Trigger warning

Heinäkuuni on mennyt niin, että viikon verran keskityin kokonaisvaltaisesti saunomiseen. Löysin oman rantasaunan, Sompasaunan, parin kilometrin päästä kodistani. Sompiksen ainoa huono puoli on, että en ollut älynnyt käydä siellä aiemmin! Olen haaskannut elämästäni satoja päiviä käymättä Sompasaunassa!  Joten nyt on otettava vahinkoa takaisin ja parhaina päivinä olen ollut Sompiksessa kuusi tai kahdeksan tuntia. Tiedätkö, mitä onni on? kysyin Juunakselta, kun uimme meressä Sompasaunan edustalla. ”No?” Juunas kysyi. Sukelsin hetkeksi pinnan alle, pulahdin ylös, ja vastasin. ”tätä”.

Supersaunomisen jälkeen vaivuin syviin mietteisiin. Se on ehkä merkki siitä, että kohta olisi aika ottaa esiin Käsikirjoitus. Miettimäni aiheet liittyvät kässärin aiheeseen. En ole kuitenkaan varma, olenko valmis kohtaaman oman tekstini. Kirjoitin kässäriä keväällä kuukauden verran, maanisesti. Yli kolme vuotta olin ajatellut romaanin kirjoittamista, ja olin kyllä tehnyt joitain muistiinpanojakin sitä varten, mutta en ollut osannut edetä enempää. Nyt, maaliskuussa, keksin kirjalle uudenlaisen rakenteen, ja oivalluksesta seurasi, että kirjoitin jokaisen liikenevän hetken. Olin menossa moneen suuntaan, mutta kirjoitin bussissa muistivihkoon, sanelin kadulla kännykkään, ja aina kotiin päästyäni avasin heti tietokoneen.

Kirjoitin vimmaisesti noin neljä viikkoa. Mutta kävi niin, että jouduin kirjoittamani takia tolaltani ja minun oli pakko laittaa teksti syrjään. Pääsiäisestä äitienpäivään voin hirvittävän huonosti. Minua ainoastaan ahdisti. Piirsin kotona surullisia kukkia. Tokenin kuitenkin ja touko- kesäkuussa maalasin työhuoneella pinkki-punaisella skaalalla, pyöräilin pitkiä matkoja ja uin maa-uimaloissa. Valo sai minut riehakkaaksi ja tunsin syvää mielihyvää, kun jalkalihakseni työskentelivät ja sykkeeni kiihtyi, kun poljin mäkeä Villa Kiven paikkeilla Töölönlahdella, tai kun aurinko paistoi Kalasataman tornien vieressä, kun illalla ajoin töistä kotiin.

Kuten sanoin, olen juuri nyt syvissä mietteissä tai diipeissä keloissa, if you want. Monet miettimäni aiheet ovat surullisia ja synkkiä, mutta, mielenkiintoista kyllä, ajattelen niitä nyt ilman, että tuntisin samaan aikaan suuria tunteita. En minä iloinenkaan ole, mutta nämä asiat eivät ahdista minua juuri nyt, niin rankkoja kuin ovatkin.

Tämän kirjoittaminen on ehkä romaanin kirjoittamisen välttelyä. Blogikirjoituksen tarkoitus on usein saada jonkinlainen nätti paketti sen hetkisistä ajatuksista. Mutta ajattelemani aiheet eivät ole nättejä ja toisekseen ajatukseni ovat vain jotain keskeneräistä hapuilua. Miten siis edistyisin niitten ajattelemisessa? Kokeilen kirjoittaa raakileista listan tai jonkun hemmetin synopsiksen.

Tällaisia ajattelen:

Itsemurha, viimeisenä, ainoana, pakollisena vaihtoehtona. Paljon puhutaan siitä, että itsemurhia pitäisi estää. Tietenkin pitäisi. Mutta perimmiltään, voiko? Psykiatrista hoitoa pitäisi saada, kun sitä tarvitsee. Apu voi auttaa. MUTTA. Olen tullut siihen tulokseen, että monia itsemurhia ei kerta kaikkiaan voi estää. Ei edes silloin, kun kaikki optimaalinen ”apu” on saatavilla, koska apu ei vain aina auta, vaikka niin haluaisimme uskoa. Joillakin ihmisillä itsetuhoisuus on niin syvällä, että vaikka estettäisiin viisi kertaa, he tekevät itsemurhan kuudennella kerralla. Jotkut sairaudet ovat niin sietämättömiä, jotkut tuskat niin syviä. Ihmisen näkökenttä kapenee, toivolle ei enää ole tilaa. Siinä ei auta, vaikka kuka sanoisi mitä. Lääke ei auta, suljettu osasto ei auta, saatanan päiväsuunnitelma ei auta. Itsemurha auttaa, tämä ihminen ajattelee.  

Itsemurha lohtua ja toivoa tuovana ajatuksena. Katsoin dokumenttia, jossa Miki Liukkonen haastatteli Mercedes Bentsoa eli Linda-Maria Ranista. Linda-Maria sanoi jotenkin niin, että on helpottavaa ajatella, että on sellainenkin vaihtoehto kuin itsemurha. (Hänellä oli kaksi muutakin vaihtoehtoa: huumeet ja tappaminen, mutta en nyt lähde näitä pohtimaan, kun olen ihan vailla tarttumapintaa). En kuullut tätä ajatusta ensimmäistä kertaa. Useat ihmiset, joilla on psyyken sairauksia ajattelevat näin: valitsen, että kestän tämän päivän, koska huomenna voin valita toisin.  

Ikioma itsemurha. En tiedä, kuinka paljon ihmiset yleensä ajattelevat itsemurhaa, koska tällaisesta aiheesta ei ihan noin kivasti tuttavien kesken jutustella. Muistan kuitenkin jostain lukeneeni/kuulleeni, että joka ikisellä se kävisi ainakin mielessä. Arkipuheessa kuulee joskus sanontoja ranteiden auki vetämisestä tai jojoon hyppäämisestä. Omassa tuttavapiirissäni tällaisten asioiden pohtiminen ei ole yhtään harvinaista, mutta se johtuu osin siitä, että muutamat ystävyyteni ovat psykiatrisessa sairaalassa syntyneitä. Yksi ystäväni on ollut koomassa monta päivää itsemurhayrityksen jälkeen, mutta huomaan nyt, että en ole koskaan puhunut tästä asiasta hänen kanssaan juuri mitään, en tohtinut tai uskaltanut kysyä.

Syyllisyys siitä, että en tehnyt itsemurhaa. En jaksa nyt muistaa enkä tarkistaa prosentteja tai kertoimia, mutta minulla on ollut (reaktiivinen psykoosi) ja on (kaksisuuntainen mielialahäiriö ja posttraumaattinen stressihäiriö) diagnooseja jotka nostavat itsemurhan todennäköisyyttä kovasti. Näin ollen on tavallaan väärin, että minä olen (ainakin tähän saakka) selvinnyt hengissä. Joka kerta, kun kuulen mielenterveysongelmista kärsineen ihmisen päätyneen itsemurhaan, mietin: miksi hän, miksi en minä? Miksi minä pääsin osastolle pahassa paikassa, mutta tuo ihminen ei päässyt? Miksi hänen ahdistuksensa kasvoi sietämättömäksi, mutta minun hellitti?

Ylpeys siitä, että en tehnyt itsemurhaa. Tämä on varmaankin harhaista ajattelua, mutta elämän ja kuoleman kysymyksissä sellainen (ehkä?) sallittakoon. Minä kuvittelen usein olevani jonkinlainen supersankari, tai no sankari ainakin. Tämä ei varsinaisesti tarkoita, että kuvittelisin olevani parempi kuin muut ihmiset, mutta voi olla, että sittenkin kuvittelen. Ajattelen nimittäin jotenkin niin, että selviytymiseni ja pärjäämiseni on isoksi osaksi omaa ansiotani. Korjaan: olen saanut todella paljon apua muilta ihmisiltä ja olen tästä erittäin kiitollinen! Mutta. Lasken omaksi ansiokseni sen, että olen esim. laittanut elämälleni tiukat rutiinit ja pääosin onnistun noudattamaan niitä. On mahdollista, että perfektionisti-luonteenpiirteeni auttaa tätä kautta minua pysymään elossa. Rutiineistani tärkein, ja oikeastaan ainoa, jota loppupeleissä (voi vittu mikä sana!) kunnolla noudatan, on liikunnan harrastaminen. Valvon öitä, syön huonosti, juon turhan monta siideriä, mutta sitten taas menen uimaan ja pyöräilemään ja kävelemään (ehkä jopa juoksemaan) ja mikä parasta: nostelemaan ja heittelemään pienempiä ihmisiä (eli cheerleadingiin). Minulla on myös sääntö, että joka päivä pitää mennä ulos, mikä vähimmillään voi olla roskien vienti tai lähikaupassa käynti, mutta enempi parempi, tietenkin. (Muistaakseni en kuitenkaan sunnuntaina käynyt yhtään missään.)

Psyykkiset sairaudet -vitutus. Sanoin vastikään masennuksesta kärsivälle ystävälleni: ”No onko siitä hyötyä, että kotona lymyilee?” Tämä on ehkä vähän pahasti sanottu. Olin useamman kerran yrittänyt houkutella tätä ystävää eri juttuihin ja kysynyt myös, olisiko juttu, jota hän haluaisi tehdä yhdessä. Minua suututti, että hän jumittaa himassa eikä lähde minun erinomaisessa seurassani parantamaan itseään! Enhän minä tietenkään voi toista parantaa, mutta perkele, lähde ulos tai et ainakaan parannu! Tunnen myös ihmisiä, joilla on jokin addiktio. Ja minua vituttaa ihan huolella, kun tämä ihminen valittaa oman addiktionsa haittaavista piirteistä ilman että kuitenkaan haluaisi muuttaa omaa toimintaansa. Että haaskaa siinä sitten elämääsi saatana! No onhan se nyt paskaa katsoa! Sanoinko rumasti? En silti käske näitä ihmisiä helvettiin elämästäni. Piripäälle sanoin moido, kun se tuli sekopäissään tapaamaan minua, mutta jos jättää sen amfetamiinin ottamatta, tapaan mielelläni.

Entäpä sitten: Miten kuolen, milloin kuolen, toivottavasti en kohta kuole. Ajattelin ennen oman kuolemani klassisena kuolinvuodekohtauksena. Olen vakavasti sairas, ja lähdön hetkellä tyttäreni pitää kädestäni kiinni. Näinhän ei nyt voi olla. Jotenkin tyttären kuoleman jälkeen oma kuolemanpelkoni väheni. Mutta sitten taas, kun elämänhaluni alkoi kasvaa, myös kuolemanpelko tai ainakin toive, että en vielä, edes pitkään aikaan, kuitenkaan kuolisi, kasvoi. Jos osaisin ajatella uskonnollisesti, voisin ajatella, että kiva, sitten kuoleman jälkeen taas näen tyttäreni ja muut ”toisella puolella olevat” rakkaat. Olisi hiton kiva ajatella näin! Näkisin sen lehmänkin, jota lapsena niin kovin surin! Toivon kyllä, että eläisin vanhaksi, että olisin sellainen kiltti mummo, jonka turvaan muut tulevat, mutta joka kuitenkin trollaa Jodelissa ja pöllii huulipunaa Stokkalta.

No mutta semmoinen nätti paketti tuli. En viitsi kirjoittaa siitä, että näistä kaikista nousi jonkinlainen halu auttaa muita ihmisiä, koska en juuri nyt keksi mitään konkreettisia tapoja tähän, joten käytännössä jauhaisin vain tekopyhää paskaa.