Feeniks, keuhkoissani tuhkaa

Serkut lähettivät minulle kukkia Martan muistoksi pyhäinpäivänä. Kaunis kimppu lohduttaa.

Kirjoitan tänään hädän partaalta ja itkun keskeltä. Kolme vuotta sitten istuin ambulanssissa itsemurhavaaran vuoksi. Ja muistan sen nyt liian hyvin. Muutamaa päivää aiemmin olin löytänyt Martan kuolleena huoneestaan. Nyt ystäväni oli soittanut minulle apua, koska olin puhelimessa kertonut pelkääväni lääkkeitä. Muistan, kuinka istuin sohvalla ja asunnossa oli kaksi polttavaa pistettä: liinavaatekaappi oikealla ja lääkekaappi keittiössä takavasemmalla. Kaappien ovet pitäisi avata. Lääkkeet pitäisi ottaa pakkauksistaan ja nielaista yksi kerrallaan. Siellä ovien takana lääkkeet käskivät. Peloissani istuin sohvaan liimautuneena. Olin hirvittävän hauras ja epätoivoinen. Ystäväni ja sukulaiseni olivat huolehtineet minusta kellon ympäri, mutta nyt tätini oli lähtenyt tunniksi pois. Alle puolessa tunnissa romahdin, ja lääkkeet vetivät puoleensa kuin magneetti. Sain kuitenkin soitettua ystävälleni.  

Minä ymmärsin pyytää apua, mutta Martta ei ymmärtänyt. Emme tiedä, mihin aikaan hän kuoli. Luulisin, että aamuyön tunteina. Miksi hän ei tullut herättämään äitiä?

Minä keitin kahvia tavalliseen tapaan, ihmettelin vain, miksi Martta ei ollut vielä herännyt, sillä kello oli jo kaksitoista. Ei Martta enää herännyt. Tunnustelin sykettä ja kiireesti etsin puhelimen. Hetken luulin, että soittaminen auttaa, totta kai, kun näin reippaasti soitan, sitten ambulanssi auttaa, enkö vain voikin hänet elvyttää, ja kohta tytär taas hengittää ja syke palautuu. Mutta tajusin jo ennen kuin ambulanssi tuli. Minun tyttäreni oli kuollut.

Tyttären löytäminen kuolleena on elämäni suurin trauma. Elin tuota traumaa joka hetki ainakin kymmenen kuukautta. Minulla ei ole juuri tekstejä tuolta ajalta, vaikka yleensä kirjoitan päiväkirjamerkintöjä melkein joka päivä. Olen ollut mykkä. Ei väliä, mitä tein. Uidessa näin kuolleen tyttären uima-altaassa edessäni. Kerran laskin sata, kaksi, kolme, neljä viisi, kuusi, seitsemän, kahdeksan sataa; yhdeksännellä sadalla metrillä näky hetkeksi katosi, sitten pääsin tonniin ja porealtaassa näky palasi. Vajaa kymmenen sivua olen kirjoittanut pieninä tuokioina, yleensä kirjoitin humalassa puhelimen muistiinpanoihin ja lähes jokainen teksti kuvaa tuota traumaa.

Syyskuussa 2020 olen aloittanut paljettikantisen päiväkirjan. Olin X:n kanssa Citymarketissa ja näin nätin pikkutyttömäisen kirjan, jonka kannessa luki Think happy. Se muistutti minua pienestä reippaasta Martasta. Meillä oli Martan isän kanssa tapana päättömästi käydä erilaisissa isoissa kaupoissa ja ostoskeskuksissa katselemassa ja ostelemassa milloin mitäkin. Kävimme Ikeassa, Tokmannilla, Stadiumissa, Adidas Outletissa, Rustassa, Verkkokaupassa. Vantaalla, Espoossa, Tuusulassa, Keravalla, Itiksessä, Redissä, Triplassa, Hertsikassa. Retket ja ostelu olivat pieniä stoppeja suruun ja saimme tukea toisistamme. Ostimme koneita, keittiöpyyhkeitä, urheiluvälineitä, energiajuomaa, palapelejä, kosmetiikkaa, sukkia, hiustarvikkeita, hautakynttilöitä ja kukkasia.  Luin paljettikirjan nyt läpi. Olen tehnyt merkintöjä mm. siitä, miten olen minäkin yönä nukkunut. Usein nukuin huonosti. Jossain kohti totean, että en ole pystynyt moneen kuukauteen edes kirjoittamaan Martan nimeä.

Vaikka muistan ambulanssin ja lääkkeiden pakottavan voiman, ja tunnen intensiivisen epätoivon, haluan korostaa, että en ole tekemässä itselleni mitään. En tehnyt silloin enkä tee nyt. Lupaan pyytää apua, jos paha tilanne tulee.

Olin sairaalassa melkein kuukauden. En kertaakaan pukenut päivävaatteita. Minulla oli pitkä raidallinen yöpaita, sininen tai valkoinen, ja pitkä sininen villatakki sekä eripariset villasukat, joista vaaleanpunainen oli Martan. Vieraita kävi paljon. Olin uupunut. Saatoin maata sängyssä ja vieras piti kädestäni kiinni. Minulla on ihmisiä, jotka auttavat ja välittävät. Sain kukkia, ristikoita, vartalovoidetta, currykanaa ja oranssit villasukkalangat. Lienenkö sitten vähän materialisti, mutta tällaiset konkreettiset asiat ovat minulle todisteita välittämisestä ja siksi hyvin tärkeitä. Mitä elämässäni oli? Ei mitään. Mutta silti katselin kukkia ja ajattelin, että ne ovat kauniita. Miten ihana ele Martan Phoenix-joukkueelta ostaa minulle valkoinen kimppu, jossa oli ruusuja ja liljoja!

Keskustelin kokeneen Harri-nimisen hoitajan kanssa. Harri sai minut vakuuttuneeksi siitä, että Martan kuolema ei ollut minun syyni. Syyllisyys on ensimmäinen asia, joka tulee itsemurhan tehneen omaisen ja läheisen mieleen. Oli niin monta juttua, joitten takia se olisi voinut olla minun syyni! Että en jaksanut lähteä uimaan, kun Martta viimeisenä päivänä neljän maissa pyysi. Sanoin, että olisit kysynyt aiemmin, nyt en enää jaksa, mennään toisena päivänä, tietämättä, että mahdollisuus oli viimeinen. Ehkä Martta olisi piristynyt, jos olisin lähtenyt hänen kanssaan uimaan.  Kun viimeisinä päivinä puhuttiin Martan tulevaisuudensuunnitelmista, ajattelin mielessäni ”kyllä sä oot hyvä tyttö”. Miksi en sanonut sitä ääneen? Syyllisyys oli valtava eikä se täysin tule koskaan poistumaan. Näitä asioita voi pohtia loputtomiin. Kukaan ei voi tietää, miksi Martta teki itsemurhan. Silti uskoin Harria, joka sanoi, että se ei ollut minun syyni. Harri sanoi viimeisissä keskusteluissa myös vaikean kommentin. Että pitäisi hyväksyä itsemurhan tekijän valinta, että se oli hänen tahtonsa. Tämä on vaikea kysymys, sillä käsittääkseni Martan mieli oli sairauden sumentama.  

Tänään ratikassa Vallilan kirjaston kohdalla ajattelin, että haluaisin kirjoittaa blogia. En vain tiennyt, miten kirjoittaisin. Halusin kovasti kirjoittaa, sillä kirjoittaminen on elossa olemista. Blogi on myös kommunikointia, ja siitä saamani palaute on minulle tärkeää. Usein tarinat kirjoitetaan onnellisuuden kautta, vaikeuksien voittamisen tarinoina. Minäkin kirjoitin kesällä hyvissä voimissa. Olen kertonut selvinneeni Martan kuolemasta. Mutta toipuminen on eri asia kuin selviäminen. Tällä hetkellä en ole se ihminen, joka juoksee kymmenen kilometriä tuosta vain ja monituiset kerrat pyöräilee kaksikymmentä. Olen sellainen ihminen, joka pysyi sängyssä koko eilisen päivän.  

Olen ajatellut, että voisin ottaa Martan muistoksi tatuoinnin. Joskus kirjoitin käteeni Martan nimen malliksi. Siinä olisi lisäksi voinut olla sydän tai kukkia. Minulle tuli kuitenkin sellainen olo, että nimen jatkuva näkeminen saattaisi muistuttaa surusta liikaa. Sitten viime kesänä mieleeni tuli feeniks. Feeniks-lintu kuvaisi selviämistä ja tietenkin Phoenix on Martan cheer-joukkue. Martan ystävä sitten kertoi, että Marttakin olisi halunnut feeniks-tatskan ja Hailey oli jopa piirrellyt lintujen kuvia Martan käteen. Googlasin tällaisia tatskoja ja löysin yhden mieleisen. En kuitenkaan vielä ollut valmis. Kesällä olin näkevinäni uusien siipien kiiltelevän, mutta tänään hengitän tuhkaa.

Oranssin maalauksen aika

Maalaus Golden Spirit tänään kotona ja avajaisissa vuonna 2017 (kuva Timo Korhonen) 

Hesarissa oli muutama päivä sitten artikkeli ajasta ja suhteellisuusteoriasta. Kuinka joidenkin tieteilijöiden mielestä aika on vain illuusio, jota ilman emme pystyisi hahmottamaan todellisuutta. Tämä ajatus on hankala hahmottaa, mutta pystyn tavoittamaan siitä jotain. Vaikka nyt, kun katson maalaustani Golden Spirit, jonka siirsin pikkuhuoneesta olohuoneeseen, läsnä on monta hetkeä yhtä aikaa.

Oranssi on mielestäni yksi parhaista väreistä, siinä on aurinkoa, lämpöä, liikettä ja energiaa; se on piristävä ja vahva väri. Jotenkin hienosti tuo maalaus nyt kipinöi ja säkenöi, kun katson sitä. Siinä on tulen tanssi ja auringon kuuma helotus. Sivellin on liikkunut ryhdikkäästi kankaalla ja kiiltoa on juuri sopivasti.

On ne tunnit ateljeessa, kun maalasin teosta. Muistan sen hyvän leveän pensselin, jota olen käyttänyt (mihin se muuten on joutunut? Oli tosi hieno ja kallis!) Muistan innon ja himoni keltaisiin ja oransseihin väreihin. Oli talvi, mutta ateljeessani oli erinomainen valaistus ja työskennellessä vuodenaika unohtui. Muistan illan työhuoneella, kun kollegani Pasin kanssa valitsimme teoksia Galleria Katariinan näyttelyyn. Pasi on ollut läheinen ystäväni Ilkan kuoleman jälkeen ja meillä on aina ollut hyvät keskustelut taiteesta ja elämästä. Mutta kuulepas Pasi, vieläkään et ole hakenut sinulle kuuluvaa maalausta samasta Golden Spirit -sarjasta!

Muistan, kuinka teimme ripustusta kollegani Empun kanssa, ja kävimme välillä pizzalla Kampissa. Empulla oli hyvä näkemys, ja saimme naulat oikeille paikoille. Empun kautta taulu vie myös Romanian taiteilijasymposiumiin, joka oli hieno kokemus kesällä 2015. Olin masentunut ja arka, tein hyvin yksinkertaisia puuväripiirustuksia hitaaseen tahtiin. Mutta lampi, jonka rannalla työskentelin, oli rauhoittavan kaunis. Huoneessani oli keltaiset seinät ja suihku ja vessapaperiteline hajosivat. Pohjoismaiset ja romanialaiset kollegat olivat kivoja ja paikallinen viina palinka vahvaa, joten meillä oli erinomainen viikko. Romanian keikka vaikutti myös taiteilijaryhmä OOO:n perustamiseen.

Muistan avajaishumun, ison ilon kirjasta ja näyttelystä. Tarjolla oli marenkia ja ”pillereitä” (jotain pastilleja ne olivat) värikkäissä lääkekupeissa, joita olin kerännyt sairaalasta; muutkin potilaat antoivat kipponsa mielellään taidemateriaaliksi. Ja nyt kun tämän muistan, läsnä on sekin hetki, kun ilkeä sairaanhoitaja, jota kutsuimme Ei-Hannaksi hänen oikean Johanna-nimensä sijaan, vihaisesti kielsi minua ottamasta keltaista lääkekuppia mukaan huoneeseeni, koska se oli roska. (Niin ja sellainenkin tapahtui, että maniassa pöllin kaikki osaston siniset Teema-mukit kaappiini ja kuljetin ne päivälomalla kotiin, kiedottuna vaaleanpunaisiin pyjamahousuihin. Hihittelin itsekseni, kun tämä sama ilkeä hoitaja kyseli kuppien perään. Häpesin asiaa myöhemmin, mutta en kehdannut palauttamaankaan mennä. Möin kuluneet kupit parilla eurolla Facebook-kirpparilla. Ja on minulla vieläkin työhousuina vaaleanpunaisia pyjamahousuja ja työkenkinä sairaalan kusiluikkarit.) Loppuillasta, kun kuohari ja valkkari loppui, oli pakko juoda punkkua, joten mekkooni tuli tahra. Entinen anoppini lupasi taikoa tahran pois.

Muistan, kuinka galleriassa tehtiin haastatteluja. Miksi Ilta-Sanomien toimittaja halusi kirjoittaa, että Maaria elää tavallista yksinhuoltajan arkea eikä suostunut muutosehdotukseeni: ”Maaria elää mukavaa sinkkuäidin elämää”? Muistan paljon kirjaan liittyviä kivoja asioita. Olihan sekin jännää, kun Hesarin kulttuuritoimituksesta soitettiin, kuinka kirja oli valittu palkintoehdokkaaksi. Hesarin juhlissa tutustuin muihin esikoiskirjailijoihin.   

Paras juttu kuitenkin on, että muistan Martan, joka oli ylpeä äidistään. Minä olin omassa huoneessani, Martta viereisessä huoneessa omassaan, kun sain puhelimeen viestin ”Sun kirja on erinomainen”. Meillä oli hassu tapa viestitellä ja soitella viereiseen huoneeseen, kun ei jaksanut huutaa eikä nousta sanomaan. Vaikka että laita kahvia, herään kohta.

Martan kuolinpäivä lähestyy, ja monena päivänä olen ollut vaikeissa oloissa pelkästään siksi, että sää ja valo on samanlainen kuin tuona päivänä. Aurinko paistaa matalalta ja takapihalle heittyy varjot. Kesällä oli helpompaa. Oli lehdet puissa, yltäkylläinen valo ja pursuileva kukkeus. Nyt on alastonta ja kaikki tulee niin lähelle. Asunnossani on ambulanssihenkilökuntaa, poliiseja, hautaustoimiston työntekijöitä ja kriisityöntekijöitä. Tässä samalla paikalla minä istun sohvalla ja tärisen, mustissa verkkareissa, pinkki pipo päässä. Kriisityöntekijä kehottaa juomaan vettä ja kysyy, saako koskettaa.

Silloin maalaus ei ollut tässä. Muutin asioita kodissa, että olisi helpompaa. Ostin uusia lamppuja ja tekstiileitä. Maalaus ei ole nähnyt ambulanssimiehiä, siihen ei liity mitään pahaa eikä synkkää muistoa niin kuin orkideoihin ja turkoosiin verhoon liittyy. Kun katson maalausta, jaksan paremmin, niin toivon. Luotan, että siinä on kannattelevaa voimaa. On kulunut kohta kolme vuotta, mutta suru on valtava. Minä pärjään, mutta silti olen välillä musertua sen alle. Mikä voisi olla kallisarvoisempaa kuin oma lapsi?

 Taulu muistuttaa minua iloisesta ja reippaasta Martasta, joka oli yhtä energinen kuin oranssi väri. Se kertoo rakkaudesta, joka on suuri, jopa suurempi kuin kuolema. Marttaa ei enää ole, mutta silti tuossa taulussa on jotain Martasta ja Martan pirskahtelevasta luonteesta, siinä on jotain meidän kahden erityisestä yhteydestä, jota pystyn ihmeellisesti juuri nyt kokemaan. Tänään aika on suhteellinen ja armollinen tällä tavalla.

Parhaat hetket

 

Maalaus Kesäloma (90x110cm) heti valmistuttuaan

Carpe diem. Tartu hetkeen. Niin sattuva sanonta ja oivallinen ohjenuora, että jos laitat tällaisen tatskan olet ”rahvas”, jolle nauretaan sekä Jodelissa että Ylilaudalla. Elämä on tässä. Mennyt on mennyt, tuleva tulee, keskity tähän hetkeen. Jooga, meditaatio ja mindfullness, kaikissa on sama idea. Olet nyt tässä, unohda muu. Harjoite on vaikea, niin vaikea, että se ärsyttää ja laittaa kyseenalaistamaan itsensä. Olin joskus ahdistuksenhallintakursilla, jossa opetettiin mindfullnessia. Mielen hallitsemiseksi käskettiin keskittyä siihen ympäristöön, missä sillä hetkellä on ja tehdä sanallisia havaintoja tästä.  Ajattelin että vitut minä mitään metrokaiteita, kauppakasseja ja tuulitakkeja alan painokkaasti ajatella. Asia ei mennyt minulle perille sillä tavalla, että olisin hyötynyt siitä. Ei, olin ihan allerginen! Mutta silti, se hetkessä läsnäolo voisi olla hyvä ja tarpeen. Miten usein oikeasti olen läsnä juuri tässä hetkessä ja nautin siitä? 

Olen miettinyt, mikä on lempihetkeni päivästä. Ei ainakaan herääminen. Vaikka minun yleensä ei tarvitse herätä kellon soittoon, koen sängystä nousemisen aina vähän epämiellyttävänä. Pitää pinnistellä. Aamupalani on lähes aina kaurapuuro, maapähkinävoi ja marjat. Jostain syystä en kyllästy tähän ja kolmen kahvikupillisen kanssa se tuntuu antavan hyvän alun päivääni. Samalla luen uutiset ja valmistaudun lähtemään liikkeelle, pikku hiljaa mieleni vetreytyy ja suuntautuu kiinnostuneena päivän puuhiin. Liikkeelle lähtö on ehdottomasti hyvä hetki. Olen pukenut, valmistautunut säähän ja tarkistanut repun tai kassin sisällön, ehkä laittanut sähäkät silmärajaukset tai kirkasta huulipunaa.  

Tänään on lauantai, joten askeleeni suuntasivat kävelylenkille. Tuntuu hyvältä olla jalkojen päällä ja antaa kehon liikkua, mielen valita mieluinen reitti. Minulla oli luureissa Karl Oven Taisteluni 5. osa. Kuljin Kumpulassa, Toukolassa ja Arabianrannassa. Samalla kun kävelin keltaisten lehtien päällä, Karl Ove kertoi parikymppisenä kirjoittamastaan kirjakritiikistä, jossa vertasi teosta suureen mulkkuun. Että oli kooltaan komea, mutta liiankin iso, kun veri ei jaksanut kunnolla pakkautua, niin jäi sitten löysäksi. Hupaisa juttu, ja olisin hyvin voinut julkisesti sanoa jotain samantapaista samassa iässä – ja luultavasti olen sanonutkin! Sitten Karl Ove pohti kirjoittamistaan vakavammassa hengessä ja ilmassa oli sumua, Kalasataman tornit piirtyivät pehmeästi. Puitten lehdistä puolet oli jo syksy riipinyt, ruoho oli räikeää. Ehdottomasti carpe diem! Kaiken lisäksi ilahduin tekstiviestistä, jossa ystäväni ilmoitti, että pääsee sittenkin illalla saunaan kanssani. Kehollisuus, huumori, taide, luonto ja ystävyys, siinä hyvien hetkien luojia.

Kaikkia näitä käytin eilen. Suosikkini on ruskeaharjaksinen ja sen vieressä oleva, jossa on vihreitä pilkkuja.

Kun menen töihin, käytän ensimmäiset hetket katsomiseen. Ihan rauhassa istun ja katson, juon neljännen kupin kahvia. Mitä viimeksi olen tehnyt, mitä jatkotoimenpiteitä se vaatii. Joskus on iloinen alku, josta jatkaa ja saatan alkaa sekoittaa värejä, vaikka kahvikuppi on melkein täysi vielä. Toisinaan olen kokenut edellisellä kerralla epäonnistuneeni ja siitä eteenpäin sumpliminen voi olla työn takana. Välilllä taas olen puhtaassa alussa, ja voin pingottaa uusia kankaita tai aloittaa jo valmiille valkoiselle pohjalle.

Eilen minulla oli maalaus, joka kaipaisi täsmennystä sävyihin. Sekoitin erilaisia keltaisia ja oransseja, vähän vaaleanpunaisia ja lisäksi laitoin turkoosia suoraan tuubista. Sitten tuli hetki, jolloin olin täysin tyytyväinen. Täydellinen ”nyt tässä läsnäollaan” -hetki. Istuin vihreässä tuolissa ja ajattelin, että tätä varten tätä työtä teen. Nyt osui kohdilleen ja näin sen kuuluu olla, minä olen hyvä tässä. Se hetki korvasi monet saman viikon paskat ja epävarmat hetket. Olin ollut väsynyt, olin ollut huono urheilija, krapulainen morkkiskirjailija, ja keskinkertainen kuvataiteilija.

Juu, minulta kysellään seuraavasta kirjasta. Olen sanonut, että tulossa on hiljakseen. Mutta tällä viikolla kirjailijakollegat kysyivät ja vastasin, että en näkojään osaa kirjoittaa muuta kuin autofiktiota, enkä tiedä, uskallanko olla niin raastavan rehellinen kuin tällainen projekti vaatisi. Olen kirjoittanut muistiinpanoja siitä, mitä minulle tapahtui, kun Martta kuoli. Koska aihe on näin vaikea ja henkilökohtainen, siitä on turha tehdä muka-fiktiota. Martan kuolema tapahtui minulle, se ei tapahtunut fiktiiviselle henkilölle. Toipumiseen liittyy terapia, ja terapiassa joutuu väkisinkin kohtamaan vähemmän mairittelevia puolia itsestään. Omat heikkoudet ja huonot käyttäytymismallit kaksoisvalaistaan. Olen surun ja ahdistuksen ajamana tehnyt asioita ja joutunut tilanteisiin, joita en haluaisi julkisesti käsitellä. No niin, deletoinko edellisen, enkö jo paljastanut liikaa? Mitä kauheita salaisuuksia lukija nyt minulle kuvittelee? En pysty kertomaan, häpeän. Odotanko 20 vuotta? Jos kerron vain 37%, enkö silloin anna aivan väärän kuvan asioista? Tai sitten tällaista kirjaa ei tarvitse kirjoittaa, muistiinpanot saavat olla yksityisiä. Nämä ovat ristiriitaisia kokemuksia, sillä luulen että mahdollinen kirja voisi olla tärkeä, mutta haluanko antaa itseäni niin kovin alttiiksi?

No, yhden häpeän uskallan tunnustaa. Olin tiistaina Helsingin kirjailijoiden syyskokouksessa, joka jatkui illanvietolla, josta ei punaviiniä puuttunut. Mutta kyllä tämä oli yksi viikon parhaista hetkien jatkumoista. Juttelin useiden kivojen ja kiinnostavien kollegoiden kanssa monista kirjallisuuteen liittyvistä aiheista. Illan loppuvaiheessa sitten esitin avoimen treffikutsun seurueen jäsenille! Olin miettinyt, että pitäisikö kysyä tältä, mutta sitten seuraan liittyi toinenkin kiva ja ratkaisin asian tällaisella kollektiivisella kysymyksellä. Juuri siinä kohtaa viini loppui ja ihmiset tekivät lähtöä, minä ehkä muita liukkaammin. Mutta hei, jos sinä, kirjailija, haluat lähteä kanssani treffeille niin laita vaan viestiä! Ja muutkin saa laittaa, taiteilijat ja urheilijat ja insinööritkin! Carpe diem!

Uu, baljo rahaa!

Heinäkuu 2022 (85x110cm)

"Uu mite baljo”, nuori ystäväni henkäisi. Olin sanonut hänelle myyneeni taulun. Tyttö uteli summaa, ja olin kertonut sen hänelle. Minua ärsytti, sillä kyseessä oli siihen mennessä ensimmäinen ja ainoa taulu, jonka olin myynyt koko vuonna. Olin tietenkin iloinen kaupoista, mutta rahasta ei pitkäksi piisaisi. Ehkä nuori tyttö ajatteli Guessin laukkua, NYX:in meikkejä, New Yorkerin kenkiä ja Zaran takkia - nämä kaikki tuolla rahalla saisi ja voisipa vielä vähän bilettääkin. Voisi tömäyttää Tallinnaan ja käydä spa-hoidoissa ja sitten voisi vielä piipahtaaa Aurinkorannikolla, jos ei haaskaisi rahaa Tallinnassa tisseihin (saisi pienen puolikkaan!). Minä ajattelin palkkaa ja toimeentuloa. Tämä oli minulle vuoden ensimmäinen palkka ja se riittäisi kolmen kuukauden työhuonevuokraan. Saan Taidelainaamosta jonkinmoisen summan neljännesvuosittain, sillä useampi tauluni on vuokralla sitä kautta, mutta tuo raha ei vielä riitä palkaksi. 

On epämukavaa puhua rahasta. Se nyt ei vain ole tapana eikä oikein korrektiakaan. Olenko huono taiteilija, jos kerron, että meni kahdeksan kuukautta ilman, että minulla kävi ainuttakaan asiakasta? Viime vuonna kävi jonkin verran, ja niillä rahoilla olen pärjännyt. Mutta hermoja alkoi kiristää, kun pankkitili hupeni. Joudunko menemään random-duuniin, joka ei vastaa koulutustani? Annanko työhuoneen vuokralle ja piirustelen keittiössä? Ironista on, että toinenkin ammattini, kirjoittajan työ, tuottaa kerrallaan vain pikkurahoja, jos vaikka kirjoitan artikkelin taidejulkaisuun. Apurahahaut menivät osaltani pari vuotta ohi, sillä voimani eivät riittäneet mihinkään muuhun kuin jokapäiväiseen selviämiseen. Mutta nyt olen taas yrittänyt niitäkin, minulla on näyttelysuunnitelmia ja kirjallisia suunnitelmia. Jospa joku apurahalautakunta "katsoisi voivansa" myöntää työskentelyyni tukea.

Olen parhaana vuonna myynyt yli kolmekymmentä taulua. Huonoimpana muistaakseni kaksi pientä. Yleensä mitä tahansa tältä väliltä. Ehdin jo pelätä, että tämä vuosi muodostuisi ennätyshuonoksi, mutta viime kuussa onni kääntyi ja olenkin yhtäkkiä myynyt aika monta maalausta. Laitoin erän pikkutauluja myyntiin superhalvalla ja sitten kävi niin, että myinkin jokusen ison vähän paremmalla hinnalla siinä ohessa! Joten nyt voin melkein sanoa että uu, miten baljon olenkaan tienannut. Noh, ehkei. Olen saanut työstäni sen verran palkkaa, että pystyn maksamaan seuraavan vuoden työhuonevuokrat ja materiaalit. Näihin minulla menee suurin osa tuloista: kun menee ostamaan väriä ja kankaita, kyllä siinä yleensä satasia hupenee, samoin puutilaukseen. Mutta pystyn myös lähtemään Beninin residenssiin ja ostamaan uudet silmälasit. Pystyn maksamaan kotini vuokran, sähkön, puhelimen ja internetin, HBO:n ja hömppäkanavan (X maksaa Hesarin ja Netflixin, näistä on diili) cheerleadingin ja palapelit ja ostamaan ruokaa ja muuta tarvittavaa kaupasta. Olen saanut palkkaa niin kuin tavallinen ihminen saa. En kovin paljon, mutta en myöskään liian vähän.

Elokuu 2022 (84x110cm)

”Taide ei elätä”, äiti aina sanoi, ja kehotti ryhtymään opettajaksi. Äidinkielenopettajan ammatti oli minulla vaihtoehtona, mutta kuvataide vei voiton, vaikka kuinka yritin yliopistossa sinnitellä. Olen sellainen kuuluisa ikuinen opiskelija. Minulla on rutosti opintoviikkoja (tai opintopisteitä ne taitavat nykyään olla) kaikenlaisista humanistisista aineista semiotiikasta antiikin tutkimukseen ja vepsän kieleen – ja tietenkin kaikki mahdolliset heprean ja juutalaisuuden kurssit (vaikka pääaineeni oli suomen kieli ja sivuaineeni kirjallisuustiede). Gradu puuttuu (aiheena piti olla proto-kieli, eli jokelluksen ja äidinkielen välinen vaihe lapsen kielenomaksumisessa), ja pari tenttiä. Jotenkin minua lohduttaa, kun ajattelen edesmennyttä pomoani, Taide-lehden päätoimittaja Otso Kantokorpea, joka eräänä perjantaina soitti itämaista musiikkia Punavuoren toimituksessa ja kaihoili, kun ei tullut niitä maisterin papereita. Hän pärjäsi ilman, ja teki hienoa työtä, niin minäkin.

Tänään tienasin taas baljon, kun myin yhden taulun, joten oli varaa tuhlata maalia. Päivän maalaukset olivat ihan läppä. Yritin hankalaa väriyhdistelmää ja päädyin harmaaseen mössöön. Mutta ei se mitään. Ne voi ehkä pelastaa. Jos ei voi, voi vaihtaa puille uudet kankaat. Ei ole vakavaa. Kun tämä epäonnistuminen tapahtui, mietin, miten hyvä onkin, että aina ei onnistu. On koko ajan oltava valpas ja tarkka. Hyvä ei synny automaattisesti. Sitten sitä on kiitollinen kirkkaista hetkistä ja onnistuminen tuntuu erityiseltä, se ei ole itsestään selvää. Jokainen uusi kangas on haaste, siihen liittyy jännitys, jopa pieni pelko. Kyllä vaan: uusi kangas on aina uusi tuntematon! 

Yleensä yritän miettiä muutaman aloitusvärin. Tänään mietin violetin, punaisen ja vihreän erään näkemäni hienon puun mukaan, oranssia oli pieni ripaus. Violetti oli outo, siksi luultavasti epäonnistuin, olen parempi lämpimissä väreissä. Katsotaan, mitä kankaille käy. Postauksen kuvat ovat kuitenkin onnistuneista maalauksista. Annoin niille nimet Heinäkuu ja Elokuu fiiliksen mukaan, vaikka syntyivätkin syys-lokakuussa. Kesällä pidin lomaa ja näissä on jotain sellaista aurinko- ja biitsitunnelmaa!  (Luin jostain, että nykyään on ok ja kohteliasta käyttää viestinnässä huutomerkkiä.) Katselin näitä tänään, ja tunsin iloa ammatistani ja muustakin olemisesta.

Mystiikkaa ja matematiikkaa

Siitä on aikaa, kun viimeksi olin niin innokas, että en malttanut pitää näppejäni irti pensseleistä viikonloppuna. Työ ja vapaa-aika ovat kuitenkin viime aikoina enemmän sekoittuneet, koska olen piirtänyt melkein kaikki illat. Sommittelu- ja väriharmoniakysymykset kiehtovat koko ajan; olen vissiin virkistynyt! Eilen piti tehdä "paperitöitä" kotona, joten tänään pyöräilin metsien ja peltojen halki Roihupeltoon, jossa punavioletit maalaukset odottivat. Kun olin huonommassa kunnossa, työmatka tuntui pitkältä ja lähteminen vähän raskaalta, menin sitten millä kulkupelillä tahansa, mutta nyt yhdeksän kilometriä taittui hujauksessa pyörän selässä, ja onhan reitillä hienot maisemat. 

Koska olin viimeksi käyttänyt rajuja värejä: fluoripinkkiä, liilaa ja lihaisaa vaaleanpunaista, käytin tänään lähinnä harmaan sävyjä. Sekoitin emerald greenistä, punaisesta ja valkoisesta tumman vihreänharmaan, Paynesin harmaasta ja valkoisesta siniharmaan ja valkoisesta ja hitusesta mustaa helmenharmaan, lisäksi käytin metallista harmaata eli hopeaa. Näille sitten etsin oikeat paikat kankaalta. Se vihreänharmaa oli erityisen ruma ja hieno väri!

Eilen pengoin vanhoja papereita ja löysin tekstin, joka on päivätty Salmelassa 29.5.2007. Olen kirjoittanut sen miettiessäni puhetta lehdistötilaisuutta varten. Pidin tekstistä, ja siksi lainaan sen suoraan tähän:

"Rakastan värejä. Olen maalannut abstrakteja töitä noin kymmenen vuoden ajan. Ensin abstrahoin maisemasta, maalasin paljon ulkona, istuin rannoilla, pelloilla, metsissä ja kukkuloilla. Nyttemmin maalauksillani ei ole tiettyä visuaalista lähtökohtaa; koen käyttäväni kaikkia aistejani, muistikuviani, koko kehoani, kun maalaan.

Maalaaminen on osa miltei kaikkea, mitä teen: usein kuljeskellessani ulkona tai tehdessäni karate-harjoituksia ratkon maalauksellisia kysymyksiä, saan ideoita. Ajattelen, että maalaaminen on yhtäältä mystiikkaa, toisaalta matematiikkaa. Se on inspiraatiota ja harkintaa vuorotellen.

Tärkein innoittajani on valo. Erityisesti talvella, kun auringonvaloa on vähän, seuraan mielelläni auringonnousuja ja -laskuja. Monina talviaamuina istuin työhuoneen ikkunan ääressä odottamassa, kuinka oranssi pallo pulpahti esiin männynlatvojen takaa. Illalla katsoin ateljeen ikkunasta länteen, taivas oli punainen, juoksin laiturille ihailemaan. Yöllä saatoin viipyä pihalla katse tähtitaivaalla. Kerran heräsin kuutamoon: katsoin ulos, kuinka kuu piirsi puitten varjot hangelle. Nämä ovat syitä elää ja maalata.

Kokemus valosta on vahva ja kokonaisvaltainen. Kun kesällä makaa rantahiekalla ja sulkee silmät, voi katsella punaista ja keltaista, voimakas valo tulee luomien läpi. Iho tuntee lämmön, ehkä hienoisen tuulen. Männyt tuoksuvat, kuuluu ilakoinnin ääniä, veden roisketta, hiekan kohinaa. Se voisi olla maalaus.

Näen joskus unta väristä, saatan nousta sekoittamaan sävyn kesken unen, sivellä ensimmäisen kerroksen kankaalle. Aamulla katson kangasta kauan ennen kuin teen mitään, kuvittelen erilaisia ratkaisuja työn jatkamiseksi, valitsen mielestäni parhaan. 

Tunteeni ovat vahvasti mukana, kun maalaan. Yleensä rakastan ja hellin maalauksiani, joskus äyskin ja huudan niille, riitelen niiden kanssa. Kuitenkaan valmiit maalaukset eivät esitä yksittäisiä tunnetiloja, en maalaa ilmaistakseni tunteita, vaan tunteet ovat yksi välinen työstää teosta. Tarkka värisilmä ja sommittelutaito ovat vahvuuksiani taiteilijana. Olen utelias, kokeilen mielelläni vaikeita asioita: osaanko ratkaista tämän?

Tavoittelen harmoniaa, mutta myös yllätyksellisyyttä. Maalauksen pitää olla kiinnostava, innostava, mielellään lumoava, taianomainen, pysäyttävä. Toivon, että maalaus olisi katsojalle maailma, jossa viipyä ja viihtyä, nähdä ja tuntea."  

Olenpas ollut hurmioitunut. Salmela oli minulle hyvin erityinen paikka ja haaveeni olisi päästä sinne vielä joskus uudestaan työskentelemään. Ateljee oli suoraan kynnyksen takana, siksi oli mahdollista totella yöllä univärin kutsua. Luonto ja kokemus vuodenajoista on Mäntyharjussa erityinen ja se innoitti minua valtavasti. Oli sopivan rauhallista, että mieli ei kuitenkaan lähtenyt vimmaisille ylikierroksille, mitä minulle tapahtui usein myöhempinä vuosina Helsingissä, kun työskentelin Arabian ateljeessa. Sairastettuani monta maniaa olen nykyään varovaisempi. En voi työskennellä yötä päivää tai päädyn Auroraan. Ehkä se mystiikka maalaamisesta on vähentynyt, matematiikka lisääntynyt. Ei kai viisikymppisenä voi muutenkaan tuntea samoin kuin kolmekymmentäviisivuotiaana. Silti aion hieman muunnellen käyttää tuota kirjoitusta, kun seuraavan kerran pitää jotakin tahoa varten tuottaa tekstiä omasta työskentelystä. 

Auringonkukat ja silmälasit

 

Olen viime aikoina piirtänyt paljon. Hankin keväällä erilaisia tusseja ja käytin mallinani kukkia. Piirsin neilikoita, ruusuja ja Alepan kimpun valkoisia kukkia, joiden nimeä en tiedä. Sitten sain tuliaiseksi kolme auringonkukkaa ja tietenkin aloin piirtää niitä. Piirtäminen on kuvataiteilijan perustaito, jota on hyvä pitää yllä, ja joka auttaa muussa työssä, vaikka en koskaan käytä piirroksia luonnoksena. Kuljin puutarhoissa ja pientareilla kuvaten kukkia ja piirsin valokuvien pohjalta. Päivänvalossa on hyvää piirtää elävästä mallista, mutta sitten kun tarvitsee lamppuja, kukkakimpun värit sammuvat ja saattaakin olla parempi piirtää kännykälle räpsäistyn kuvan pohjalta. Kyllä ruusuissa on kauniit terälehdet! Mitkä vauhdikkaat muodot tuossa yksilössä! Miten tuon neilikan kerroksellisuuden parhaiten toisi esiin?  Auringonkukan kuihtuminen on kiinnostava prosessi ja samasta kukasta voikin tehdä useita piirroksia eri vaiheissa. Yleensä mikään kukka ei ole innostava ihan tuoreena ja symmetrisenä. Eläköön kuolevat kukat!

Elokuussa huomasin, että tarvitsen uudet silmälasit. Ne maksavat yli tonnin. Päätin yrittää myydä edullisia kukkia netissä. Olen onnistunut saamaan kukkakaupasta 46% silmälasien hinnasta. Kaikkein suosituimpia ovat olleet auringonkukat. Tämän postauksen kukista on myyty kaikki paitsi kaksi alinta. Ne maksavat 35€/kpl sisältäen postituksen. Piirustukset ovat kokoa A4. Muut kukat löytyvät avoimelta Facebook-sivultani.

Jatkan piirtämistä ja yritän saavuttaa tavoitteen. Yleensä kaksi kukkaa pystyy piirtämään illassa. Joskus piirtäminen yllättää. Eiliset vaaleat neilikat abstrahoituivat villisti - mikä ei välttämättä ollut huono juttu,  mutta tämän päivän tummat neilikat eivät onnistuneet ollenkaan. Kukat ovat kauniita, mutta piirustuksista tuli synkkiä ja jotenkin sottaisia. Myös vaalea tuore ruusu toissapäivänä sai hylkytuomion. Ei tämä liukuhihnalta onnistu. Mutta silloin kun onnistuu, saatan hämmästyä itsekin! Palaan vielä auringonkukkiinkin.