Taakka

Facebookin uusin villitys on erilaisten asioiden joukkosymppaaminen statuspäivityksissä, esimerkiksi:

”Masennus ei ole heikkouden merkki, se on merkki siitä, että on yrittänyt olla liian vahva liian pitkään. Laita tämä statukseesi, jos tunnet jonkun, jolla on tai on ollut masennus. Minä uskallan - uskallatko sinä?”

Olen nähnyt tämän päivityksen muutaman kerran enkä ole kopioinut sitä omaan statukseeni, mutta kopioin sen nyt tähän, koska aiheesta on hyvä puhua. Koen jonkinlaista, aika suurtakin, vastuuta ja velvollisuutta tämän asian – depression – edessä, oikeammin sen alla. Olisinpa vahva ja viisas, olisinpa toivon profeetta. Vastasinkin yhdelle kaverille näin:

”En uskalla. Mutta luen paraikaa Andrew Solomonin kirjaa Keskipäivän demoni – Masennuksen atlas. Ja myöhemmin aion uskaltaa vielä kirjoittaa aiheesta blogissa.”

Nyt olen lukenut Solomonin kirjan kokonaan ja lisäksi nämä: William Styron: Pimeän kuva – Muistelma hulluudesta ja Pirkko Siltalan Nainen ja masennus. Seuraava lukulistalla on Julia Kristevan Musta aurinko. Saatan kirjoittaa näistä myöhemmin, jos ajatusmyrsky suostuu sanallistumaan.

Enemmän kuin uskalluksen puute, syy sihen, etten halunnut kopioida masennusstatusta, oli, että depression määritelmä siinä on vajaa. Masennuksen takana on usein – mutta ei kai aina – jokin suuri menetys tai muutos. Masennuksessa on paljon käsittämätöntä. Masennusta on monenlaista. Pirkko Siltalan artikkeli Miksi masennus on tämän päivän kansantauti? tiivistää ajatuksia, joita hän esittää lukemassani kirjassa.

Oma kaksivuotinen depressioni oli niin syvä ja järkyttävä, että en haluaisi ajatella sitä. En mielelläni muistele voimattomuutta, epätoivoa, lukutaidottomuutta, aistien ja tunteiden turtumusta, kivettymistä. Olen onnellinen, että en edes täysin pysty ajattelemaan sitä, että muisto ei palauta olotilaa. Minua ei huvita kirjoittaa siitä, en halua yrittää kuvailla ja selostaa sitä. Muisto on raskas: se oli pahinta, mitä tiedän ja se tuntui loputtomalta. Joskus pelkään että se palaa. Taidan pelätä sitä enemmän kuin kuolemaa. Se on kuoleman puristus, hiertävä, pysyvä, kauhu, joka ei päästä elämään eikä unohdukseen.

Vakava sairaus, vaikka siitä toipuisikin, taitaa aina jättää varjon ihmiseen. Mielenlaatuni on melankoliaan taipuvainen, ollut kai lapsesta saakka, mutta sairauden ja surun mainingeissa se on ehkä tullut aiempaa synkemmäksi. Viime vuosina olen joutunut huomaamaan, että alttius depressioon on minussa olemassa, että joudun elämään ja taistelemaan sen kanssa.

Haluaisin olla sankarinainen, super. En haluaisi olla depressiotaiteilija. Nyt kuitenkin olen. Kirosana kirosana!

Siltala puhuu syvästä kliinisestä depressiosta, mutta myös eheyttävästä, luovasta masennuksesta. Ensimmäinen käsite on liiankin tuttu, nyt koetan sisäistää jälkimmäistä.

Siltala kirjoittaa:

”Elämä on kulkemista kuolemaa kohti, elämäntie on kuolemantie. Tämä antaa meihin pysyvän surumielisyyden tilan, joka sisältää monien tunnetilojen rinnalla terveen syyllisyyden ja tuntuman elämän tuomiin rajoihin. Se sisältää myös kaipauksen runsaudensarven.

--- Eheyttävän masennuksen tunnetilat sisältävät niin kiintymyksen, rakkauden, hellyyden, kiitollisuuden kuin aggressiivisuuden, tuhoavuuden ja sadisminkin tunnetiloja ja mielikuvia. Eheyttävän masennuksen tunnetiloja ovat myös tuska, ahdistus, haavoittumisen kokemus, kipu, hämmennys, uhanalaisuus, avuttomuus, pelko, häpeä, syyllisyys. Mutta eheyttävän masennuksen tilassa ihminen voi tunnistaa näitä, olla niille avoin ja työstää niitä.”

Maalaaminen kumpuaa nyt tällaisesta. Hukkumisessa on juuri tätä.

Kolmen maalauksen päivä

Yksi alkoi, toinen jatkui, kolmas ehkä valmistui.

Kolmastoista aluillaan

Kahdettatoista

Kahdestoista Hukkuminen

Tämäkin on hukkunut.

Ensin kävi näin.

Sitten näin

Ja näin

Kahden viimeisen kuvan erona on vain se, että jälkimmäisessa paksu mediumpitoinen maali on kuivunut reilun vuorokauden verran (vasemmalla alhaalla näkyy vielä olevan pieni vaalea läntti, joka ei ole ihan kuiva). Käyttämäni violetti on Spectrumin purkista, mutta olen sekoittanut väriin reilusti helmiäistä, muuten tulos olisi paljonpaljon tummempi.

Seuraavassa postauksessa katsotaan tätä tarkemmin. Lähikuvat ovat samalta päivältä kuin viimeinen kuva tässä. Opettelen valokuvausta ihmetellen että millainen se maalaus nyt sitten oikein onkaan.

Mitä tähän kuvasarjaan tulee, en hämmästy, jos joku on sitä mieltä, että olen pilannut tai ylityöstänyt hyvän alun. Ehkä. Oikeastaan näiden kuvien perusteella epäilen itsekin näin käyneen. Miksi en säilyttänyt ensimmäistä, kuulasta maalausta? (Onko pilaaminen, tuhoutuminen, peittyminen peräti jotensakin välttämätöntä, niin kuin menetys tai unohtaminen tai muiston piilottaminen? Että elämän raskaus on maalin raskaus. Tai. Kai. En saa aavistustani sana-asuun enkä oikein haluakaan, sillä edelleen koen epäluuloa sanoja kohtaan. En halua eksyä enkä eksyttää, valehdella!) Mutta, on hyvä muistaa kuvien mittakaava: kankaiden koko on n. 180x170cm. Kuva ruudulla on siis kovin kutistettu; siksipä harvempirakenteinen luonnosmainen maalaus voi näyttää pienenä paremmalta kuin tiheä, kolmiulotteinen ja monikerroksinen.

Mutta kun katson näitä, arvelen (ilman sanojen rautalankakytkösta elämään, aikaan ja muistiin, änkytys äng, sössön söö) että kuulaan kepeän päälle vyörynyt on vyörynyt syystä, että tämä maalaus on tarvinnut punaiset kourat ja violetin myrskyn ja pinkin puristuksen, vielä kultarippeet verihyhmän sisään.

Hukkumiseen: Yhdestoista

Yhdestoista alkoi lokakuussa Kahdeksannen parina. (Ordinaalinumeraalini yrittävät noudattaa maalausten valmistumisjärjestystä, vaikka voikin käydä niin, että aiemmin valmiiksi arvioimani, vaikkapa Kolmas, jatkuu vielä). Maalasin alun lattialla heittämällä ja tiputtelemalla väriä, kävelemällä siinä ja huiskimalla isolla siveltimellä.
Onneksi on tämä kuva. Tykkään siitä, kuinka väri pisaroi, miten oranssi ja punavioletti liukuvat toisiinsa, kuinka kangas imee ja hylkii väripirasoita, miten uomat kulkevat ja pysähtyvät. Tykkään vihreistä tähdistä violetilla, oranssin ja vihreän raja-alueista myöskin. Olisi sääli, jos mitään näistä ei enää näkyisi valmiissa maalauksessa.

Huhtikuussa maalaus jatkui. Maalasin kangasta ensin toisin päin. Kädet olivat tönköt. Vesi sumeni, liejuuntui. En tykännyt. Mutta siellä täällä paksu räkäkeltainen alkoi luistaa.

Maalasin liian lämpimien ruskeiden päälle ohuen mustan. Annoin valua noroiksi. En tykännyt, mutta työ parani. Käänsin kankaan. Runnoin veripunaisia.  En tykännyt mutta tiesin jonkin menevän oikein.

En tykkää tykkään. On pahaa. Ja pitää olla. Enemmän pitää. En tykkää. 

Punaisen kourat

Keltainen ei ole kaunis väri