti. Mitä jos tämä onkin tätä nyt loppuelämä? Kukaan ei enää halua maalauksiani, olen out. Sekin setä, joka yhtenä vuonna myi seinät tyhjiksi näyttelystäni, sanoi puhelimessa ”kiitos ei ja hyvää jatkoa”. Olinko alkanut maalata vääränlaisia töitä? Olinko kenties kirjoittanut vääriä mielipiteitä? Nyt pitäisi mennä oikeisiin töihin. Mihin? Kun ei ole  ”kunnon” ammattia.

Sitten muistin, että on olemassa yliopisto, ja keskeneräinen maisterin tutkinto, jonka saattaisin saada suoritettua kohtuullisella vaivalla kohtuullisessa ajassa, jos unohtaisin perfektionismin. Aloin selvitellä asioita. Selvisi, että Alma Mater ottaisi minut avosylin vastaan. Selvitin lisää, aivan kamalasti oli selvitettävää, mutta sain selville. Tammikuun puolivälissä istuin suomen kielen syventävän kieliopin kurssilla, ja siitä se lähti.

Olen iloinen, että tein tällaisen päätöksen. Olen iloinen jopa siitä syksyn ahdingosta, koska muuten en olisi keksinyt opiskeluajatusta. Tykkään opiskelusta, siitä miten se haastaa ja virkistää ajattelua. Opiskelu kuitenkin syö valtavasti aikaa ja energiaa, niinpä maalaaminen on ollut vähän tauolla. On vaikeaa mennä maalaamaan, jos on muita asioita kesken. Maalaamista ei voi tunkea kahden tunnin rakoon.

Katotaanko tänne mun meikkipussiin?

Blogin rajat

Yliopistopaljastaminen ei tietenkään ole mitään kohupaljastelua. Kyse on enemmän siitä, mitkä asiat kuuluvat blogin piiriin. Kielitieteen opiskelu ei ihan elimellisesti liity maalaamiseen. Vaikka voi se liittyäkin. Taidan väittää että se liittyy. Väitän. Esimerkiksi siksi, että puhun töissä maalausten kanssa useammallakin kielellä. Ja maalaaminen sinällään on kielistä paras.

Näistäkö mun piti tänään kirjottaa?

Seuraan itse monenlaisia blogeja, mm. Karkkipäivä-meikkiblogia, jota pitää fiksu ja mukava Sanni. Sanni kirjoittaa myös matkajuttuja, joissa on usein upeita kuvia. Karppiruokaohjeet eivät niin nappaa ja tissiliivijutun kohdalla olin hetken että no hei haloo, mutta sitten ajattelin, että onhan tämä kaikkia naisia koskettava aihe. ”Minulla on paksut sääret” -juttu herätti monissa lukijoissa närää, huoltakin, nainen on niin hoikka pikkiriikkinen, mitä se selittää, onko sillä syömishäiriö? Mutta tässäkin, kun bloggari jakoi (monen mielestä aiheettoman ja harhaisenkin) huolensa, hän nosti vahvalla tavalla esiin aikamme hurjat ulkonäkövaatimukset ja -paineet.

Alaston kriitikko mainitsee jallut ja röökit, ja aikanaan hän kertoi vakavasta sairaudestaan raadollisen realistisesti suunnilleen kaiken mahdollisen. Ai niin! Kerran tapasin tämän herra Paddingtonin, joka siihen aikaan oli Taide-lehden päätoimittaja, haikailemassa tekemättä jäänyttä graduaan. Oli perjantai-iltapäivä, ja olin viemässä juttuja Punavuoren toimitukseen (tämä tapahtui tosiaan niin vanhaan aikaan, että jutut vietiin disketillä!). Itämainen musiikki soi ja melankolistunteellinen Nalle (se ei tykkää yhtään tästä synonyyminimestä, ok, seuraavan kerran sanon sitten Mesikämmen, saappaaksi en sentään sano, että annetaan Kontion olla) tilitti keskenjääneistä opinnoistaan. Kun työ oli työllistänyt, papereita ei tarvittu, mutta tällaiset asiat voivat tosiaan jäädä vähän kaihertamaan. Monesti myös tutut muistuttavat että mikset sinä ja olisihan tuota kannattanut... Äitiä en nyt edes mainitse.

Hekuma on maalarin blogi ja tulee sellaisena pysymään. Mutta välillä voin puhua muistakin minua kiinnostavista/ koskettavista aiheista tai vähän höpsötellä – onhan höpsöilykin silloin tällöin tarpeen ja tärkeää.

Sori kun tässä on näin vähän kenkiä. Leopardi Friis&Co, vihreä Minna Parikka

Älä nyt vaan

Monesti kirjoitan Wordiin luonnoksia blogipostauksia varten. Joskus luonnoksesta tulee postaus, joskus ei tule. Viimeksi jätin yhden taidebisnesjutun julkaisematta. Ehkä vielä muokkailen, ja julkaisen sen. Ehken. Aihe on vähän niin kuin kielletty. Hys hys, antaa galleristien riistää rauhassa, ei saa kannella, antaa ”asiantuntijoiden” olla typeryksiä, hys hys, pitää varoa. Ei välttämättä kannata ottaa sellaista riskiä, että joutuu pannaan. Piiri pieni pyörii, ja tuhmat tyrkätään ulos.

Siihen aikaan, kun kirjoitin Taide-lehteen, olin monesti tuhma. ”Haukuin” kollegoja. Siitä tuli joskus varsin aggressiivista palautetta. Kriitikko ei olisi saanut yhtään kritisoida. Ja minä sentään pääsin vähällä. Olen kuullut, että tappouhkauksiakin on puhelimeen huudeltu ja turpaan anto nyt tietenkin on sellainen ihan pikku miesjuttu.

Bisneksistä vielä sellainen asia, että jos hehkutan ”jess, myin kaksi maalausta”, joku luulee, että olen yhtäkkiä upporikas, lottovoittaja perkele, sellainen tauluhan maksaa galleriassa monta tonnia. Joo, ja työhuone maksaa 500 kuussa ja tonnilla saa kaksi pussia värejä, jotka eivät edes kovin kauan kestä (ja kuiskaan: se galleristin riistoprovisio on hillitön). Sitten on ne samat menot kuin tavallisilla ihmisillä. Mutta nyt kannattaa kadehtia, koska oikeasti myin kolme.

Ja hyvänen aika! Imago! Taiteilijan kuuluisi ehkä tiukantarkasti miettiä julkisuuskuvaansa, ja eritoten sitä, mikä myy. Ei saa mitä sattuu kirjoitella, täytyy brändäytyä. Ollako viileän asiallinen jakkupukunainen vai kannattaisiko kuitenkin olla pikkuisen räväkkä daideilijapersoona vai oikein outo raikuliriekuli? Jos kertoisin, kuinka mokasin kännissä? Ei sitä kaikkein pahinta, mutta jonkun kivasti viihdyttävän? Voisin paljastaa, että minulla oli yhteen aikaan kahdeksan poikaystävää. (No ei ollut, mutta yhdellä kollegalla oli, tai ainakin aika monta, nuorena ja ujona se ei osannut sanoa ihailijoille ei.) Vai esiintyisinkö oikein muodikkaana, jos näyttäisin, että olen sisustuksen ja pukeutumisen tyylitaituri? Taulut markkinoituisivat siinä sivussa. Esittelisinkö kenkiäni vähän enemmän? Voi hitsi, miksi minä sen mummomaisen virkkausmaton näytin? Avajaismeikki ei näkynyt kunnolla kuvissa! Ja helvettiäkö tuossa äsken kirjoitin olleeni köyhä, luuserina pitävät.

Bipon kanssa

Ostin eilen korvakorut ja kynsilakkaa. Sain käydä Stockmannilla, koska piiitkästä aikaa sain palkkaa. Niin, sain palkkaa, niin kuin monet saavat ihan kerran kuussa! Olin aiemmin päättänyt, että jos saan hieman isomman rahan jostakin, sallin itselleni pienen ostoksen. Mutta nämä ostokset tehtyäni poistuin tavaratalosta pikaisesti, en saanut käydä ylemmissä kerroksissa. Kengät ja alusvaatteet ovat vaarallisia asioita. Aleksanterinkatu on vaarallinen. Silmät pitää panna kiinni Zion kohdalla. Mikonkadulle ei missään nimessä saa poiketa eikä Galleria Esplanadiin todellakaan, tai Minna Parikkaan saati Wolfordille, hui kauhistus (ja nyt hei tuli niin paljon mainosta että lähettäkää tänne niitä kenkiä ja kaikkia)! Näin se vain on. Minimania saattaa pyörähtää käyntiin yksistä korkokengistä ja viuh viuh kohta juoksen kaupasta toiseen niin nopeasti, että järki jää jälkeen ja äkkiä sitä ollaan ihan kunnon maniassa.

Sanoinko mä että ostin yhden -en niin sanonukaan. 4 pientä ja halpaa vaan. Korallinenvärinen ei päässyt kuvaan, se on niin tavis. (Otin kyllä jtn 20 erilaista kuvaa, kauhee valita niistä).

Ja nyt ollaan sellaisessa aiheessa, jota jakaessa tunnen olevani aika alaston. Koska minulla on häiriö, olen jonkun mielestä kokoaikapsyko, ihan vialla päästäni. Koska käytän säännöllistä lääkitystä, olen toisen mielestä addikti. Vissiin diabeetikkokin on, ja epileptikko, se syö samoja tabuja kuin minä. Oletteko muuten katsoneet Isänmaan puolesta -sarjaa? Voisi olla kiva valistusjuttu, kun päähenkilö on bipo. Mutta kyllä korpeaa, kun sillä on koko ajan hullunkiilto silmissä, ja sitten vielä annetaan ymmärtää, että lääkkeitä napataan päänviirauskohtauksessa kädet täristen äkkiä kourallinen. Oikeasti lääkkeitä otetaan tarkka määrä tarkkoina kellonaikoina. Juuri tällaisten väärien streotypioiden takia olen päättänyt olla julkibipo. Ja siellä lukijapuolellakin on ihan kohtalainen määrä bipoja – joidenkin arvioiden mukaan keskimääräinen esiintyvyys väestössä olisi yhden prosentin luokkaa. Eli jos Hekumassa on 1500 käyntiä kuussa, 15 kertaa klikkaaja on ollut bipo. (Veikkaan kyllä, että prosentti moninkertainen, koska lukijoistani moni on taidealalla, bipojen suosikkiammateissa.) 

Ihana kun näitäkin saa erivärisinä.

Bipo ei lähde lääkkeillä eikä terapioilla – vaikka molemmista on paljon hyötyä. Hyvät elämäntavat auttavat pysymään kunnossa, mutta sairausjakson uhka on aina olemassa.  Kevään alussa pelotti jonkin verran, että mitä jos opiskelut katkeavat sairastumiseen; jos mania vie keskittymiskyvyn ja alkaa riepotella kummiin kiireisiin tai jos masennus ei päästäkään sängystä ylös ovesta ulos. Tämänkään takia en kertonut opiskelun aloittamisesta blogissa. Olisin tuntenut itseni todella epäonnistuneeksi. Toki olisin myös voinut alun alkaen ajatella pessimistisesti, että hullu ajatus, kaikki menee kuitenkin pilalle, turha yrittää. Yleensä kannattaa yrittää.

Päivän runo:

Natr. valproas et acid.

valproic. respond,

natr. valproas 300 mg,

color (E171), constit. q.s.

Tabletit nieltävä kokonaisina.

Tabletterna bör sväljas hela.

Muuan tuttava sanoi kerran kauniisti, että maalaukseni koskettavat, koska minä olen juuri minä, kaikkine kokemuksineni. (Mutta huom. minun suustani ei koskaan tulla kuulemaan, että päivääkään en vaihtaisi pois tai että kärsimys jalostaa.) Vaikka bipo on hankala ja tuskallinenkin asia, se voi olla myös voimavara. Olen tänään terve, virkeä ja kuplivan iloinen. Osaisinko olla yhtä vahvasti onnellinen ilman bipoa?

Ja nyt tämä bipo lähtee työhuoneelle ihanaan maalimaahan keskustelemaan uusien alkujen kanssa. Ajattelin sanoa niille hepreaksi moi: Shalom!

Ei ku tässä on tää koralli vielä.

17,4 cm

Voisinpa hetkeksi kutistua kymmenekseen. Teetin nimittäin eilen A3-kokoiset printit maalauskuvista ja kokeilen nyt niiden avulla ripustusjärjestystä olohuoneen lattialla. Voidakseni kokea maalaukset sellaisina kuin ne tulevat galleriatilassa olemaan, minun pitäisi teipata printit seinälle ja muuttua 17,4 senttiseksi. Jättimaalausteni yläreuna tulee olemaan 7 metrin korkeudessa, alareuna lattianrajassa. Ihminen on siinä aika pieni otus. Kun levität ja venytät kätesi suoraan sivuille, matka keskisormesta toiseen on sama kuin pituutesi. Tässäkin suhteessa 180cm leveät maalaukset ovat varsin isoja.

Jos olet joskus ripustanut näyttelyä, tiedät, että kyse ei ole ihan helposta hommasta. On mietittävä maalausten keskinäinen järjestys, lukumäärä, ripustuskorkeus ja tyhjä tila töiden välillä. Usein näitä pyöritellään ees taas paikan päällä ripustuspäivänä. Lopuksi käännellään ja väännellään lamppuja. Ripustustyö saattaa kestää aamusta myöhään iltaan. Tulee huimaus ja jano ja kiljuva nälkä, sitten tempaistaan vähän pizzaa tai voileipää ja jatkellaan. Mutta lopulta aistit turtuvat, arviointikyky rupeaa heittämään ja päätä särkee. Joskus on tarpeen levätä yön yli ja katsoa vielä seuraavana päivänä uusin voimin.

Jättitöiden ripustamiseen tarvitaan mies ja nosturivekotin. Mies nousee nosturilla niin korkealle, että saa naulattua maalaukset katonrajaan. Toissapäivänä haimme lastin sopivaksi pätkittyä 5cm leveää rimaa, ja niittasimme kankaan puuhun kiinni. Päihin jätettiin pätkä, joka maalattiin valkoiseksi. Sen läpi mies iskee naulat, joiden avulla maalaus pysyy kiinni seinässä. Saatuaan ylemmän maalauksen kiinni, mies laskeutuu puoliväliin, ja kiinnittää maalausparin alapuoliskon. Minä sitten huutelen alhaalta, onko hyvä. Kyllä palaisi käämit Jeesukseltakin, jos pitäisi naulata ja purkaa ja naulata ja purkaa loputtomiin. (Ja joo, jos tuli mieleen, kyllä nosturihomma on miesten homma, minun homma on sitten kokkailla illalla ja paijata ja pussailla). Yritän siis nyt kuvien avulla pyöritellä teosten järjestyksen.

Muuten, tähän väliin haluan sanoa, että kurkkasin äsken Hekuman lukijatilastoja, ja kuukausittaisten käyntien määrä blogissa on kasvanut huimasti. Viime kuussa yksittäisiä käyntejä oli 1642. Minusta tämä on tosi hieno luku. Kiitos teille, uskolliset lukijat ja satunnaiset kurkkailijat! On hassua, miten edelleen aina pikkuisen hämmennyn, kun joku kertoo lukeneensa blogiani, että miten se nyt, mistä se sinne löysi. Sekin on kiva, että Hekuma on useamman kerran mainittu Raisa Jäntin toimittamassa Taide-lehden blogikatsauksessa.

Hekumasta on muodostunut merkittävä osa työtäni. Yksi puoli on, että blogi on itselleni tärkeä arkisto. Mutta tykkään kovasti siitä, että saan tällä lailla esittää teoksiani ja niiden syntyvaiheita teille lukijoille. Sitä paitsi pidän kirjoittamisesta, se on aina ollut minulle tärkeä itseilmaisun kanava kuvallisen ilmaisun ohella. Abtsrakti maalaus liikkuu salatulla, mystisellä ja sanattomalla alueella, heittäydyn siihen, uin ja sukeltelen ihmeellisissä vesissä. Kirjoitus sen sijaan nimeää asioita, pyrkii luomaan maailman järjestystä. Mikä hieno pari!

Jotkut teistä tietävätkin, että aikanaan avustin Taide-lehteä, kirjoitin artikkeleita ja kritiikkiä; joskus yhdessä numerossa saattoi olla viisikin juttuani. Nautin tuosta työstä, mutta se vei todella paljon aikaa, enkä oikein pystynyt samaan aikaan maalaamaan. Joitakuita suorasanaiset kritiikkini ärsyttivät, pikkujouluissa jouduin tilitysten ja aggressiivisten hyökkäystenkin kohteeksi; joku kirjoitti pitkän vastineen lehteen ja eräskin taiteilija oli ihan ulkomailta soittanut haukkumapuhelun päätoimittajalle, kun en ollut ymmärtänyt hänen tarkoitusperiään. Mutta en koskaan kirjoittanut juttujani tuosta vain lonkalta, vaan pitkällisen mietinnän jälkeen. Jos en oikein tiennyt, mitä sanoa, kävin katsomassa näyttelyn kahdesti. Viivyin ja tuijottelin. Jos jokin tökki, sanoin sen, lopultahan kyse on vain mielipiteestä, vaikka toiset kokevat kirjoitetun sanan äärimmäisenä totuutena, ja jos kirjoittajan totuus on väärä totuus, joudutaan lähes sotatilaan. Toisaalta, edelleen minulta silloin tällöin kysellään, että miksi en kirjoita enää, monet taiteilijat pitivät jutuistani, koska lähestyin taidetta enemmän käytännön ja kokemuksen kuin teorian kautta.

Öö, eksyin nyt alkuperäisestä aiheestani vaan haitanneeko tuo mittään. Tiivistyksenä silti sanottakoon: saatan hyvinkin vielä tulevaisuudessa kirjoittaa lehtiin, mutta tällä hetkellä Hekuma tyydyttää kirjallisen sanomisen tarpeeni ja olen iloinen siitä, että blogi on lehteä vapaampi foorumi. Kirjoitan enimmäkseen omasta työstäni, mutta välillä muustakin, ja mikä tärkeintä: minulla on kaikki valta valita, mitä aiheita käsittelen, ja millä lailla. Näin ei lehtityössä olisi.

Vaan lopuksi haluan muistuttaa: avajaiset lähestyvät! Olet sydämellisesti tervetullut Kanneltalon galleriaan tiistaina 6.8. klo 17-19! Kiva jos nähdään siellä!

Kultakuumeessa taidebloggaamisesta

Olen radiossa huomenna torstaina 30.9. Toimittaja Päivikki Välttilä kiinnostui taidebloggaamisesta ja kävi kesällä työhuoneellani haastattelemassa minua. Kanava on Yle Radio 1 ja lähetysajat 15.15 ja 21.15. Myöhemmin ohjelma löytyy Yle Areenasta.

Kuuntele ohjelma Kultakuumeen sivulta (aikaa lokakuun loppuun).

Metamutinaa

Blogin sivupalkissa on tuo Tunnisteet-lista. (Omani on aika alhaalla, tokka pikkukuvia vaeltaa reunassa ensin, aurinkoja ja maalausdetaljeja, ainakin tällä erää.) Vastaavasti kunkin postauksen lopussa on luettelo tunnisteista, joiden pitäisi kuvata merkinnän sisältöä.

Mikä virka tunnisteilla on? Niiden tarkoitus on kai koota kokonaisuuksia, nimetä aihepiirit sekä auttaa ja houkutella etenkin satunnaista vierailijaa. Joissakin lukemissani blogeissa on vain muutama blogin aihepiirejä määrittävä luokka, toiset listaavat jopa satoja tunnisteita. Kiinnostava nimi tai kumma sana houkuttelee hyvinkin klikkaamaan. Mutta jos jokaisen mainitsemansa asiantyngän listaa erikseen, luettelo on enemmän uuvuttava kuin informatiivinen. Jos vielä useimpien tunnisteiden perässä lukee (1), on vaikutelma sekava.

Tarkastelin omaa listaani ja arvioin sen jotensakin epäloogiseksi. Miksi olen antanut valkoiselle(1) oman luokan, mutta en punaiselle tai keltaiselle? Onkos sitten laitaa, että listaan Koraanin (1) mutta en Virsikirjaa, vaikka kumpaankin jossain viittaan?, No, tulee mainituksi körtti (1), joka ei saa isompaa selitystä tekstissä, mutta saattaa kuulua tekstin asiaytimeen. Hyväksyttäköön. Tarkoitus ei ole olla tiukkis-spesifi.

Eniten käyttämäni luokka on väri (13), eikä ihme. Valo (9) on sekin tavallinen. Varmaan useampikin merkintä, liki jokainen kuitenkin liittyy väreihin ja valaistukseen. Koko ajan tarkkailen valoa, panen merkille lamput ja auringonsillan, jään tuijottamaan pilvien punaa; tähän työni paljolti perustuu. Katse (7) onkin oma tunnisteensa. Mutta mutta. Kaikkihan on katsomista! Maalaukset ovat aina väriä, valokuvat valoa. Väri on valoa tai valo synnyttää värin ja katse havaitsee nämä... Ehkä katse-luokassa kuitenkin on merkintöjä, joissa katse sinänsä eritoten ilmenee tai on katsottavana, ajateltavana. Esimerkiksi silloin, kun mietin, onko jokin työ valmis vai ei, tarvitsen keskittynyttä, analyyttistä ja meditatiivista katsetta. Katsominen on maalatessa olennaista, näköaisti arvokas, mutta missään nimessä maalaaminen ei perustu pelkästään silmillä nähtävään.

Haa! Jospa tunnisteita voisi ryhmitellä ja luokitella (varmaan voikin muttei Bloggerin helppokäyttötoiminnoissa). Olisi siis ylä- ja alaotsikoita. Lasuurin (1) ja valutuksen (1) voisi sijoittaa yläkäsitteen tekniikka (6) alle. Gesso (2) , glitter (2), helmiäinen (3), medium (3) ja kiilapuut (2) menevät luokkaan materiaalit. Materiaalit-tunnisteen käytöllä saisin listan lyhemmäksi, mutta menisi tylsäksi ja epätarkaksi, jos ei alaluokkia saisi eriteltyä. Olen huomannut, että monia nimenomaan kiinnostaa, mistä yksittäisistä ainesosista runsas maalausjälkeni koostuu.

Blogia itseään voi luonnehtia taidemaalarin työpäiväkirjaksi. Pitäisikö jaotella: maalaaminen ja muu? Ei, sillä maalaaminen on blogini aihe ja keskiö. Manipisnes-jutussakin puolustin maalarin autonomiaa. (En silti vanno ettenkö joskus aikoisi ruikuttaa apurahoista tai viitata taidemaailman kähmintäkuvioihin. Salaliittoja ja suosikkeja! Ei niin kamalasti kiinnosta. Keskityn omaan työhöni, nautin siitä.) Nyt olen töissä kesäöissä. Auringontarkkailija. Ahmin valoa syksyn maalauksiin. Kesäyöt-luokka on ikään kuin oma projektinsa, jonka asemapaikka on Kemijärvi. Valokuvat ovat muistiinpanoja, merkkejä. Tärkein kehkeytyy kuljeskelussa, se imeytyy sieluun, kalliiksi, omaksi.

Syntymäpäivä

Aloitan tämän maalausblogin kauniina kevättalven päivänä, kirkkaan valon päivänä. Toivotan hyvää syntymäpäivää blogille, tervetuloa lukijoille!

En ole varma, millaiseksi tämä blogi muotoutuu. Kirjoitan kommunikoidakseni, ajatellakseni. Enimmäkseen kommunikoin maalaamalla, mutta nyt, näyttelyn lähestyessä, on hyvä aika tarkastella ja jakaa omaa työtään myös verbaalisesti. Olisi mukavaa saada aikaan keskustelua. Jos kuva tai teksti synnyttää ajatuksen, kommentoi, kysy! Liian usein olen itsekin pitänyt suuni kiinni, jättänyt viestin lähettämättä.

Julkaisen kuvia työhuoneeltani ja maalauksistani, myös keskeneräisistä. Aion myös kertoa teoksista, jotka tulevat esille Galleria Uusitaloon huhtikuussa. Miten ja miksi ne ovat syntyneet, mistä saaneet nimensä.