Virtahevon elämää

Sompasaunan sateenkaari

Olen nyt sunnuntaista perjantaihin miettinyt niin kovasti kaikkea, että voisin välillä muuttua virtahevoksi. Mutta virtahevot ehkä miettivät niitä lintuja, joita aina istuu niitten selässä, en tiedä, onko niistä harmia?

Lähdin tänään Sompasaunasta ennen aikojaan, koska siellä puhuttiin niin paljon saksaa. Söin liikennevaloissa, siinä Paavalin kirkon pysäkin kohdalla, Sweet Chili Flavour -sipsejä. Ohi meni keltainen ambulanssi. Ambulanssista tulee lähes aina ikäviä mielleyhtymiä, mutta mietin silti myös, että tuossapa on kaikki päävärit, kun siinä oli punaisia raitoja ja siniset valot.

Sanoin että olen miettinyt KAIKKEA, mutta en minä ole miettinyt ollenkaan esimerkiksi tataarien historiaa, pyramideja tai Pythagorasta.

Sitä mietin, että onko se synestesiaa, jos näkee Arvo Pärtin kuoromusiikin kuvioina, mutta kirjaimet ja viikonpäivät eivät kuitenkaan ole minkään värisiä? Pitääkö olla joku keltainen tiistai?

Kerran, kun menin hakemaan 2,5-vuotiasta tarhasta, päiväkodin pihan itäreunassa kaksi kakaraa ajoi kolmipyöräisillä ja huusi perkeleitä. Toinen oli oma lapseni ja toisella oli kihara tukka. Kuulin myöhemmin, että lapseni ja kiharatukkaisen lapsen suut oli pesty saippualla toisen kiroilusattumuksen yhteydessä. Tämän väkivaltaisen päiväkodin nimi on Nurmikko.

Laitoin juhannuksenjälkeisenä sunnuntaina Jodelin Seksiseuraa-palstalle ilmoituksen: ”Tulisiko joku viemään roskat?” Moni vissiin harkitsi, sillä sain yhdeksän chattipyyntöä. Mutta olisin hyväksynyt vain sellaisen, jolla on terrieri, niin homma ei onnistunut. Eräs lupasi tulla itse koirapuvussa, mutta ei sillä mitään pukua ollut kuitenkaan.

Kuulemma on niin, että kerrostalossa saa aina käydä suihkussa, kun tulee töistä, esim. aamuneljältä. Luin lehdestä. Enkä lukenut, luin internetsivulta! Mutta on epäselvää, saako käydä yöllä suihkussa, jos ei ole ollut ollenkaan töissä? Tosin minä en juuri välitä suihkusta, yleensä olen siellä kaksi minuuttia, josta hiusten peseminen kestää 37 sekuntia, eikä naapuri ole koskaan valittanut, vaikka tämä on tapahtunut kello kolme, sillä siihen aikaan tapaan mennä kesällä nukkumaan. Ja mitäpä sitä valittamaan, itsehän hän korjasi vastikään pyöräni jarruvaijerin joskus hämärätunteina (ilmaisen nyt näin, kun en muista kellonaikaa, mutta viittaan jonnekin keskiyön paikkeille tai jälkeen).

Jotenkin kai Sompasaunasta tuli mieleeni Otso, koska Otso tykkäsi uimisesta ja tietääkseni saunastakin. Erään kerran, ollessaan Taide-lehden päätoimittaja, edesmennyt Otso Kantokorpi sanoi minulle, lehden ahkeralle avustajalle: ”Mää oon keski-ikänen miäs ja sää oot tollanen tähtisilmänen tyttö”. En yhtään muista, mikä tämä tilanne oli, ei kun muistanpas, olin juuri ojentanut hänelle disketin (!), jossa oli jokin tekstini (onko tämä edes mahdollista, miksei niitä muka lähetetty liitetiedostona?), ja sitä paitsi olin jotain 33v. Toisen kerran, kun soitin toimitukseen päätoimittajaa tavoitellakseni, siellä vastasi Jani Leinonen, joka väitti Otson lähteneen Timbuktuun. Muistaakseni tokaisin siihen, että käske sen tulla pöydän alta pois. Ja ettei nyt kukaan luulisi, että tämä on joku arveluttava juttu, niin kerron senkin, että kerran kysyin Otsolta Salvessa, että milloin me nähärähän kaharen kesken ja Otso vastasi tähän, että ei me nähärä, koska sää oot Jullen kanssa. Ja kaikkea sitä voikin muistaa, sillä olen melko varma, että minulla oli tuona päivänä purppuranvärinen mekko ja kettupuuhka! Haa, mutta nyt muistan senkin, tai epäilen, mistä tuo keski-ikä-murahdus tuli! Etten vain kutsunut Otsoa nalleksi! Taisin tehdä niin joskus, olikos asiallista? ”Mää mikää nalle oo”. (No sori ku sulla on sellanen nimi, enhän minä tätä keksinyt!) Kerran ostin Otsolle lahjaksi Karhu-olutta ja hunajaa.

Haluun tällasen helvetin höpönassun! Voisin ostaa Otsollekin!

Vieressäni sohvalla on kanaliemikuutioita ja tomaattimurskaa sekä vanha puhelin. Toisella puolella on niitä liikennevaloissa aloitettuja sipsejä ja uusi puhelin, joka juuri kilahti. Katson mitä siellä on. Sukukkokkous-ryhmächat. Ahaa, anopin (siis ex-anopin, huomasin vasta tarkistuskierroksella!) maalamassa taulussa ”Poika ja hauki”, poika onkin veljessarjan nuorin, ei ensimmäinen eikä kolmas, niin kuin näön puolesta veikkasin. Tämän vastauksen laittoi veljessarjan toinen, joten saatoin vastata, että olin tavallaan oikeassa, koska en kuitenkaan veikannut sinua.  

Hui! Pilvet vaihtoivat juuri väriä. Äsken ne olivat jotenkin laiskanharmaita, kai siellä vähän keltaistakin oli, mutta nyt ilmestyi tiukka pinkki ja tuollainen ehkä laventelin sininen. Auringonlaskuun on kuitenkin vielä 19 minuuttia.

Tykkään aika paljon kellosta, ja saatan hermostua, jos joku on myöhässä yli 2 minuuttia ilmoittamatta, että on myöhässä. Mutta kerran kävi niin, että minulla oli treffit Hakaniemen metron edessä klo 18. En ollut ihan varma, mitä sisäänkäyntiä namibialainen mies oli tarkoittanut, joten tarkistin ensin, ettei hän ole Porthaninkadulla tai Toisella linjalla, mistä seurasi, että kello oli JO tasan 18, kun ylitin Hämeentien (katsoin digitaalista kelloa siinä Pepsi-talossa) samalla hetkellä. Minulta saattoi kulua kokonainen minuutti, että ehdin Hakaniemen torin sisäänkäynnille, jossa treffikumppani odotti. Tervehdimme ja päätimme mennä Rytmi-baariin (paitsi että minä varmaankin ehdotin, että mennään Rytmi-baariin, olen harvemmin ollut treffeillä sellaisten miesten kanssa, jotka ihan itse tietävät, minne mennä, paitsi tänä nimenomaisena kesänä muuan italialainen mies tiesi erään nimenomaisen sushipaikan ja kutsui minut sinne, ja sitten Jassu tuli potkulaudalla videoimaan ikkunan takaa ja julkaisi kaiken Instagramissa!) Öö eksyin sulkeiden sisään. Kuitenkin Ympyrätalon kohdalla namibialainen mies ilmoitti, että olin tullut myöhässä, ja minulla kesti ehkä seuraavaan päivään tajuta, että niin se tosiaan sanoi, mutta niin se ihan oikeasti sanoi.

Aloitan uuden kappaleen, kun tässä tekstissä on muuten aika lyhyitä kappaleita, mutta sanon kuitenkin tässä kappaleessa kaksi samaan mieheen liittyvää juttua, koska kävin hänen kanssaan kaksilla treffeillä. ”Asias?!” tyttäreni joskus sanoi, kun soitin hänelle eikä puheluni ilmeisesti ollut kovin toivottu. Niin, asiani oli, 1) että krokotiilit oikeasti syövät ihmisiä Afrikassa ja 2) tämä mies oli minulle epäsopiva, koska hänellä oli tapana silittää myös sukat.

Oi! Nyt minun on käytettävä kliseistä sanontaa! Näyttää kuin Jumala olisi maalannut akvarelleilla! Siellä on jotain persikkasävyä myös, vaikka ei näin puhuta akvarelleista, meikeistä pikemmin, ja minulla oli kuin olikin eilen oranssia poskipunaa! Viisi huutomerkkiä! Ja onko edes mahdollista, että tuossa pohjoiskoillisessa on myös häivähdys vihreää? No ainakin, jos se on impressionistinen maalaus.

En oikein saanut ostettua parvekukkia tänä kesänä, koska orvokit olivat loppuneet torilta 27.5. ehkä jo klo 9.22. Mutta sitten Juunas osti minulle syntymäpäivälahjaksi vaaleanpunaisen hortensian. Ajattelin, että ei tästä mitään tule, kun Juunas oli pitänyt kukkaa kaksi päivää muovipussissa ja sitten kannellut sitä ympäri kaupunkia, kukka näytti aivan nuutuneelta. Hän ojensi sen minulle Sopranos-ravintolassa Eirassa. Söin jotain simpukkapastaa muistaakseni ja ravintolassa oli nimensä vastainen sisustus, ettei olisi jotain maatuskoja ollut? Mutta hortensia piristyi, kun annoin sille puoli litraa vettä. Niin se on nyt tuolla parvekkeella.

Aijaijai, nyt on jo ihan ekspressionistinen maalaus kyllä. Miksi oli niin, että kun olin ala-asteella, niissä nappivesiväreissä oli: sinooperin ja karmiinin punainen, preussin ja ultramariinin sininen, sitruunan ja kadmiumin keltainen? Kai maailmassa silloinkin jo oli pinkki?

Iik, siellä on pinkin lisäksi vielä fluoripunaistakin! Menen kyllä ottamaan valokuvan. Auringonlaskuvalokuvat ovat yleensä ihan paskoja, paitsi isäni Mari-serkun kuvat Maaningalta. Sitä aina kuvittelee muuta, mutta kuvasta tulee taas kerran paska.

Kello on nyt 22:51. Tekee mieli mennä niin pitkälle, että kirjoittaisin sekunnitkin, mutta en nyt kuitenkaan. Kuitenkin, aina kun menen terapiaan, eli maanantaisin ja torstaisin (ellei terapeutti ole lomalla tai ellen itse ole esimerkiksi Beninissä, jonne tosin en aio ainakaan kymmeneen vuoteen tai sitten ikinä mennä), istun erään Kalevankadun porraskäytävän tasanteella kerroksessa 6.5, ja odotan, että kello on 13.58.45, jolloin sitten nousen ylös ja kävelen sen puoli kerrosta portaita voidakseni soittaa ovikelloa 13.59.00. Olen ajatellut, että minuutin voin olla etuajassa, koska kylmänä vuodenaikana menee hetki siinäkin, että riisuu takin ja asettaa sen naulakkoon, ja lisäksi terapeutti vasta tässä vaiheessa yleensä ottaa esiin vihreän A4-muistiinpanovihkon (jossa on varmaankin ruutuja!), joskus jopa vielä sulkee tietokoneen, eli hyvinkin kello on jo 14.00 kun olemme asettuneet vastakkain nojatuoleihin (minkä väriset ne ovat? jouduin hetken miettimään, mutta kyllä ne ovat tummanharmaat).

Nyt tuolla on selvästi jokin siveltimenliike muuttunut, erotan yhden terävämmän huiskaisun, sellaisella karkealla siankarva-siveltimellä tehdyn. Mutta nuo pienemmät töpötykset pitää tehdä jollain minkin- tai oravankarvalla. En näe enää näppistä hyvin. Vaikka oikeastaan en juuri katso kirjoittaessa näppistä. Kuitenkin, laitan valot.

Joskus vieraat valittavat, että valot ovat liian kirkkaat. Eivät kovin monet, mutta ainakin kaksi. Se johtuu siitä, että minä pidän valkoisesta valosta. En kauheasti välitä jostain tunnelmavaloista, enkä varsinkaan kynttilöistä, koska en oikein tykkää hämärästä, jota nämä taas edellyttävät. No voisin kyllä tykätä jostain kynttiläillallisesta, mutta se meni kerran pilalle, kun yksi ”minä olen nero” -tyyppinen poikaystävä räpsäisi valot päälle, koska on nähtävä mitä syö. Se laittoi ihan hyvää ruokaa, halusi aina laittaa, ja kyllä se minulle sopi, mutta samaan aikaan sillä oli sellainen mielipide, että minä en OSAA laittaa ruokaa. No joskus se sitten krapulassa kerjäsi jotain munakasta. No enhän minä tietenkään voinut, koska en OSAA.

Tässä on nyt aika monta sellaista kohtaa, että minä sanoin jollekin miehelle jotakin ja se on niin kuin hyvä juttu. Vaan en minä sille krotiilimiehelle tainnut mitään sanoa. Mutta tänäänkin sanoin mielestäni hyvän jutun ex-langolle, siitä hauki-maalauksesta siis. Sompasaunassa sanoin, että olen aloittelija, mutta se ei ollut miksikään hyväksi jutuksi tarkoitettu. Tämä liittyi siihen, kun minulla oli saunahattu päässä ja joku mies oletti, että se tarkoittaa, että osaan heittää erityisen hyvät löylyt. Ja se taisi olla eilen, kun sanoin Kalle Turakka-Purhoselle Facebookissa, että kauppalista on taidetta, mutta veroilmoitus ei.

Mutta juu, nyt katosivat pinkit sävyt ja voisi tuon taivaan niillä ala-asteen napeillakin maalata. Enkä yhtään ymmärrä, miksi löin yhtä poikaa kakkosluokalla välitunnilla turpaan. Miksi helvetissä? Ei sellainen kuulunut yhtään tapoihini. Mutta aivan varmasti silti löin. Taisi vielä tulla verta nenästä. Luokallani oli sellaiset vaaleatukkaiset identtiset kaksoset, Jari ja Matti, jotka olivat muuttaneet jostain Peräseinäjoelta. En muista löinkö Jaria vai Mattia. Ja en kai nyt vaan lyönyt toista turpaan ainoastaan siksi että se oli Peräseinäjoelta? En nimittäin muista, että Jari tai Matti olisi edes tehnyt minulle mitään, eli mitään puolustusta ei ole. Ja luultavasti se paikkakunta ei edes ollut Peräseinäjoki. No olikohan se sitten Laihia? Saako silloin vetää turpaan?

No ala-asteesta tulee tietenkin mieleeni se, kun kutosluokalla kiipesin erään kaverini kanssa Alkon katolle (niin, ettepä voi mihinkään Kampin tai Triplan Alkon katolle kiivetä, teinit) ja huutelimme sieltä sitten ihmisille: ”Jaa jaa, viinakauppaan ollaan menossa!” Tällä oli niin kauaskantoiset seuraukset, että minulta jäi stipendi saamatta, vaikka olin ”lahjakas runonlausuja”, kuten luokanvalvojani myöhemmin selitti, ”ei voi antaa stipendiä sellaiselle, joka viinakaupan katolta huutelee”. Mutta se mielistelevä Tuuli oli muutenkin luokanvalvojan suosikki.

Ja Alkosta ja teineistä. Kerran sain poliisilta puhelun koskien sitä, että teinit olivat antaneet ”alan miehelle” rahaa, jotta tämä olisi tuonut heille jotain mitä lie moskaa teinit joivat vuonna 2014. Kuitenkin ”kansalainen” oli ilmoittanut asiasta poliisille. Sitten vielä se ”alan mies” oli vissiin tehnyt oharit ja koska poliisi soitti mutsille, teini joutui Hesarilta kotiin häpeämään eli seikkailujen ilta oli menetetty. Voi voi. Eikä tämä ollut edes ainoa kerta, kun teini menetti alkoholijuomat. Kerran poliisi soitti Alppilan puistossa. Siellä oli kaadettu teinien kaljat maahan. Ja taas piti kipittää kotiarestiin!

Ja nyt on Jumala lopettanut maalaushommat ja ehtinyt leikata paperisiluetteja, kun silmäni vältti. Siellä on katot ja savupiiput ja joku jalava tai mikä tuo pihapuu nyt onkaan. Eikö noita mustasta kartongista yleensä leikata? Taisi se tuon taivaan kuitenkin laveerata, kun mustan rajan lähellä on tuollaista vähän kellervää ja ylhäällä sitten, mitä tuo on, onko se sitä preussin sinistä?

Trigger warning

Heinäkuuni on mennyt niin, että viikon verran keskityin kokonaisvaltaisesti saunomiseen. Löysin oman rantasaunan, Sompasaunan, parin kilometrin päästä kodistani. Sompiksen ainoa huono puoli on, että en ollut älynnyt käydä siellä aiemmin! Olen haaskannut elämästäni satoja päiviä käymättä Sompasaunassa!  Joten nyt on otettava vahinkoa takaisin ja parhaina päivinä olen ollut Sompiksessa kuusi tai kahdeksan tuntia. Tiedätkö, mitä onni on? kysyin Juunakselta, kun uimme meressä Sompasaunan edustalla. ”No?” Juunas kysyi. Sukelsin hetkeksi pinnan alle, pulahdin ylös, ja vastasin. ”tätä”.

Supersaunomisen jälkeen vaivuin syviin mietteisiin. Se on ehkä merkki siitä, että kohta olisi aika ottaa esiin Käsikirjoitus. Miettimäni aiheet liittyvät kässärin aiheeseen. En ole kuitenkaan varma, olenko valmis kohtaaman oman tekstini. Kirjoitin kässäriä keväällä kuukauden verran, maanisesti. Yli kolme vuotta olin ajatellut romaanin kirjoittamista, ja olin kyllä tehnyt joitain muistiinpanojakin sitä varten, mutta en ollut osannut edetä enempää. Nyt, maaliskuussa, keksin kirjalle uudenlaisen rakenteen, ja oivalluksesta seurasi, että kirjoitin jokaisen liikenevän hetken. Olin menossa moneen suuntaan, mutta kirjoitin bussissa muistivihkoon, sanelin kadulla kännykkään, ja aina kotiin päästyäni avasin heti tietokoneen.

Kirjoitin vimmaisesti noin neljä viikkoa. Mutta kävi niin, että jouduin kirjoittamani takia tolaltani ja minun oli pakko laittaa teksti syrjään. Pääsiäisestä äitienpäivään voin hirvittävän huonosti. Minua ainoastaan ahdisti. Piirsin kotona surullisia kukkia. Tokenin kuitenkin ja touko- kesäkuussa maalasin työhuoneella pinkki-punaisella skaalalla, pyöräilin pitkiä matkoja ja uin maa-uimaloissa. Valo sai minut riehakkaaksi ja tunsin syvää mielihyvää, kun jalkalihakseni työskentelivät ja sykkeeni kiihtyi, kun poljin mäkeä Villa Kiven paikkeilla Töölönlahdella, tai kun aurinko paistoi Kalasataman tornien vieressä, kun illalla ajoin töistä kotiin.

Kuten sanoin, olen juuri nyt syvissä mietteissä tai diipeissä keloissa, if you want. Monet miettimäni aiheet ovat surullisia ja synkkiä, mutta, mielenkiintoista kyllä, ajattelen niitä nyt ilman, että tuntisin samaan aikaan suuria tunteita. En minä iloinenkaan ole, mutta nämä asiat eivät ahdista minua juuri nyt, niin rankkoja kuin ovatkin.

Tämän kirjoittaminen on ehkä romaanin kirjoittamisen välttelyä. Blogikirjoituksen tarkoitus on usein saada jonkinlainen nätti paketti sen hetkisistä ajatuksista. Mutta ajattelemani aiheet eivät ole nättejä ja toisekseen ajatukseni ovat vain jotain keskeneräistä hapuilua. Miten siis edistyisin niitten ajattelemisessa? Kokeilen kirjoittaa raakileista listan tai jonkun hemmetin synopsiksen.

Tällaisia ajattelen:

Itsemurha, viimeisenä, ainoana, pakollisena vaihtoehtona. Paljon puhutaan siitä, että itsemurhia pitäisi estää. Tietenkin pitäisi. Mutta perimmiltään, voiko? Psykiatrista hoitoa pitäisi saada, kun sitä tarvitsee. Apu voi auttaa. MUTTA. Olen tullut siihen tulokseen, että monia itsemurhia ei kerta kaikkiaan voi estää. Ei edes silloin, kun kaikki optimaalinen ”apu” on saatavilla, koska apu ei vain aina auta, vaikka niin haluaisimme uskoa. Joillakin ihmisillä itsetuhoisuus on niin syvällä, että vaikka estettäisiin viisi kertaa, he tekevät itsemurhan kuudennella kerralla. Jotkut sairaudet ovat niin sietämättömiä, jotkut tuskat niin syviä. Ihmisen näkökenttä kapenee, toivolle ei enää ole tilaa. Siinä ei auta, vaikka kuka sanoisi mitä. Lääke ei auta, suljettu osasto ei auta, saatanan päiväsuunnitelma ei auta. Itsemurha auttaa, tämä ihminen ajattelee.  

Itsemurha lohtua ja toivoa tuovana ajatuksena. Katsoin dokumenttia, jossa Miki Liukkonen haastatteli Mercedes Bentsoa eli Linda-Maria Ranista. Linda-Maria sanoi jotenkin niin, että on helpottavaa ajatella, että on sellainenkin vaihtoehto kuin itsemurha. (Hänellä oli kaksi muutakin vaihtoehtoa: huumeet ja tappaminen, mutta en nyt lähde näitä pohtimaan, kun olen ihan vailla tarttumapintaa). En kuullut tätä ajatusta ensimmäistä kertaa. Useat ihmiset, joilla on psyyken sairauksia ajattelevat näin: valitsen, että kestän tämän päivän, koska huomenna voin valita toisin.  

Ikioma itsemurha. En tiedä, kuinka paljon ihmiset yleensä ajattelevat itsemurhaa, koska tällaisesta aiheesta ei ihan noin kivasti tuttavien kesken jutustella. Muistan kuitenkin jostain lukeneeni/kuulleeni, että joka ikisellä se kävisi ainakin mielessä. Arkipuheessa kuulee joskus sanontoja ranteiden auki vetämisestä tai jojoon hyppäämisestä. Omassa tuttavapiirissäni tällaisten asioiden pohtiminen ei ole yhtään harvinaista, mutta se johtuu osin siitä, että muutamat ystävyyteni ovat psykiatrisessa sairaalassa syntyneitä. Yksi ystäväni on ollut koomassa monta päivää itsemurhayrityksen jälkeen, mutta huomaan nyt, että en ole koskaan puhunut tästä asiasta hänen kanssaan juuri mitään, en tohtinut tai uskaltanut kysyä.

Syyllisyys siitä, että en tehnyt itsemurhaa. En jaksa nyt muistaa enkä tarkistaa prosentteja tai kertoimia, mutta minulla on ollut (reaktiivinen psykoosi) ja on (kaksisuuntainen mielialahäiriö ja posttraumaattinen stressihäiriö) diagnooseja jotka nostavat itsemurhan todennäköisyyttä kovasti. Näin ollen on tavallaan väärin, että minä olen (ainakin tähän saakka) selvinnyt hengissä. Joka kerta, kun kuulen mielenterveysongelmista kärsineen ihmisen päätyneen itsemurhaan, mietin: miksi hän, miksi en minä? Miksi minä pääsin osastolle pahassa paikassa, mutta tuo ihminen ei päässyt? Miksi hänen ahdistuksensa kasvoi sietämättömäksi, mutta minun hellitti?

Ylpeys siitä, että en tehnyt itsemurhaa. Tämä on varmaankin harhaista ajattelua, mutta elämän ja kuoleman kysymyksissä sellainen (ehkä?) sallittakoon. Minä kuvittelen usein olevani jonkinlainen supersankari, tai no sankari ainakin. Tämä ei varsinaisesti tarkoita, että kuvittelisin olevani parempi kuin muut ihmiset, mutta voi olla, että sittenkin kuvittelen. Ajattelen nimittäin jotenkin niin, että selviytymiseni ja pärjäämiseni on isoksi osaksi omaa ansiotani. Korjaan: olen saanut todella paljon apua muilta ihmisiltä ja olen tästä erittäin kiitollinen! Mutta. Lasken omaksi ansiokseni sen, että olen esim. laittanut elämälleni tiukat rutiinit ja pääosin onnistun noudattamaan niitä. On mahdollista, että perfektionisti-luonteenpiirteeni auttaa tätä kautta minua pysymään elossa. Rutiineistani tärkein, ja oikeastaan ainoa, jota loppupeleissä (voi vittu mikä sana!) kunnolla noudatan, on liikunnan harrastaminen. Valvon öitä, syön huonosti, juon turhan monta siideriä, mutta sitten taas menen uimaan ja pyöräilemään ja kävelemään (ehkä jopa juoksemaan) ja mikä parasta: nostelemaan ja heittelemään pienempiä ihmisiä (eli cheerleadingiin). Minulla on myös sääntö, että joka päivä pitää mennä ulos, mikä vähimmillään voi olla roskien vienti tai lähikaupassa käynti, mutta enempi parempi, tietenkin. (Muistaakseni en kuitenkaan sunnuntaina käynyt yhtään missään.)

Psyykkiset sairaudet -vitutus. Sanoin vastikään masennuksesta kärsivälle ystävälleni: ”No onko siitä hyötyä, että kotona lymyilee?” Tämä on ehkä vähän pahasti sanottu. Olin useamman kerran yrittänyt houkutella tätä ystävää eri juttuihin ja kysynyt myös, olisiko juttu, jota hän haluaisi tehdä yhdessä. Minua suututti, että hän jumittaa himassa eikä lähde minun erinomaisessa seurassani parantamaan itseään! Enhän minä tietenkään voi toista parantaa, mutta perkele, lähde ulos tai et ainakaan parannu! Tunnen myös ihmisiä, joilla on jokin addiktio. Ja minua vituttaa ihan huolella, kun tämä ihminen valittaa oman addiktionsa haittaavista piirteistä ilman että kuitenkaan haluaisi muuttaa omaa toimintaansa. Että haaskaa siinä sitten elämääsi saatana! No onhan se nyt paskaa katsoa! Sanoinko rumasti? En silti käske näitä ihmisiä helvettiin elämästäni. Piripäälle sanoin moido, kun se tuli sekopäissään tapaamaan minua, mutta jos jättää sen amfetamiinin ottamatta, tapaan mielelläni.

Entäpä sitten: Miten kuolen, milloin kuolen, toivottavasti en kohta kuole. Ajattelin ennen oman kuolemani klassisena kuolinvuodekohtauksena. Olen vakavasti sairas, ja lähdön hetkellä tyttäreni pitää kädestäni kiinni. Näinhän ei nyt voi olla. Jotenkin tyttären kuoleman jälkeen oma kuolemanpelkoni väheni. Mutta sitten taas, kun elämänhaluni alkoi kasvaa, myös kuolemanpelko tai ainakin toive, että en vielä, edes pitkään aikaan, kuitenkaan kuolisi, kasvoi. Jos osaisin ajatella uskonnollisesti, voisin ajatella, että kiva, sitten kuoleman jälkeen taas näen tyttäreni ja muut ”toisella puolella olevat” rakkaat. Olisi hiton kiva ajatella näin! Näkisin sen lehmänkin, jota lapsena niin kovin surin! Toivon kyllä, että eläisin vanhaksi, että olisin sellainen kiltti mummo, jonka turvaan muut tulevat, mutta joka kuitenkin trollaa Jodelissa ja pöllii huulipunaa Stokkalta.

No mutta semmoinen nätti paketti tuli. En viitsi kirjoittaa siitä, että näistä kaikista nousi jonkinlainen halu auttaa muita ihmisiä, koska en juuri nyt keksi mitään konkreettisia tapoja tähän, joten käytännössä jauhaisin vain tekopyhää paskaa.