Uu, baljo rahaa!

Heinäkuu 2022 (85x110cm)

"Uu mite baljo”, nuori ystäväni henkäisi. Olin sanonut hänelle myyneeni taulun. Tyttö uteli summaa, ja olin kertonut sen hänelle. Minua ärsytti, sillä kyseessä oli siihen mennessä ensimmäinen ja ainoa taulu, jonka olin myynyt koko vuonna. Olin tietenkin iloinen kaupoista, mutta rahasta ei pitkäksi piisaisi. Ehkä nuori tyttö ajatteli Guessin laukkua, NYX:in meikkejä, New Yorkerin kenkiä ja Zaran takkia - nämä kaikki tuolla rahalla saisi ja voisipa vielä vähän bilettääkin. Voisi tömäyttää Tallinnaan ja käydä spa-hoidoissa ja sitten voisi vielä piipahtaaa Aurinkorannikolla, jos ei haaskaisi rahaa Tallinnassa tisseihin (saisi pienen puolikkaan!). Minä ajattelin palkkaa ja toimeentuloa. Tämä oli minulle vuoden ensimmäinen palkka ja se riittäisi kolmen kuukauden työhuonevuokraan. Saan Taidelainaamosta jonkinmoisen summan neljännesvuosittain, sillä useampi tauluni on vuokralla sitä kautta, mutta tuo raha ei vielä riitä palkaksi. 

On epämukavaa puhua rahasta. Se nyt ei vain ole tapana eikä oikein korrektiakaan. Olenko huono taiteilija, jos kerron, että meni kahdeksan kuukautta ilman, että minulla kävi ainuttakaan asiakasta? Viime vuonna kävi jonkin verran, ja niillä rahoilla olen pärjännyt. Mutta hermoja alkoi kiristää, kun pankkitili hupeni. Joudunko menemään random-duuniin, joka ei vastaa koulutustani? Annanko työhuoneen vuokralle ja piirustelen keittiössä? Ironista on, että toinenkin ammattini, kirjoittajan työ, tuottaa kerrallaan vain pikkurahoja, jos vaikka kirjoitan artikkelin taidejulkaisuun. Apurahahaut menivät osaltani pari vuotta ohi, sillä voimani eivät riittäneet mihinkään muuhun kuin jokapäiväiseen selviämiseen. Mutta nyt olen taas yrittänyt niitäkin, minulla on näyttelysuunnitelmia ja kirjallisia suunnitelmia. Jospa joku apurahalautakunta "katsoisi voivansa" myöntää työskentelyyni tukea.

Olen parhaana vuonna myynyt yli kolmekymmentä taulua. Huonoimpana muistaakseni kaksi pientä. Yleensä mitä tahansa tältä väliltä. Ehdin jo pelätä, että tämä vuosi muodostuisi ennätyshuonoksi, mutta viime kuussa onni kääntyi ja olenkin yhtäkkiä myynyt aika monta maalausta. Laitoin erän pikkutauluja myyntiin superhalvalla ja sitten kävi niin, että myinkin jokusen ison vähän paremmalla hinnalla siinä ohessa! Joten nyt voin melkein sanoa että uu, miten baljon olenkaan tienannut. Noh, ehkei. Olen saanut työstäni sen verran palkkaa, että pystyn maksamaan seuraavan vuoden työhuonevuokrat ja materiaalit. Näihin minulla menee suurin osa tuloista: kun menee ostamaan väriä ja kankaita, kyllä siinä yleensä satasia hupenee, samoin puutilaukseen. Mutta pystyn myös lähtemään Beninin residenssiin ja ostamaan uudet silmälasit. Pystyn maksamaan kotini vuokran, sähkön, puhelimen ja internetin, HBO:n ja hömppäkanavan (X maksaa Hesarin ja Netflixin, näistä on diili) cheerleadingin ja palapelit ja ostamaan ruokaa ja muuta tarvittavaa kaupasta. Olen saanut palkkaa niin kuin tavallinen ihminen saa. En kovin paljon, mutta en myöskään liian vähän.

Elokuu 2022 (84x110cm)

”Taide ei elätä”, äiti aina sanoi, ja kehotti ryhtymään opettajaksi. Äidinkielenopettajan ammatti oli minulla vaihtoehtona, mutta kuvataide vei voiton, vaikka kuinka yritin yliopistossa sinnitellä. Olen sellainen kuuluisa ikuinen opiskelija. Minulla on rutosti opintoviikkoja (tai opintopisteitä ne taitavat nykyään olla) kaikenlaisista humanistisista aineista semiotiikasta antiikin tutkimukseen ja vepsän kieleen – ja tietenkin kaikki mahdolliset heprean ja juutalaisuuden kurssit (vaikka pääaineeni oli suomen kieli ja sivuaineeni kirjallisuustiede). Gradu puuttuu (aiheena piti olla proto-kieli, eli jokelluksen ja äidinkielen välinen vaihe lapsen kielenomaksumisessa), ja pari tenttiä. Jotenkin minua lohduttaa, kun ajattelen edesmennyttä pomoani, Taide-lehden päätoimittaja Otso Kantokorpea, joka eräänä perjantaina soitti itämaista musiikkia Punavuoren toimituksessa ja kaihoili, kun ei tullut niitä maisterin papereita. Hän pärjäsi ilman, ja teki hienoa työtä, niin minäkin.

Tänään tienasin taas baljon, kun myin yhden taulun, joten oli varaa tuhlata maalia. Päivän maalaukset olivat ihan läppä. Yritin hankalaa väriyhdistelmää ja päädyin harmaaseen mössöön. Mutta ei se mitään. Ne voi ehkä pelastaa. Jos ei voi, voi vaihtaa puille uudet kankaat. Ei ole vakavaa. Kun tämä epäonnistuminen tapahtui, mietin, miten hyvä onkin, että aina ei onnistu. On koko ajan oltava valpas ja tarkka. Hyvä ei synny automaattisesti. Sitten sitä on kiitollinen kirkkaista hetkistä ja onnistuminen tuntuu erityiseltä, se ei ole itsestään selvää. Jokainen uusi kangas on haaste, siihen liittyy jännitys, jopa pieni pelko. Kyllä vaan: uusi kangas on aina uusi tuntematon! 

Yleensä yritän miettiä muutaman aloitusvärin. Tänään mietin violetin, punaisen ja vihreän erään näkemäni hienon puun mukaan, oranssia oli pieni ripaus. Violetti oli outo, siksi luultavasti epäonnistuin, olen parempi lämpimissä väreissä. Katsotaan, mitä kankaille käy. Postauksen kuvat ovat kuitenkin onnistuneista maalauksista. Annoin niille nimet Heinäkuu ja Elokuu fiiliksen mukaan, vaikka syntyivätkin syys-lokakuussa. Kesällä pidin lomaa ja näissä on jotain sellaista aurinko- ja biitsitunnelmaa!  (Luin jostain, että nykyään on ok ja kohteliasta käyttää viestinnässä huutomerkkiä.) Katselin näitä tänään, ja tunsin iloa ammatistani ja muustakin olemisesta.