Julkinen surullinen

Yksi otos Anna-lehden kuvauksista. Sain poikkeuksellisesti tämän maksutta käyttööni blogia varten. Normaalisti kuvattava joutuu ostamaan kuvat, jos haluaa niitä itselleen.

Menin laskuissa sekaisin kymmenen jälkeen. Niin monta kertaa olen ollut julkisuudessa tänä keväänä, eniten lehdissä ja netissä, kerran radiossa ja kerran eräässä keskustelutilaisuudessa. Kuten viimeksi vihjasin, olen tällä hetkellä uupunut – niinpä en ole jaksanut edes julkaista lehtijuttuja Hekumassa. Kotivinkissä (nro 11, 31.5.2017) oli juttu, josta itse tykkäsin. Lupaan postata sen myöhemmin. Annan jutun julkaisin aiemmin, ja sain siitä paljon positiivista palautetta. Lukijat olivat valinneet artikkelin lehden parhaaksi jutuksi. Koin kuitenkin itse ikävänä sen, miten isosti elämäni isoin trauma ("hieno tragedia, tästä tulee hyvä juttu") nostettiin esiin. Kun en halunnut vastata kysymyksiin, toimittaja etsi sopivan Iltalehti-sitaatin netistä. Suoraan sanottuna menin ihan tolaltani joksikin aikaa.

Nyt on juhannusaatto. Kuten lähipiirini ja Annan jutun myötä moni muukin tietää, minulla on vaikea olo. Koska I on kuollut. Tai oikeastaan I tulee kuolemaan ensi yönä, koska ajassa on tällä hetkellä rotko. Tällä hetkellä me syömme, juomme ja juhlimme ystävien kanssa, aurinko on kirkas, ja vauva nauraa. Joku sanoo, että vauvalla on samanlaiset silmät kuin isällään, ja tällä kertaa I ei korjaa, että hän ei ole isä. I on pukeutunut iänikuiseen mustaan poolopaitaan, vaikka on lämmin, hän kuvittelee kaulansa näyttävän muunlaisessa paidassa typerältä. Hänen tukkansa punertaa niin nätisti. Vielä vuosien päästä löydän punaisia kiharahiuksia novellikirjan välistä.

Olen aikanaan ja nyt taas viime aikoina pohtinut käsitettä 'surutyö'. Että mitä se tarkoittaa ja voiko suremista tehdä kuin jotain hemmetin duunia. Ei ainakaan projektina: otan tämän tehtäväksi ja teen ripeästi ja sitten se on hoidettu pois – ei. Sureminen voi kestää vuosia vuosia ja voi olla, että se ei ikinä kokonaan lopu. Ihmiset kokevat asiat eri tavalla, eikä ole oikeaa aikaa tai tapaa surra. Itse kuitenkin ajattelen, että jos läheinen menehtyy nuorena ja aivan yllättäen, suru on tavallista vaikeampi kantaa, kestää, työstää ja mitä verbejä tähän nyt vielä lisäisin. Surussa on monenlaisia vaiheita ja se kattaa kaikki inhimilliset tunteet, tätä olen kuvannut Lucian silmien Uljas-jaksoissa. Ihan turha väittää muuta, nämä jaksot ovat hyvin omaelämäkerrallisia. 

Pengoin eilen työhuoneen lipastosta öljypastelleja. Löysin valokuvan Salmelasta vuodelta 2000. I on Kesän nuori taiteilija, ja hän pitelee kädessään kukkakimppua, joka mätsää täysin minun fuksianpunaiseen silkkimekkooni. Näytämme onnellisilta, tarpeetonta mainitakaan. Löysin toisia kuvia syksyltä 2009. Niissä teen surutyötä, konkreettisesti, maalaan Hukkuminen-sarjaa. Näytän hirvittävän ahdistuneelta – niin ahdistuneelta, että tekee pahaa katsoa noita melkein tuntemattomia kasvoja. Tuo työ kesti kaksi vuotta, maalasin kai kolmisenkymmentä isoa työtä paljain käsin. Olen tehnyt surutyötä myös kirjoittamalla; ihan siitä kesäkuusta 2000 alkaen kirjoitin, ensin päiväkirjaa, sitten romaanin Helmenharmaa, viinintumma vuosina 2002-2004. Tuota romaania ei julkaistu, ja luulen että niin on hyvä, sen verran riipivän henkilökohtainen se oli. Olen surrut paljon myös terapiassa. Kirjoitin uuden romaanin vuosina 2012-2017, sen, joka sitten julkaistiin. En ottanut mukaan tekstimateriaalia vanhasta. Surin lisää kirjoittaessani Jannan surusta (ja surutyöstä?). Eräässä lukijapalauteessa sanottiin, että "Uljas on kirjan umami". Annassa minun sanotaan sanoneen, että ehkä suru on nyt vihdoin käsitelty loppuun. Siinä mielessä ehkä, että mielentilani on tänään rotkosta huolimatta melkein seesteinen. Mutta I:llä tulee aina olemaan iso paikka sydämessäni. Minulla on edelleen käytössä joitakin I:n maalausvälineitä enkä voi olla ajattelematta häntä, kun käytän niitä, mutta tuntuu hyvältä, että saan käyttää niitä. Sen sijaan tätä maalausta en pysty pitämään seinällä:

Ilkka Lammi Maaria, kesä 2000. Hän maalasi tämän vain pari viikkoa ennen kuolemaansa.

Minusta on hyvä, jos juhannus on kolea. Eikä ainoastaan siksi, että se sopii paremmin mielentilaani. Hukkuneita on silloin vähemmän. Minä en vietä juhannusta, mutta te jotka vietätte, pitäkää huoli itsestänne ja läheisistänne.

Syvyyksiin

Nyt alan katsoa tätä. Ei ole valmis ei. Sormipainallus toistuu samanlaisena kautta koko kankaan. Rytmi on tasapaksu ja pinta hajoaa liiaksi. Muutenkin, tuota jälkeä on niin monessa työssä jo.

Mikä sitten näyttää hyvältä? Yläosa. Vertikaalisesti kulkevat keltajuovat. Selvä. Lähestyn keltaisella.

14.H

Vedän hanskat käteen ja sekoitan sopivan juoksevia sitruunan- ja limenkeltaisia. Maalaan edelleen sormin, mutta annan värin myös hieman valua omia aikojaan. Hieron väriä, ettei kaikkialla ole neljän sormen leimasinjälkeä. Alaosan tummat kohdat saavat peittyä, tulkoon keltainen hallitsevaksi väriksi.

Silmäni on tyytyväisempi. Rikkonainen pinta alkaa muuttua tilaksi. Violetin ja turkoosin yhdistelmä ylhäällä näyttää kiinnostavammalta. Se saisi olla kuin veden pyörre, joka vetää puoleensa.

Kohti

26.

Aloittelu tauon jälkeen on hankalaa. Ymmärtävätkö silmät, tottelevatko kädet? Istun maalauksen edessä, opettelen taas katsomaan. Alku on heinäkuulta, siinä seinällä se on odottanut. Täytyi taas käydä depression kautta päästäkseen tähän takaisin. Olen helpottunut, voima kihisee sisälläni, himo heräilee. Aamu alkaa innostuksella ja terveiden päivien ilo saa mutisemaan kiitoksen syysöihin.

Tunnustelen sormenpäitäni, josko kohta olisi aika. Ei haittaa, vaikka tämä on hidasta. Jos en löydä ratkaisua tänään, ehkä sitten huomenna tai ylihuomenna. Tykkään tuosta raakileesta, voisikohan sen viedä loppuun ihan pienillä vivahteilla? Keltaisen, punaisen ja sinisen suhde vaikuttaa hyvältä. Mutta näkyykö paljasta kangasta vähän liikaa? Alaoikealla oleva vihreä tuntuu jotenkin väärältä. Kuuluisiko sen päälle maalata sinistä? Pitäisikö siniseen sekoittaa hippu valkoista?

Työolosuhteeni ovat parantuneet, sillä olen saanut käyttööni uuden varaston. Sinne mahtuvat kaikki vanhat valmiit työt sekä pino keskeneräisiä, jotka juuri nyt eivät ole työvuorossa. Alkoi olla jo huoli siitä, miten kohta mahdun työskentelemään, kun isot duunit valtasivat alaa ateljeessa. (Nyt on lievä huoli siitä, millä kaikki neliöt pitemmän päälle rahoitan, mutta en huolestu liikaa. Jospa vihdoin olisi minun vuoroni saada apurahaa. Jospa pian taas joku tahtoisi maalaukseni seinälleen.) Muutama päivä on mennyt raivatessa. Työhuone muuttuu uudeksi, kunhan vielä lajittelen työkalut, rätit, roippeet, pensselit, purnukat, putelit. Siinä sivussa on hyvä vähän silmäillä raakiletta.

Vähän vielä pimeämpää

25. lähikuvin

Olen hinkannut ja jynssännyt yhtä samaa viikkokaudet. Ei tule mitään, mömmöä mössöä epäväriä.  En viitsinyt kuvata välivaiheita, tympi jo koko homma. Olin menemettä työhuoneelle. Sitten taas menin ja pinnistelin: violettia pitää olla, tummaa, ja kultaa. 

Nyt, kun ties kuinka monennen kerroksen jälkeen tutkailen maalausta, lämpö alkaa virrata katseen kautta kehoon ja tajuntaan. Vielä vähän, pikkuisen, hissun hiljaa. Tämä pimeä on hyvä pimeä. 

Tummuu, kytee

23.

24.

Yllättävä käänne

Viikkojen hissuttelun jälkeen into kuohahti esiin. Ajattelin ensin vain kurkata lepäämässä olleita kankaita. Käärin rullat auki. Kohta jo Hukkumis-maalaukset vaativat täyden huomion ja maalari oli hypännyt maalaukseen, hui, noin vain tosiaan hyppäsi, ja virta kohisi ja pulppusi.

Tämä on 20. Hukkuminen. Olen lainannut maalaamiseen kankaanvärjäyksen tekniikoita, taitellut työn paketiksi kuten batiikkivärjäyksessä tehdään ja upottanut väriliemeen. Viimeinen värikylpy on ollut pinkki, se on saanut harmahtavalla pohjalla aikaan kanervanpunaista.

Haluan tehdä maalauksesta sävykkäämmän. Mikä tahansa näistä väreistä kävisi tähän työhön. Päätän käyttää keskimmäistä, ultramariinin roosaa, pigmenttiä. Saan kauniin punavioletin sävyn kanervan rinnalle. (Ultramariinin roosat ja violetit pigmentit ovat jauheena vaaleampia kuin valmiissa värissä, sideaine tummentaa pigmenttiä).

Seuraavaksi haluan vaaleamman ja kylmemmän violetin. Sekoitan värin eilisestä pinkkilitkusta ja puuterisiniseksi nimetystä sekoiteväristä, joka sisältää paljon titaanivalkoista ja hieman ultramariinin sinistä.

Kaksi sävyä rikastunut maalaus näyttää nyt tältä, aika hienolta minusta. Ero kuvien välillä ei ole suurensuuri,  mutta se on silti merkittävä, kyse on aivan viimeistelyvaiheesta, jossa pelataan pienillä nyansseilla.
Muuten, sitä mukaa, kun maalauksia valmistuu, lisään kuvat Hukkuminen-verkkonäyttelyyn (yläpalkin linkki). Tänään sinne pääsi kelta-punainen hurjimus.

19. ja magentamusta

En enää muista, kuinka monta vaihettta tämä työ on käynyt läpi tai millaisena se alkoi. Yritän pitää näistä lukua teko/valmistumisjärjestyksessä, mutta se ei ole ihan helppoa, kun maalauksilla on oma tahtonsa ja tahtinsa, kuten komentelevan keltaisen tapaus juuri osoitti. Levittelin tänään työhuoneeen käytävälle tarkasteluun melkein koko sarjan ja tarkistin numeroinnin aiemmista merkinnöistäni. Näemmä tämä on yhdeksästoista.

Tässä värit, joista sekoitin tumman, jota lisäsin ylävasemmalle. Musta on helmiäismustaa, joka siis heijastaa hieman valoa. Itse seosta en älynnyt kuitenkaan kuvata, ehkä oikein tumma punaviini voisi hämärässä antaa saman värivaikutelman. Ohensin väriä vielä hieman, koska tarkoitus ei ollut peittää, vaan kerrostamalla syventää maalauksen väriä.

Kirkkaammat värit hehkuvat nyt enemmän ja ohuen tumman alla olleet punaiset kimellehiukkaset tulevat paremmin esiin. Toinen muutos kuvien välillä on sininen glitterkerros keskivasemmalla. Maalaus on tarkkailun alla lähipäivät.

Kolme päivää Seitsemättä

1.

"Nyt on minun vuoroni! En ole vielä valmis, älä yritäkään! Tahdon keltaista!" Seitsemäs huusi. "Kadmiumkeltaista, sitä oranssimpaa, paljon! Maalaa paksulla ja leveällä pensselillä, jossa on taipuisat harjakset. Noin, reilusti, mutta silti varovasti! Säilytä siniset ja violetit kirkkaina. Varo varo! Vaaleita alueita pitää myös jäädä.

Sitten punaista! Nyt väri saa olla massaa, upota koura kunnolla purkkiin, alizarin crimsonia ja akryylihyytelöä, karpalonpunaista. Katso tuota keskialueen meininkiä, sen kaltaista lisää."

2.

"Ja nyt, minä haluan kimaltaa. Vihreää, kuparista ja mustaa glitteriä. Kyllä vain, uskalla uskalla."

3.
Mutta sitten, mitä? Nytkö lakkasit puhumasta. Sano.
"Ruskeaa." Kuinka? Milloin muka maalasin viimeksi ruskealla? Eihän täällä ole edes ruskeita väripurkkeja. "Älä huoli, nokare riittää. Etsi sieltä vanhoista tuubeista. Poltettu umbra, oikein hyvä. Pieni vivahde, pieni muutos, huomaatko, nyt sähisen! 

Masennus ja melankolia

Sarjasta Melankolia (35x30cm) 2010

Keväällä, kun masennus upotti pahemmin ja pahemmin hautavuoteeseensa (Julia Kristevan osuva termi masentuneen olosta), yritin miettiä, voiko masennuksen maalata. En usko että voisin. En halua liimautua harmaisiin käärinliinoihin. Olkoon maalaus pelastava, ei tuhoava, voima.

Luin keväällä Kristevan kirjan Musta aurinko. Keskivaikeassa masennustilassani pystyin jotenkuten seuraamaan ajatuksenkulkua, pitämään sitä kiinnostavanakin. Kirjan alaotsikko on masennus ja melankolia, ja Kristeva puhuu melankolis-depressiivisestä oireyhtymästä, jonka ilmenemismuotoja hän tarkastelee psykoanalyysin keinoin potilastapausten ja taideteostulkintojen kautta. Voisin etsiä montakin sopivaa sitaattia, mutta nyt en ajattele koko matkaa yhtä Julian kanssa: käytän sanoja depressio ja masennus synonyymeina kuvaamaan sairautta; melankolian varaan lievemmälle surumielisyydelle, johon ajoittain sekoittuu kauneuden ja nautinnonkin sävyjä. (ja Julia K palatkoon vihdoin Käpylän kirjastoon.)

Yritin kuvitella taideteoksen masennuksesta. Mieleni loi tilateoksen, jossa katsoja joutuu kävelemään kylmässä, valtavassa betonilabyrintissä kuolettavan tuntuisen ajan, esimerkiksi kaksi vuorokautta. Kulkija, masentunut, ei tiedä kokemuksen kestoa, se on pitkä ja aina vain pitkittyessään, samana toistuessaan, alkaa herättää kokijassa kauhua ja epätoivoa. Kulkija voipuu, kylmällä betonilla ei voi levätäkään, mikään ei viittaa olosuhteiden parantumiseen. Mahdollisesti labyrintti onkin loputon. Ilkeä teos, eikö totta. En aio toteuttaa.

Masennus on fyysinen sairaus tehdessään ihmisestä heikon, mykän ja turpean. Onnistuin vielä riuhtomaan itseni kuntosalille tarpeeksi usein, koska käsitin, että fyysinen kunto ehkä varjelee vihoviimeiseltä uppoamiselta. Valokuvalla fyysisesti vahvasta minusta vakuuttelin itselleni, että kestän. Koska Hukkumisen maalaus oli kesken, onnistuin vielä siirtämään väkivaltaiset ja itsetuhoiset impulssini, pelkoni ja hätäni maalauseleiksi.

Mutta on naurettavaa ajatella, että sairauksia vastaan voisi taistella. Terveillä elämäntavoilla, liikunnalla, ravinnolla ja riittävällä unella, on suopea vaikutus noin ylipäätään, kuuluu ajatella, mutta jos sairaus haluaa ihmisen, se ottaa. Varoituksen sana uppiniskaisille ja tietämättömille: vakava masennus on kova tappamaan. Viimeistään siinä kohden, kun masentunut juttelee päivittäin kuoleman kanssa, hän on kuolemanvaarassa. Hoitoa pitäisi älytä hakea ennen elävältä hautautumista. Minä kävin kahdesti Auroran päivystyksessä. Ensimmäisellä kerralla lähdin reseptin kanssa kotiin. Ei auttanut, upposin ja upposin, lääke oli väärä. Toisella kerralla kysyttiin: suostutko sairaalaan. Olin helpottunut.

Olen vieläkin toipilas. Vaikka oikea lääkityskin löytyisi (omani väsyttää vietävästi), masennus on hidas paranemaan. Väriräiskintä työhuoneella ei luonnistu. Mieli on hiljainen, odottava, mutta usein odotukseen änkeää ahdistus ja pelko: entä jos maalaaminen ehtyy kokonaan? En tee blogista sairauskertomusta, mutta luulen, että tulen vielä kirjoittamaan, paitsi masennuksen suosta, pitkospuista ja lintutorneistakin.

Vähän olen kuitenkin maalannut. Pieniä melankolian maalauksia.

Kahdeksastoista

Kiitos Ristolle, joka kehui väripelkistystä. Olisin saattanut seuraavan kerran heitellä kankaalle vaikka hervottomasti oranssia sen enempää ajattelematta.

Kokonainen maalaus (18. hukkuminen) näyttää nyt tältä. Ensin olen huiskinut tumman. Keltaista työstin enemmänkin massana, työnsin väriä sormia ja kämmentä käyttäen oikealta laidalta tummaa kohden. Veden määrä seoksissani on ollut sopiva, värien kohtaamisissa on syntynyt jännittäviä sinivihreitä ja punaisen sävyjä. Silti mietin, onko keltaisen intensiteetti riittävä. Sekoitin sitruunankeltaiseen valkoista, jotta keltaisen vaalea olisi vaaleampi kuin tumman osan vaalea, joka on pohjakankaan puuvillan väri. Voisin ehkä pelata mediumilla: kiillottaa toisia kohtia, joitakin käsitellä mattamaisiksi.

Pahin

Tänään kerron sen näin: Hukkuminen on se pahin. Pahin, mitä sinulle koskaan tapahtui. Se, joka melkein rikkoi sinut. Hukkuminen on raiskaus rikos murha  force majeure sota kansanmurha koulusurma terrori tuhopoltto luonnonkatastrofi petos pahoinpitely vammautuminen onnettomuus väkivalta sairaus ero kuolema.

Jokin siitä maalautuu tänään näin: roiskuavalla keltaisella ja violetinmustalla.

Se tapahtui, ehkä mielessäsi se edelleen tapahtuu. Näet sen uudelleen ja uudelleen vaikket haluaisi, mielesi tuottaa dokumenttielokuvaa tapahtuneesta päivin öin, ja on kuin mitään muuta ei olisi olemassa. Se on pysäyttänyt aikasi. Myöhemmin itket, suret ehkä sata kertaa sata tuhat ja liian monta vielä. Silti. Se ei ole tuhonnut sinua. Sinä olet.

Yritys kävellä vetten päällä

Tämä juhannuksena maalaamani kangas taitaa olla 17. hukkuminen.

Turun heinäkuussa - Kyse kauneudesta

Maanantai-aamuna läksin Turun junaan. Matkan syy oli yhteisnäyttely, ensin ripustus ja lehdistötilaisuus, sitten avajaiset seuraavana päivänä. Asemalta otettiin taksi, kun kamerat läppärit korkkarit hidastivat liikkumista ja oli vähän niin kuin kiire pressiin. Kuski ei tiennyt galleriaa, minä en muistanut katuosoitetta mutta vihjeillä "rannassa, kirjaston vieressä" paikka löytyi helposti.  Tilansa puolesta galleria Maaret Finnberg kuuluu Suomen houkuttelevimpiin: on korkeutta ja luonnonvaloa, pitkää seinää, jolla revitellä, mutta myös intiimejä kohtauspaikkoja pienemmän mittakaavan teoksille.

Teokset olivat saapuneet paikalle jo aiemmin näyttelynjärjestäjä Ville Laaksosen kuljettamina. Mittailu ja naputttelu oli täydessä vauhdissa. Minun maalausrullani odotti studiotilan lattialla. Rullassa oli kaiken varalta kuusi maalausta, tilaa tuntui olevan kolmelle-neljälle, joten aikani pyörittelin kankaiden järjestystä. Oli tärkeää huomioida myös, kuinka sarjani sopisi viereisen seinän tummanpuhuviin teoksiin, näyttelyyn valitsemani Torsti Niskasen akvarelleihin. Kolmas studiotilan kokonaisuudessa oli Sara Toivonen, jolta on mukana ilmavia tempera-töljymaalauksia.

Pyysin Villen avuksi kiinnitysvaiheessa. Päädyimme niittaamaan maaalaukset suoraan seinään. Kokeilimme myös puulistaa kankaan taakse ylä- ja alareunoihin, mutta toisin kuin voisi olettaa, listat eivät suoristaneet kangasta, vaan alkoivat  kääntää sitä. Kankaat roikkuvat vapaasti, kuin raanut, niin kuin olivat tekovaiheessa työhuoneeni seinässä (joskin gallerian seinä on valkoinen ja puhdas). Reunat eivät ole luotisuoria, kangas saa lainehtia vähän, vettähän nämä kuvaavat.

Tämä on nyt ensimmäinen kerta, kun esitän Hukkumis-sarjan maalauksia näyttelyssä. Miksi sinä menit uimaan? olen kirjoittanut kerta toisensa jälkeen vihreään maalaukseen. Pyysin morsiuskimpun suruvihkon sijaan, kankaassa myös lukee. Kymmenen vuotta sitten hän, joka ei osannut uida, oli mennyt uimaan, hukkunut. Hyvinkin tarkalleen kymmenen vuotta sitten, juuri oli juhannus, ja juhannusuutisten ensimmäinen kertoma on aina, että hukkuipa taas niin ja niin monta tänä vuonna. Juhannuksena hukutaan. YLEn sivulla oli oikein kartta hukkumispaikoista. Miten helvetissä vuodesta toiseen aina menevät hukkumaan?

Maalasin pakkomiellemaalausta juhannuksen seudun, kun en muuten osannut olla, lisää teoksia samaan sarjaan, Hukkumiseen.Tukkani on punainen, koska maalasin silläkin. Itkettää, kun katson kankaita seinällä. Pitäisikö repiä irti. Tekee mieli soittaa johonkin, huutaa apua. Tai häipyä paikalta vähintään, olla selittämättä mitään mistään kenellekään. Siinä on, näe, mitä näet. Ja mitä voin vastata, kun joku sanoo "nää on kivat"? Näyttelykatalogiin kirjoitin maalauksista otsikolla Järven pakko, tästä blogista poimittua tekstiä lähinnä. Tunnisteella  hukkuminen saa vähän enemmän tietoa siitä, mitä sarja minulle merkitsee ja millaisia vaiheita sen työstämisessä on ollut.

Alun perin minun ei ollut tarkoitus tuoda Hukkumisia tähän näyttelyyn. Mutta koska en saanut toivomaani aikaa Helsingin Taiteilijaseuran galleria Rantakasarmista ja koska tuli vahva nyt-tunne, noudatin tunnettani. Maalaukset ovat myynnissä, mutta mahdollisen ostajan täytyy lainata teosta sitten, kun vihdoin saan näyttelyajan kokonaisuudelleni.

Turun Sanomien Treffi-liiteessä oli sitten keskiviikkona tällainen juttu näyttelystä:

Kolmastoista

Ylhäällä valmis (kai), alhaalla keskeneräinen. Maalauksen keskellä oleva vihreä kiiinnosti minua, aloin hakea sille kavereita. Löytyi versonvihreää, suolammen värejä ja öisen kuusimetsän melkeinmustaa.Tähän tuli aivan tositosi paljon glitteriä.

Kuudestoista

Viidestoista

Tämä maalaus on aloitettu lokakuussa (alakuva), se on vähän kuin Kahdennentoista sisar. Kumpikin meni lepotauolle hennon kuulakkaana. Kahdestoista sai keväällä runsaan maaliryöpyn päälleen, mutta tässä työssä akvarellimainen ote on säilynyt, ja pidän maalausta erityisen onnistuneena.

Neljästoista

Taakka-kirjoituksessani Jeesus-Maaria käveli pinkille kankaalle keltaisiä jälkiä. Sittemmin tähän on tullut sinilitkuja, vihreitä sormia ja possunpunaa. Mahdollisesti jatkuu jotenkin vähän vielä.

Taakka

Facebookin uusin villitys on erilaisten asioiden joukkosymppaaminen statuspäivityksissä, esimerkiksi:

”Masennus ei ole heikkouden merkki, se on merkki siitä, että on yrittänyt olla liian vahva liian pitkään. Laita tämä statukseesi, jos tunnet jonkun, jolla on tai on ollut masennus. Minä uskallan - uskallatko sinä?”

Olen nähnyt tämän päivityksen muutaman kerran enkä ole kopioinut sitä omaan statukseeni, mutta kopioin sen nyt tähän, koska aiheesta on hyvä puhua. Koen jonkinlaista, aika suurtakin, vastuuta ja velvollisuutta tämän asian – depression – edessä, oikeammin sen alla. Olisinpa vahva ja viisas, olisinpa toivon profeetta. Vastasinkin yhdelle kaverille näin:

”En uskalla. Mutta luen paraikaa Andrew Solomonin kirjaa Keskipäivän demoni – Masennuksen atlas. Ja myöhemmin aion uskaltaa vielä kirjoittaa aiheesta blogissa.”

Nyt olen lukenut Solomonin kirjan kokonaan ja lisäksi nämä: William Styron: Pimeän kuva – Muistelma hulluudesta ja Pirkko Siltalan Nainen ja masennus. Seuraava lukulistalla on Julia Kristevan Musta aurinko. Saatan kirjoittaa näistä myöhemmin, jos ajatusmyrsky suostuu sanallistumaan.

Enemmän kuin uskalluksen puute, syy sihen, etten halunnut kopioida masennusstatusta, oli, että depression määritelmä siinä on vajaa. Masennuksen takana on usein – mutta ei kai aina – jokin suuri menetys tai muutos. Masennuksessa on paljon käsittämätöntä. Masennusta on monenlaista. Pirkko Siltalan artikkeli Miksi masennus on tämän päivän kansantauti? tiivistää ajatuksia, joita hän esittää lukemassani kirjassa.

Oma kaksivuotinen depressioni oli niin syvä ja järkyttävä, että en haluaisi ajatella sitä. En mielelläni muistele voimattomuutta, epätoivoa, lukutaidottomuutta, aistien ja tunteiden turtumusta, kivettymistä. Olen onnellinen, että en edes täysin pysty ajattelemaan sitä, että muisto ei palauta olotilaa. Minua ei huvita kirjoittaa siitä, en halua yrittää kuvailla ja selostaa sitä. Muisto on raskas: se oli pahinta, mitä tiedän ja se tuntui loputtomalta. Joskus pelkään että se palaa. Taidan pelätä sitä enemmän kuin kuolemaa. Se on kuoleman puristus, hiertävä, pysyvä, kauhu, joka ei päästä elämään eikä unohdukseen.

Vakava sairaus, vaikka siitä toipuisikin, taitaa aina jättää varjon ihmiseen. Mielenlaatuni on melankoliaan taipuvainen, ollut kai lapsesta saakka, mutta sairauden ja surun mainingeissa se on ehkä tullut aiempaa synkemmäksi. Viime vuosina olen joutunut huomaamaan, että alttius depressioon on minussa olemassa, että joudun elämään ja taistelemaan sen kanssa.

Haluaisin olla sankarinainen, super. En haluaisi olla depressiotaiteilija. Nyt kuitenkin olen. Kirosana kirosana!

Siltala puhuu syvästä kliinisestä depressiosta, mutta myös eheyttävästä, luovasta masennuksesta. Ensimmäinen käsite on liiankin tuttu, nyt koetan sisäistää jälkimmäistä.

Siltala kirjoittaa:

”Elämä on kulkemista kuolemaa kohti, elämäntie on kuolemantie. Tämä antaa meihin pysyvän surumielisyyden tilan, joka sisältää monien tunnetilojen rinnalla terveen syyllisyyden ja tuntuman elämän tuomiin rajoihin. Se sisältää myös kaipauksen runsaudensarven.

--- Eheyttävän masennuksen tunnetilat sisältävät niin kiintymyksen, rakkauden, hellyyden, kiitollisuuden kuin aggressiivisuuden, tuhoavuuden ja sadisminkin tunnetiloja ja mielikuvia. Eheyttävän masennuksen tunnetiloja ovat myös tuska, ahdistus, haavoittumisen kokemus, kipu, hämmennys, uhanalaisuus, avuttomuus, pelko, häpeä, syyllisyys. Mutta eheyttävän masennuksen tilassa ihminen voi tunnistaa näitä, olla niille avoin ja työstää niitä.”

Maalaaminen kumpuaa nyt tällaisesta. Hukkumisessa on juuri tätä.

Kolmen maalauksen päivä

Yksi alkoi, toinen jatkui, kolmas ehkä valmistui.