Entten tentten, valmis – kesken, teelika mentten...

En tiijä nimmee, pittää myöhemmin kahttoo, sittepähän näkköö

(180x200cm) 2010-2016

Taas kerran. Onko se valmis?

Minä en tiedä. Miten se olikaan, mistä sen tietää? Olen nimittäin kirjoittanut tästä joskus, sillä hyvin usein ihmiset kysyvät, mistä mistä minä tiedän, että maalaus on valmis. Jos vanha viisaus tulisi apuun. No ei, löydän vain tekstin, jossa mietitään, mistä tietää että maalaus ei ole valmis.

No mutta ainahan minä olen osannut niille kysyjille vastata. Mitä oikein olen sanonut? Olisinko sellaisen sanan kuin harmonia? Olen sanonut että istun ja katson. Tuijotan ankarasti ja jos silmäni ei tartu mihinkään häiritsevään, maalaus saattaa olla valmis. Istun ja katson vaikka kuinka kauan. Olen sanonut, että toisina päivinä en tee muuta kuin istun ja katson, se riittää työksi. Saatan vielä laittaa syrjään, antaa olla aikansa, ja katsoa sitten uudelleen. Mutta silti, mistä minä tiedän? Osaanko määritellä?

Joskus värit ovat upeat, mutta sommittelu mättää: jokin kohta ”painaa” liikaa. Eikö tätäkään pysty selvin sanoin selittämään? Maalaus näyttää keikahtavan toiselle kyljelleen tai yksittäinen kohta imee kaiken energian, koska siltä puuttuu vastavoima. Silloin on pakko tehdä se kuuluisa kill you darlings. Voi yrittää säilyttää värit samoina, mutta niiden painopistettä on muutettava eli jotain täytyy peittää ja maalata uudellen. Siis harmoninen sommittelu olla pitää.

Mitä se harmonia sitten ihan tarkalleen on? Minä tykkään sanakirjamääritelmistä, joten laitetaan tähän sellainen. Näin sanoo Suomen kielen perussanakirja

Harmonia 1. sopusointu, sopusuhtaisuus, tasapainoinen tila, yhteensopivuus. Värien h. maalauksessa. Pyrkiä tunne-elämän h:an. 2. mus. Sävelten keksinäinen sopeutuvuus: sointu.

Mutta eihän taide ole pelkkää tasapainoa! Eikö loputon tasapaino ole pitkäpiimäistä? Siitä tulee rutiinia, yllätyksettömyyttä. Joogaguru saattaisi olla toista mieltä, mutta tuskin sekään pystyy koko ajan tasapainossa kellumaan, vaikka harmoniaa tavoitteleekin. Nyt menee vähän kliseiseksi ja itsestäänselväksi, mutta toteanpa kuitenkin, että jokaisen elämässä on ”virheitä” ja disharmoniaa, ei ole tasainen elon polku. Näinpä taide, jossa on säröä ja riitasointua, saattaa koskettaa enemmän kuin se pumpulipilvi – tämä pätee ihan yhtä lailla abstraktioon kuin esitttäväänkin taiteeseen.

Tulee mieleen toinen, monen mielestä ehkä pinnallisempi, maailma, jossa disharmonian sääntöä jatkuvasti hyödynnetään: muoti. Beige jakkupuku on harmoninen, mutta kun siihen lisätään oranssikuvioinen huivi, saadaan vähän ”twistiä”. Ja laitetaanpa vielä lenkkarit jalkaan. Tähän tapaan. Muotikuvissa näkee välillä mitä mielikuvituksellisempia yhdistelmiä hapsua kukkaa rönsyä ruutua, pantteria seepraa salmiakkia, verkkoa raitaa hämähäkkiä, pilkkua palloa papukaijaa (no ehkei ihan kaikkia sentään kerralla). Kengät ovat niin överit, ettei sellaisilla kukaan kävele, tukka tupeeratataan taivaisiin, kulmat meikataan lakupötköiksi ja iltapuvun päälle puetaan urheilutakki. Arkielämässä harva esiintyy editorial-mallina, mutta luepas mikä tahansa ”minun vaatekaappini” -juttu, niin klassisimmankin vaatekaapin omistaja sanoo, että asussa pitää olla jokin ”juju”. Juju voi olla iso koru, viistoon leikattu helma tai höpsö käsilaukku. Pikkuisen persoonallisuutta, mutta ei mitään rajua, koska tyylikästä olla pitää. Maalauksessa vastaava juju voi olla pari vihreää pistettä punaisella. Ei oteta turhia riskejä harmonian rikkomiseksi. Muotibloggarit taas haluavat olla ”ajankohtaisia”, he seuraavat muodin aallonharjaa ja poimivat asuihinsa uusimmat virtaukset – mikä tuottaa someen loputtomasti lähes samanlaisia kuvia, kun se twistijuttukin kopioidaan muilta. Mutta sitten on sellaisia persoonallisuuksia, jotka luovat omat kekseliäät wow-kokonaisuutensa, joitten tyyliä ei voi määritellä sääntöjen, jujujen tai trendien kautta – eikä oikein jäljitelläkään, koska toisen karismaa ei omia.

Karismaattinen maalaus? Joo se olisi hyvä. LOL, klikkasin juuri auki Fb-linkin, jonka aiemmin aamulla ohitin hajamielisesti. Pauliina Laitinen-Littorin määrittelee Taloustaito-lehden artikkelissa:

Näin erotat lahjakkuudet massasta

• Oma tuore tyyli, ei kopioitu.
• Työssä ei näy kuka on opettaja, mistä taiteilija on valmistunut tai kenen tuotantoa hän ihailee.
• Työ on valmis, ei mitään liian vähän tai liikaa.
• Taitava sommittelun, värien ja viivan käyttö yhdistettynä aiheeseen sekä tuoreeseen toteutusideaan.
• Työssä on karismaa ja se on röyhkeän itsenäinen sekä itsevarma.

PLL kirjoittaa, kuten yleensäkin, taiteesta sijoituskohteena, että tällaisia teoksia kannattaa ostaa. Innostuin lainaaman listan, koska siellä on tuo kirjoittamassani esiin noussut karisma-sana ja sen kaverina vielä röyhkeys; hyvä Pauliina! Muutkaan pointit eivät ole pöllömpiä, mutta ainainen ”tuoreuden” vaatimus minua ärsyttää. Eihän taideteos ole mikään sikanautapaketti! Ja otapa mikä tahansa nykytaidetekele tarkasteluun, niin aivan varmasti siitä tulee mieleen jonkun toisen joskus aikaisemmin tekemä teos. Joskus näkee tökeröitä kopioita, kyllä, mutta näkee myös sellaista, että tekijä työskentelee jatkumossa ihailemansa taiteilijan kanssa, vaikutus näkyy, mutta tulos on silti ehdottomasti tekijänsä näköinen. Mainitsen Tapani Hyypiän, jonka maalauksia katsoessa Mark Rothko tulee aina kuikuilemaan olan takaa. Mutta Tapani on aivan helvetin hyvä maalari!

Tavoittelen usein energiaa, sähäkkyyttä, joskus rajuuttakin. Silloin ei voi olla ihan harmoninen, ellei sitten vähän venytä harmonian käsitettä. Dynaaminen on hyvä, että katse kiertää ja pomppii ja valkoinen seinä maalauksen ympärillä tuntuu sekin muuttuvan väriksi, ehkä katsoja itsekin muuttuu väriksi. Maniassa maalauksesta voi tulla melkein pelottava dissonanssipeikko, sekin on joskus hyvä. On monipuolisuutta, jos pystyy tekemään töitä laajalla skaalalla, joskus hauraita ja hiljaisia, joskus puheliaita pulputtajia, kikattajia ja sirkuspellejä, toisinaan pyörremyrskyjä, raivottaria ja hurjimuksia.

Kuvan maalauksen alkuvaiheen näet täällä. Oho, olen aloittanut työn vuonna 2010! Onpas siinä ongelmalapsi. En vielä tiedä, olenko onnistunut vai mokannut.

Kenkut kököt

Keskeneräinen (A)

WARNING! Contains unfinished ugly works!

Kaikki tämän postauksen maalaukset ovat kesken. Esitän ne tässä paskuusjärjestyksessä. Alimpana kaikkein kököin.

Minulta kysytään usein ”Mistä tiedät, että maalaus on valmis?” Siihen on ihan selkeitä kriteereitä, mutta tänään lähestyn asiaa toiselta puolelta, eli ”Mistä tiedän, että maalaus EI ole valmis?” Postauksessa esittelemäni maalaukset ovat (minun mittakaavassani) pieniä, (75x150cm). Tämän kokoluokan työ on minulle varsin vaikea maalattava. Tykkään siitä, että kangas on minua isompi, että joudun kurkottelemaan maalatessa ja ponnistelemaan siirtäessäni taulua. Kun kangas on pieni, koen, että tila loppuu kesken, se ei riitä viuhahtaviin, nopeisiin maalauseleisiini. En osaa saakeli sipostella. Kuitenkin olisi rankasti sanoen taiteellinen itsemurha maalata aina jättiteoksia. Ja ihan oikeasti se olisi taloudellinen itsemurha. Koska kliseisesti elääkin täytyy. En kuulu niihin onnekkaisiin, jotka ovat päässeet automaattiseen apurahaputkeen tai sellaiseen myyntiputkeen, että arkitriviaaleista ei tarvitsisi välittää.

Suomalaiset ovat aika arkoja tauluhankinnoissa, ja monella on valmis, jopa sentintarkka ajatus siitä, minkä kokoinen (=pieni) taulun sopii olla. Silloin tällöin onnistun vakuuttamaan tällaisen asiakkaan siitä, että kyllä siihen sohvan ylle mahtuu aika isokin taulu. En tee tätä rahanhimossa myyntityrkytysmielessä. Suuri tai suurehko taulu, jos se on ”se oikea”, on vain kerta kaikkiaan upea elementti kodissa. Todistusaineistoa täällä ja täällä. Joskus kysytään, voisinko tehdä pienemmän version tästä tai tuosta teoksesta. En yleensä voi. En osaa. Koska se ei vain mene niin, että voilà! pienennetään mittakaavaa. Tiedän taiteilijoita, jotka tekevät näin, ja ehkä, jos oikein pinnistelisin, saisin jonkinlaisen minikopion aikaiseksi, mutta tällainen tekeminen ei vain ole minua. Minulle jokainen työ on ainutlaatuinen yksilö, ja jopa pyyntö tehdä saman tapainen pienennetty teos tuntuu hankalalta.

Keskeneräinen (B)

On siis myyntipointti. Mutta ajattelen myös, että silloin tällöin on hyvä haastaa itsensä asiassa kuin asiassa (ehkäpä seuraavaksi oranssi vyö karatessa ja arabian lukutaito!). Niinpä välillä yritän tehdä näitä hillitymmän kokoisia teoksia. On hyvä kokeilla sellaista, mitä ei noin vain osaa, joutua pulaan ja pahaan paikkaan.

Voisi luulla, että ison maalauksen työstäminen vie hyvin kauan aikaa, ja pienemmän sutaisee nopeammin. Ei! Totta joo, että joitakin isoimmista teoksistani olen rakennellut kuukausikaupalla. Mutta pienempien kanssa on niin, että aloitan, turhaudun, annan olla, laitan sivuun, ja tämä toistuu monta monta kertaa. Olen keksivinäni hyvän ratkaisun, ja kohta joudun toteamaan, että eipä niin hyvä ollutkaan. Taas hylkään. Hapuilua voi kestää parikin vuotta. Ehkä, jos minulla olisi valta ja raha, en edes yrittelisi näitä ”helpommin kaupattavia tuotteita”. Mutta koska hynä ei heilu niin hyvin, aina minä sinnikkäästi yrittelen. Ja kun kovasti yrittää, ei voi välttää ajoittaisia onnistumisia.

Jos olisin superprofessionaali imagotarkka, en näyttäisi näitä haparointeja. Mutta jos minulla nyt jokin imago tai ideologia on, niin siihen kuuluu ajatus keskeneräisyyden ja vajavaisuuden kauneudesta. Tämän kirjoituksen maalaukset  C ja D ovat mielessäni ällöjä, mutta niitten on mahdollista kasvaa häikäiseviksi prinsessoiksi. Tai vaihtoehtoisesti niin kunnolla rumiksi ja ilkeiksi, että ne ovat ärhentelevyydessään hienoja teoksia.

Miten sitten analysoisin näitten teosten vikoja?

Katsotaan ylintä duunia (A). Sommittelu on pöhkö. Kaikki ”toiminta” lähtee teoksen keskeltä levittäytyen reunoja kohti. Tämä on mielestäni jotenkin alkeellista ja julistemaista. Näin on vissiin päässyt tapahtumaan, koska pohjan ollessa lattialla maali luonnollisesti hakeutuu kankaan keskikohdan syvänteeseen. Joskus sattuma on hyvä juttu, mutta tämä sattuma on liian ilmeinen ja tylsä. Yritän vähän siirtää painopistettä. Värillisesti tämä työ ei ole kamalan huono, mutta jotain sävyttelyä se kyllä vaatii. Nyt värikirjo koostuu vain lämpimistä sävyistä – lukuunottamasta turkoosia hippusta. Viileillä aksenteilla saisin tähän enemmän syvyyttä. Työ näyttää yllättäen kuvassa vähän paremmalta kuin livenä, mutta hyvä se ei tosiaankaan ole.

(B) Sinivalkoisessa maalauksessa ei välttämättä ole isoa vikaa. Mutta on se jotenkin tylsä. En ole keksinyt, millaisia muita värejä teokseen pitäisi tökätä. Katsotaan, selviänkö tilanteesta pienesti, vai pitääkö mennä ensin nurinkurin ja sitten vasta päästä ratkaisuun. Näissä tilanteissa tapahtuu joskus aivan holtitonta värin tuhlausta, kun pitkän taiston tuloksena käännän koko paletin ympäri – koska en vain osannut muuta.

Keskeneräinen (C)

Tämä pastelli-bastard on tuhnuinen ja hinkattu. Mitä mitä ihmettä olen sössinyt? Tiedättehän, kun muovailuvaha menee harmaanvihreäksi muusiksi lasten mössätessä värit keskenään. Osaa sitä aikuinenkin. Alempien kerrosten värit tunkevat päällimmäisen kerroksen ohuiden emmintävärien läpi.Täytyy löytää puhtaampia, selkeämpiä värejä. Ja jos harrastaa läpikuultavuutta, kerrostusvärien tulee joko sointua tai kontrastoitua tarpeeksi. Sori, nyt minulla on vaikeuksia selittää asiaani suomeksi. Miten määritellään sointuvuus? Eikö se ole katsojan silmässä ja mielessä?
Taiteilija on teoksensa ensimmäinen katsoja ja samalla tärkein kriitikko. Jos tekee parhaansa, ei muuta voi. Ja esimerkiksi tälle teokselle en ole vielä antanut parhaintani, se tarvitsee vielä aikaa ja yhdessäloa.

Keskeneräinen (D)

Onnea vaan jumbosijasta. Mee muualle, en jaksa kattoo sua!

Töherrys D on niin kamala että hävettää! Tuo olevinaan oranssi väri on samea. Meinasin sanoa, että oksettava, mutta olisipa edes sitä. Tässä vaiheessa maalaus on vain inhottava nuhjake. Yäk mitkä roiskeet ja valumat, mikä  ruttokeltainen, likavaalea ja kakkavihreä. Luulen kuitenkin, että kunhan löydän oikeat värit, ja saan sommittelun sopivaksti, tällä työllä on erityishyvät mahdollisuudet muuttua hyväksi maalaukseksi. Kaiken yrittelyn seurauksena kankaalle on muodostunut kiinnostava, röpelöinen pintarakennne (näin muos edellisessä aloitelmassa!), ja sehän ei häviä minnekään, vaikka värit muuttuisivat. Usein on myös niin, että hankalimmista kakaroista lopulta kasvaa parhaita teoksia - niiden kanssa kun joutuu oiken kunnolla jaakaamaan. Nopsaan valmistuva teos taas ei välttämättä ole niin ihmeellinen. Minä toivoisin, että maalaukseni olisivat henkeäsalpaavan upeita – siinä sitä tavoitetta loppuelämäksi.

Kuka pääsee mukaan?

3. ja 6.

Näyttely lähestyy! Avajaiset ovat galleria Foggassa 24.1.2015 ko 17-19. Tervetuloa!
Olen sopinut galleristin kanssa tuovani näyttelyyn kolme Orkideaa. Nyt sitten pyörittelen maalauksia työhuoneessa ja käytävällä miettien sopivaa kokonaisuutta. Kunpa saisi näyttää kaikki!
Orkideahuoneeseen kuuluu kahdeksan maalausta. Yksi ei ole näissä kuvissa mukana, sillä se on jo myyty. (Mutta kävin juuri sen luona kylässä, joten tulen tekemään siitä "Taulun paikka" -postauksen). Yksi kukkanen on  kesken, mutta eilisen maalausrupeaman jälkeen siitä mahdollisesti tuli valmis.

 2. ja 4.

Maalauksia pyöritellessäni keksin hauskan idean. Mitä jos yhdistäisi kaksi työtä pariksi ripustaen ne kiinni toisiinsa? Idea saattaisi toimia, kun löytää oikeat kaverit. Jos katsoo kahta ylläolevaa paria, niissa on yllättävää sommittelullista ja pientä värillistäkin jatkuvuutta, vaikka pohjavärit ovat keskenään aivan erilaiset, jopa niin, että voisi kuvitella minun tahallaan maalanneen näin. Tässäkin pienestä kukasta kasvaa toiselle puolelle iso retale:

7. ja 8. (se keskeneräinen)

Jotain sommittelulliskriittisiä kohtia, joita tapaan hyödyntää,  on siis havaittavissa.

5. ja 3.

Keltaoranssin yhdistäminen toiseen työhön ei tuntunut oikein luontevalta, tässä paras viritysyritys. Ei, se haluaa olla yksin! Ei hitsi muuten tuota teoskuvauksen vaikeutta, oranssi näyttää paljon ruskeammalta täällä, vaikka kuvausolosuhteet ovat olevinaan olleet samat, enkä ole käsitellyt kumpaakaan kuvaa. No, mutta siinä taas syytä tulla katsomaan livenä, olen aika varma että tuo keltaoranssi (5.) on yksi mukaan lähtijöistä. Galleristi mainitsi, että teoksiani ei välttämättä tarvitse laittaa yhteen pötköön, joten oranssi voisi olla luontevasti vähän kauempana ja kaksi muuta parina, näin

6. ja 3.

tai toisin päin. Mahdollisesti tulee valkoista väliin, kenties ei. Koska näyttelyssä on monta taiteilijaa, ripustuspalapeli on haastava homma. Onneksi galleristi vastaa lopputuloksesta. Silti vähän pelottaa, jos kokonaisvaikutelma on tori. Vaan mahdollisesti tämä tuplaratkaisu toimii hyvin paljouden keskellä.  

Vahva kolmikko

Keltaisennälkään


Melko varmat voittajat