perjantai 8. huhtikuuta 2022

Nättiä vai sotkua?

006/2022, 85x85cm

Tämän viikon maalaus hämmentää minua. Se näyttää väriensä puolesta jonkun toisen tekemältä. Kokeilin: se ei sopinut yhdenkään työhuoneessa olevan teoksen viereen, ei sitten ainoankaan. En laittaisi maalausta kotini seinälle (en kyllä laittaisi monta muutakaan, vaikka tykkäänkin niistä, sillä koti on koti eikä työhuone). Jos se olisi vaate, en pukisi sitä päälleni (aika monta maalausta voisin mielelläni pukea). Kaikissa tämän vuoden valmiissa maalauksissani on vihreää. Mutta tässä kellanvihreä väri jotenkin ärhentelee kontrastissa vahvan oranssin kanssa. Tähän verrattuna edellinen violetti-pinkki-vihreä teos näyttää kiltiltä ja melkeinpä säyseältä. Vaikka teos on erilainen ja silmiini outokin, luulen että se on aika onnistunut.

Vaikka teoksella ei toistaiseksi ole kavereita, en lähtenyt vasiten niitä tekemäänkään ainakaan vielä. Halusin tänään maalata fluoripunaista, ihan päinvastaista väriä. Minulla oli valmiina kaksi 85x85cm pohjaa. Taitoin väriä vähän valkoisella ensimmäistä työtä varten ja maalasin tasaisen värin. Sitten lisäsin raakaa paloautoväriä ja sudin toisen pohjan tällä räikeämmällä seoksella. Ajattelin että ultramariininsininen sopisi hienosti paloautonpunaisen kanssa ja valutin litkumaista väriä kumpaankin työhön.

Ensimmäisessä työssä käytin lastaa niin että sain maalauspohjan valkoista vähän pilkottamaan joistakin kohdista. Sitten sekoitin fairy-pullossa vähän kiinteämmän pinkin, jolla pursotin kolme siksak-raitaa.

Toiseen työhön tuli myös raita samalla pinkillä ja lisäksi vähän turkooseja roiskeita, jotka tein isolla palettiveitsellä. Istuin alas seurailemaan maalin kulkua. Postasin Instagramiin: ”Maalivalvojaiset. Tuleeko nättii vai sotkuu?” No siihen tuli sitten saman tien joku toteamaan: ”Mikä ero niillä on.” En tiedä, oliko tämän neropatin ajatus, että työni on sotkua; lauseessa oli kysymyssana, mutta piste perässä. Ei huvittanut siinä hetkessä sanoa mitään, kommentti ärsytti minua. Ja ärtymys nosti esiin muita ärsyttäviä, työhöni liittyviä kommentteja, joita välillä kuulen. ”Se on varmaan tosi terapeuttista”. ”Elääkö sillä?” No onneksi ei ole terapeuttista. Terapiassa saatan mennä tolaltani ja itkeä, töissä en itke. En maalaa purkaakseni sieluani yhtään sen enempää kuin Suomen armeijan upseeri ei pura sieluaan suunnitellessaan sotaharjoituksia. Silti maalaan mieluummin kuin masinoin sotaharjoituksia. Mutta sotaharjoituksessa täytynee mm. suunnitella reittejä. Maalillekin pitää suunnitella reitti. Jos maali eksyy reitiltä kovasti, tulee sotkua. Maali on välillä kuritonta ja sattumalla on sijansa. Mutta sattumat pitää yrittää ennakoida. Täytyy esimerkisi tietää, minkä verran maaliin tulee lisätä vettä ja minkä verran mediumia.  

Oletetaan, että saamani kommentti oli kuitenkin kysymys eikä vittuilua, vaikka välimerkki oli väärä. Mikä ero siis on nätillä ja sotkulla? Nättihän tarkoittaa sanana vähän samaa kuin sievä ja kaunis. Tämän päivän valmis maalaus ei ole mielestäni tässä mielessä nätti. Mutta sotkunakaan en sitä pidä. Puhekielessä nätti voi tarkoittaa myös hienoa, onnistunutta tai coolia. Esimerkiksi huomenna on sairaan nättiä mennä jengin kanssa cheer-kisoihin Vierumäelle. Tavoitteena on puhdas ja nätti ohjelma. Mutta jos nousijat putoilevat pyramidista ja dinosaurukset eksyvät matkalla stuntista toiseen ja törmäilevät toisiinsa ja kaatuvat matolle, se ei ole nättiä, se on sotku. Minä haluan tehdä onnistuneen, hienon ja nätin maalauksen. Kun maali on märkää, on mahdollista että kuivumistulos ei ole halutunlainen, vaan maali on liikkunut liikaa ja sotkenut, esimerkiksi siten että keskellä taulua on tumma, samea lammikko. Tämän voi tietenkin tarvittaessa korjata seuraavalla maalauskerralla, mutta aina on hienoa, jos voi täräyttää kerralla kohdalleen. Sotku tulee, jos sählää kuin amatööri. Nättiä tulee, kun on treenannut tarpeeksi ja tietää, mitä välineellään tekee.

maanantai 14. maaliskuuta 2022

Voiko siitä selvitä?


Haluan tänään puhua selviämisen ja toipumisen mahdollisuudesta. Luin muutama viikko sitten ahdistavan, raa’an, mielestäni julmankin esseen, jonka on kirjoittanut kohtalotoverini Katriina Huttunen viisi vuotta tyttärensä itsemurhan jälkeen. Tekstin ytimenä on raskas syyllisyys ja toivottomuus ja lohduttomuus. Huttusen ajatus on, että itsemurhaajan äidin ei kuulukaan toipua, vaan syyllisenä kärsiä rangaistusta koko loppuelämänsä. Jos oikein ymmärrän, suru on Katriina Huttusen elämän sisältö."Olen yhden asian ihminen. Minua kiinnostaa vain kuolemansuru", hän kirjoittaa. En voi väittää vastaan toisen kokemukselle. Ja tuossa karmivassa tekstissä on paljon sellaista, jonka itsekin koen todeksi. Silti minä haluan uskoa toivoon, lohtuun ja toipumiseen.

Lapsen itsemurha on musertava asiaa. Se on niin kauhea ja järkyttävä asia, että en pysty sitä kertomaan. Ensimmäisenä vuonna heräsin joka aamu kipuun. Päivisin elin uudelleen ja uudelleen trauman tyttäreni löytämisestä. Kirjoitin tästä lukuisia tekstejä, mutta ne ovat niin pahoja, että en halua näyttää niitä nyt, en halua kuvata niitä riivaavia aistimuksia. Helpottuneena sanon, että aistini ovat vapautuneet trauman toistamisesta: näkökenttäni yleensä vastaanottaa sen maiseman, ne asiat ja esineet, jotka edessäni ovat. Muisto ei poistu, mutta näky ei ole koko ajan edessäni. Toisena vuonna heräsin öisin omaan itkuuni. Valveilla ollessa olen monesti taistellut itkua vastaan, sillä se voi viedä hyvin pelottavan tilaan.

”Voiko tästä selvitä?” minä kysyin lapsen isältä ensimmäisenä päivänä. En tiedä, mitä hän silloin ajatteli, mutta hän vastasi minulle: ”Voi”. Oli vähällä, että en selvinnyt. Sillä jonkin aikaa luulin, että minunkin kuuluu kuolla. Luulin, että minun pitää nielaista kaikki lääkkeet. Menin sen vuoksi neljäksi viikoksi sairaalaan. Selviäminen on ensisijaisesti hengissä pysymistä. Tyttären hautajaisten jälkeen minä päätin yrittää pysyä hengissä. Vein lääkkeeni tädille säilytettäväksi, otin kerrallaan viikon annokset dosettiin. Jatkoin tätä turvamenettelyä melkein vuoden.


Voisin sanoittaa niin, että ensimmäinen vuosi oli kauhun vuosi. Olin luullut, että masentuisin. Mutta en minä pystynyt masentumaan, koska olin jatkuvasti ahdistunut, ja ahdistuneena suoritin jotain koko ajan, en pystynyt lepäämään. Toinen vuosi oli pakottavan pärjäämisen vuosi. Tämä vuosi, kolmas vuosi on terapian vuosi: pääsin vihdoin säännölliseen, pitempiaikaiseen terapiaan, jossa käyn kaksi kertaa viikossa.

”Et tullut tähän maailmaan ainoastaan ollaksesi äiti”, eräs ystävä kirjoitti, kun en nähnyt elämälläni tarkoitusta. Tämä on olennaista. On mahdollista, että minun olemassaoloni on tärkeää muille ihmisille, että voin vielä tehdä asioita, joilla on merkitystä.

Mutta olennaista on myös, että minä olen äiti. Ei olekaan niin, että minä olin äiti. Pikkuhiljaa pystyn muistelemaan. Vaikkapa sitä, kun poimimme puolukoita ja ihmettelimme siirtolohkaretta Mäntyharjun metsässä. Sitä, kun seikkailimme Agadirin torilla ja ratsastimme kameleilla. Sitä, kun pelasimme korttia Vallilan laakson nurmikolla ja teimme kärrynpyöriä. Ne kaikki asiat ovat olemassa.

Mitä toipuminen sitten tarkoittaa? Ajattelen, että se tarkoittaa sitä, että pystyy löytämään iloa elämästä ja kiinnostumaan uusista asioista, pystyy kokemaan mielekkyyttä ja yhteyttä muiden ihmisten kanssa. Minun toipumistani ovat auttaneet ja auttavat ainakin seuraavat asiat: ystävät, sukulaiset, kukat, kahvi, sauna, uimahalli, Lidlin katkarapusalaatti, Hesari, maalaaminen, Monster High -nuket, cheerleading, naapuri ja gambialainen ruoka, kesäillat, elokuvat, Sopranos- ja Downton Abbey -tv-sarjat, New Yorker -lehti ja lukijalahjana saatu keltainen kassi, palapelit, heprean kieli, uimarannat ja maauimalat, Bric Classic -kännykkäpeli, lumisade, taidenäyttelyt, Yle Areena, Eccon punaiset kengät, Instagram, lukeminen, kirjakritiikin kirjoittaminen, zumba, Ikean paksu peitto, Garmin-urheilukello, dinosaurukset, etiopialainen ravintola, bodycombat, Marimekko-Adidas -vaatteet, käveleminen, valokuvat Tel Avivista, Urban Decay -huulipunat, pinkit villasukat, bussimatka töihin, jooga, Radio Suomipop, valkosuklaakeksit, Teflon Brothers, spinning, Roihupellon K-rauta, huonekasvit, päiväkirja ja nyt myös blogi. Toipuminen ei tarkoita, että suru loppuu. Mutta koska elämässä on isoja ja pieniä hyviä asioita, elämä voi vielä olla mielekästä ja kiinnostavaa.




lauantai 5. maaliskuuta 2022

Kirjoitan, miksi en kirjoita



001, 002, 003_22. Maalaukset ovat kokoa 60x81cm

Voisinko kirjoittaa siitä, miksi en kirjoita? Eilen töissä ajattelin, että voisin kirjoittaa vähän taiteesta ja elämästä, niin kuin ennen kirjoitin. Haluaisin kirjoittaa niin kuin ennen kirjoitin, vapaasti ja vuolaasti, nauttia kirjoittamisesta. Kuinka antoisaa se monesti olikaan.

Mutta kun minun elämässäni on kuolema. Minun tyttäreni kuolema. Siksi minun elämäni on kuolleen tyttären äidin elämä. Kerroin siitä vähän vuosi sitten. Olen halunnut kertoa enemmänkin, mutta kuinka? En tiedä.

Ehkä voisin kertoa, kuinka valehtelin Tinder-treffeillä, että tyttäreni on 23 vuotta ja opiskelee sairaanhoitajaksi. Teeskentelin niin. Koska halusin kerrankin olla sanomatta sitä. Halusin kuvitella että olisi toisin. Mutta en osannut teeskennellä hyvin. Tiedän, että ilmeeni muuttui surulliseksi ja sitten mies kysyi, olenko läheinen tyttäreni kanssa. Vastasin kyllä, ja yritin hymyillä, ja tiedän, että ilmeeni oli entistä surullisempi. En millään voinut kertoa, että oikeasti tyttäreni on niin kaukana kuin vain voi olla, että oikeasti hän on poissa, eikä hän koskaan täyttänyt kaksikymmentäyksi, kaksikymmentäkaksi eikä kaksikymmentäkolme. Että minä ostin hänelle 23 ruusua sinä päivänä kun hänen olisi kuulunut täyttää 23, mutta minä jouduin viemään ne kukat kiven luo. Sellaiselle kivelle, joka kertoo, että tytär syntyi ja kuoli.

Joskus olen sanonut, että ei minulla ole lapsia. Mutta se on väärin, en halua enää sanoa niin. Siksi sanon, että minulla on tytär. Sanon että tyttäreni syntyi 1999. Voi olla, että keskustelukumppani tyytyy tähän. Mutta hän saattaa kysyä, mitä tyttäreni nykyään tekee, opiskeleeko, asuuko omillaan. Silloin minun on pakko sanoa, että tyttäreni kuoli vuonna 2019, kaksikymmentävuotiaana. Ja se, miten keskustelu jatkuu, on väkisinkin surullista. Mutta se voi olla myös satuttavaa. ”Ok”, vastasi eräs mies, ja kysyi seuraavaksi, miten pitkä olen. Ok. Ehkä siksi kokeilin seuraavalla kerralla valehtelemista, jos se vaikka ei tuntuisi niin pahalta.

Valehdeltuani miehelle minä ajattelin, että ehkä minun pitäisi kuitenkin kertoa totuus. Mutta kenen vuoksi? Ei tarvitsisi. Tuskinpa haluaisin tavata uudestaan miestä, joka oli tullut treffeille tunnin myöhässä niin että elokuva oli jäänyt näkemättä. Olin vihainen miehelle ja itselleni, että olin odottanut niin kauan. Mutta se oli koko ajan tekstannut olevansa ihan kohta paikalla, kahdeksan minuutin päästä, tai sittenkin kymmenen ja sitten soittanut olevansa melkein perillä, juuri ohittavansa Rautatieaseman ja ihmetellyt, mihin suuntaan ja kuinka kauas pitäisi kävellä ja minä olin jankuttanut, että lähetin sinulle googlekartan, katso siitä. Niinpä minä yritin hymyillä ihan kuin tyttäreni tosiaan olisi terve ja iloinen vaaleatukkainen tyttö, joka opiskelee sairaanhoitajaksi ja mitään hautakiveä ei olisi olemassakaan. Ja viikonloppuna tyttö tulisi syömään äidin luo ja kolmen vuoden kuluttua minusta tulisi mummi. Näin minä mielikuvittelin pienen hetken ja siemailin keskinkertaista valkoviiniä juutalaisen pölvästimiehen kanssa.

Nämä sanat tulevat hitaasti. Pyyhin lauseita pois. Kirjoitan uudestaan. Poistan ja peruutan. Sanon toisella tavalla. Tämä on kaukana siitä, millaista blogin kirjoittaminen joskus oli. Samaa on vain se, että yritän olla rehellinen. Ja nyt kun ajattelen, huomaan, että ajatus israelilaisesta miehestä, joka on asunut Helsingissä kaksitoista vuotta, mutta ei tiedä, miten löytää Kampista Kaisaniemeen, on enemmänkin kuin hitusen huvittava.

Alkuvuosi työhuoneella on ollut vaaleanpunainen ja vihreä. Olen saanut valmiiksi kolme pientä maalausta. Maalaaminen on hiljaista ja hidasta verrattuna huimiin vuosiin. Mutta ihan hyvää. Sillä on niin, että vaikka olen kuolleen tytön äiti, minä olen myös taiteilija, taiteilijuus ei ole loppunut, vaikka maalaaminen joksikin aikaa loppui. Ainakaan tällä hetkellä tyttäreni kuolema ei näy teoksissani, maalaaminen fyysisenä tekona ja myös mentaalisena prosessina on minulle tällä hetkellä elämän paikka.