Masennus ja melankolia

Sarjasta Melankolia (35x30cm) 2010

Keväällä, kun masennus upotti pahemmin ja pahemmin hautavuoteeseensa (Julia Kristevan osuva termi masentuneen olosta), yritin miettiä, voiko masennuksen maalata. En usko että voisin. En halua liimautua harmaisiin käärinliinoihin. Olkoon maalaus pelastava, ei tuhoava, voima.

Luin keväällä Kristevan kirjan Musta aurinko. Keskivaikeassa masennustilassani pystyin jotenkuten seuraamaan ajatuksenkulkua, pitämään sitä kiinnostavanakin. Kirjan alaotsikko on masennus ja melankolia, ja Kristeva puhuu melankolis-depressiivisestä oireyhtymästä, jonka ilmenemismuotoja hän tarkastelee psykoanalyysin keinoin potilastapausten ja taideteostulkintojen kautta. Voisin etsiä montakin sopivaa sitaattia, mutta nyt en ajattele koko matkaa yhtä Julian kanssa: käytän sanoja depressio ja masennus synonyymeina kuvaamaan sairautta; melankolian varaan lievemmälle surumielisyydelle, johon ajoittain sekoittuu kauneuden ja nautinnonkin sävyjä. (ja Julia K palatkoon vihdoin Käpylän kirjastoon.)

Yritin kuvitella taideteoksen masennuksesta. Mieleni loi tilateoksen, jossa katsoja joutuu kävelemään kylmässä, valtavassa betonilabyrintissä kuolettavan tuntuisen ajan, esimerkiksi kaksi vuorokautta. Kulkija, masentunut, ei tiedä kokemuksen kestoa, se on pitkä ja aina vain pitkittyessään, samana toistuessaan, alkaa herättää kokijassa kauhua ja epätoivoa. Kulkija voipuu, kylmällä betonilla ei voi levätäkään, mikään ei viittaa olosuhteiden parantumiseen. Mahdollisesti labyrintti onkin loputon. Ilkeä teos, eikö totta. En aio toteuttaa.

Masennus on fyysinen sairaus tehdessään ihmisestä heikon, mykän ja turpean. Onnistuin vielä riuhtomaan itseni kuntosalille tarpeeksi usein, koska käsitin, että fyysinen kunto ehkä varjelee vihoviimeiseltä uppoamiselta. Valokuvalla fyysisesti vahvasta minusta vakuuttelin itselleni, että kestän. Koska Hukkumisen maalaus oli kesken, onnistuin vielä siirtämään väkivaltaiset ja itsetuhoiset impulssini, pelkoni ja hätäni maalauseleiksi.

Mutta on naurettavaa ajatella, että sairauksia vastaan voisi taistella. Terveillä elämäntavoilla, liikunnalla, ravinnolla ja riittävällä unella, on suopea vaikutus noin ylipäätään, kuuluu ajatella, mutta jos sairaus haluaa ihmisen, se ottaa. Varoituksen sana uppiniskaisille ja tietämättömille: vakava masennus on kova tappamaan. Viimeistään siinä kohden, kun masentunut juttelee päivittäin kuoleman kanssa, hän on kuolemanvaarassa. Hoitoa pitäisi älytä hakea ennen elävältä hautautumista. Minä kävin kahdesti Auroran päivystyksessä. Ensimmäisellä kerralla lähdin reseptin kanssa kotiin. Ei auttanut, upposin ja upposin, lääke oli väärä. Toisella kerralla kysyttiin: suostutko sairaalaan. Olin helpottunut.

Olen vieläkin toipilas. Vaikka oikea lääkityskin löytyisi (omani väsyttää vietävästi), masennus on hidas paranemaan. Väriräiskintä työhuoneella ei luonnistu. Mieli on hiljainen, odottava, mutta usein odotukseen änkeää ahdistus ja pelko: entä jos maalaaminen ehtyy kokonaan? En tee blogista sairauskertomusta, mutta luulen, että tulen vielä kirjoittamaan, paitsi masennuksen suosta, pitkospuista ja lintutorneistakin.

Vähän olen kuitenkin maalannut. Pieniä melankolian maalauksia.