lauantai 17. syyskuuta 2022

Mystiikkaa ja matematiikkaa

10_2022 (85x85cm)

Siitä on aikaa, kun viimeksi olin niin innokas, että en malttanut pitää näppejäni irti pensseleistä viikonloppuna. Työ ja vapaa-aika ovat kuitenkin viime aikoina enemmän sekoittuneet, koska olen piirtänyt melkein kaikki illat. Sommittelu- ja väriharmoniakysymykset kiehtovat koko ajan; olen vissiin virkistynyt! Eilen piti tehdä "paperitöitä" kotona, joten tänään pyöräilin metsien ja peltojen halki Roihupeltoon, jossa punavioletit maalaukset odottivat. Kun olin huonommassa kunnossa, työmatka tuntui pitkältä ja lähteminen vähän raskaalta, menin sitten millä kulkupelillä tahansa, mutta nyt yhdeksän kilometriä taittui hujauksessa pyörän selässä, ja onhan reitillä hienot maisemat. 

Koska olin viimeksi käyttänyt rajuja värejä: fluoripinkkiä, liilaa ja lihaisaa vaaleanpunaista, käytin tänään lähinnä harmaan sävyjä. Sekoitin emerald greenistä, punaisesta ja valkoisesta tumman vihreänharmaan, Paynesin harmaasta ja valkoisesta siniharmaan ja valkoisesta ja hitusesta mustaa helmenharmaan, lisäksi käytin metallista harmaata eli hopeaa. Näille sitten etsin oikeat paikat kankaalta. Se vihreänharmaa oli erityisen ruma ja hieno väri!

Eilen pengoin vanhoja papereita ja löysin tekstin, joka on päivätty Salmelassa 29.5.2007. Olen kirjoittanut sen miettiessäni puhetta lehdistötilaisuutta varten. Pidin tekstistä, ja siksi lainaan sen suoraan tähän:

"Rakastan värejä. Olen maalannut abstrakteja töitä noin kymmenen vuoden ajan. Ensin abstrahoin maisemasta, maalasin paljon ulkona, istuin rannoilla, pelloilla, metsissä ja kukkuloilla. Nyttemmin maalauksillani ei ole tiettyä visuaalista lähtökohtaa; koen käyttäväni kaikkia aistejani, muistikuviani, koko kehoani, kun maalaan.

Maalaaminen on osa miltei kaikkea, mitä teen: usein kuljeskellessani ulkona tai tehdessäni karate-harjoituksia ratkon maalauksellisia kysymyksiä, saan ideoita. Ajattelen, että maalaaminen on yhtäältä mystiikkaa, toisaalta matematiikkaa. Se on inspiraatiota ja harkintaa vuorotellen.

Tärkein innoittajani on valo. Erityisesti talvella, kun auringonvaloa on vähän, seuraan mielelläni auringonnousuja ja -laskuja. Monina talviaamuina istuin työhuoneen ikkunan ääressä odottamassa, kuinka oranssi pallo pulpahti esiin männynlatvojen takaa. Illalla katsoin ateljeen ikkunasta länteen, taivas oli punainen, juoksin laiturille ihailemaan. Yöllä saatoin viipyä pihalla katse tähtitaivaalla. Kerran heräsin kuutamoon: katsoin ulos, kuinka kuu piirsi puitten varjot hangelle. Nämä ovat syitä elää ja maalata.

Kokemus valosta on vahva ja kokonaisvaltainen. Kun kesällä makaa rantahiekalla ja sulkee silmät, voi katsella punaista ja keltaista, voimakas valo tulee luomien läpi. Iho tuntee lämmön, ehkä hienoisen tuulen. Männyt tuoksuvat, kuuluu ilakoinnin ääniä, veden roisketta, hiekan kohinaa. Se voisi olla maalaus.

Näen joskus unta väristä, saatan nousta sekoittamaan sävyn kesken unen, sivellä ensimmäisen kerroksen kankaalle. Aamulla katson kangasta kauan ennen kuin teen mitään, kuvittelen erilaisia ratkaisuja työn jatkamiseksi, valitsen mielestäni parhaan. 

Tunteeni ovat vahvasti mukana, kun maalaan. Yleensä rakastan ja hellin maalauksiani, joskus äyskin ja huudan niille, riitelen niiden kanssa. Kuitenkaan valmiit maalaukset eivät esitä yksittäisiä tunnetiloja, en maalaa ilmaistakseni tunteita, vaan tunteet ovat yksi välinen työstää teosta. Tarkka värisilmä ja sommittelutaito ovat vahvuuksiani taiteilijana. Olen utelias, kokeilen mielelläni vaikeita asioita: osaanko ratkaista tämän?

Tavoittelen harmoniaa, mutta myös yllätyksellisyyttä. Maalauksen pitää olla kiinnostava, innostava, mielellään lumoava, taianomainen, pysäyttävä. Toivon, että maalaus olisi katsojalle maailma, jossa viipyä ja viihtyä, nähdä ja tuntea."  

Olenpas ollut hurmioitunut. Salmela oli minulle hyvin erityinen paikka ja haaveeni olisi päästä sinne vielä joskus uudestaan työskentelemään. Ateljee oli suoraan kynnyksen takana, siksi oli mahdollista totella yöllä univärin kutsua. Luonto ja kokemus vuodenajoista on Mäntyharjussa erityinen ja se innoitti minua valtavasti. Oli sopivan rauhallista, että mieli ei kuitenkaan lähtenyt vimmaisille ylikierroksille, mitä minulle tapahtui usein myöhempinä vuosina Helsingissä, kun työskentelin Arabian ateljeessa. Sairastettuani monta maniaa olen nykyään varovaisempi. En voi työskennellä yötä päivää tai päädyn Auroraan. Ehkä se mystiikka maalaamisesta on vähentynyt, matematiikka lisääntynyt. Ei kai viisikymppisenä voi muutenkaan tuntea samoin kuin kolmekymmentäviisivuotiaana. Silti aion hieman muunnellen käyttää tuota kirjoitusta, kun seuraavan kerran pitää jotakin tahoa varten tuottaa tekstiä omasta työskentelystä. 

tiistai 13. syyskuuta 2022

Auringonkukat ja silmälasit





 



Olen viime aikoina piirtänyt paljon. Hankin keväällä erilaisia tusseja ja käytin mallinani kukkia. Piirsin neilikoita, ruusuja ja Alepan kimpun valkoisia kukkia, joiden nimeä en tiedä. Sitten sain tuliaiseksi kolme auringonkukkaa ja tietenkin aloin piirtää niitä. Piirtäminen on kuvataiteilijan perustaito, jota on hyvä pitää yllä, ja joka auttaa muussa työssä, vaikka en koskaan käytä piirroksia luonnoksena. Kuljin puutarhoissa ja pientareilla kuvaten kukkia ja piirsin valokuvien pohjalta. Päivänvalossa on hyvää piirtää elävästä mallista, mutta sitten kun tarvitsee lamppuja, kukkakimpun värit sammuvat ja saattaakin olla parempi piirtää kännykälle räpsäistyn kuvan pohjalta. Kyllä ruusuissa on kauniit terälehdet! Mitkä vauhdikkaat muodot tuossa yksilössä! Miten tuon neilikan kerroksellisuuden parhaiten toisi esiin?  Auringonkukan kuihtuminen on kiinnostava prosessi ja samasta kukasta voikin tehdä useita piirroksia eri vaiheissa. Yleensä mikään kukka ei ole innostava ihan tuoreena ja symmetrisenä. Eläköön kuolevat kukat!

Elokuussa huomasin, että tarvitsen uudet silmälasit. Ne maksavat yli tonnin. Päätin yrittää myydä edullisia kukkia netissä. Olen onnistunut saamaan kukkakaupasta 46% silmälasien hinnasta. Kaikkein suosituimpia ovat olleet auringonkukat. Tämän postauksen kukista on myyty kaikki paitsi kaksi alinta. Ne maksavat 35€/kpl sisältäen postituksen. Piirustukset ovat kokoa A4. Muut kukat löytyvät avoimelta Facebook-sivultani.

Jatkan piirtämistä ja yritän saavuttaa tavoitteen. Yleensä kaksi kukkaa pystyy piirtämään illassa. Joskus piirtäminen yllättää. Eiliset vaaleat neilikat abstrahoituivat villisti - mikä ei välttämättä ollut huono juttu,  mutta tämän päivän tummat neilikat eivät onnistuneet ollenkaan. Kukat ovat kauniita, mutta piirustuksista tuli synkkiä ja jotenkin sottaisia. Myös vaalea tuore ruusu toissapäivänä sai hylkytuomion. Ei tämä liukuhihnalta onnistu. Mutta silloin kun onnistuu, saatan hämmästyä itsekin! Palaan vielä auringonkukkiinkin. 
 





tiistai 23. elokuuta 2022

Taiteen himo, hurma ja tavallisuus



Olen viime viikkoina lukenut Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjaa. Kirjat ovat erinomaisia. Olin aiemmin vältellyt niitä, koska kuvittelin, että kyse on vain jostain kohupaljastelusta ja tylsästä miesangstista; sen syvällisempiä juttuja en ollut kirjoista lukenut tai ainakaan huomioinut. Sarjan laajuus on tuhansia sivuja, eikä sellaiseen ihan helposti tartu, on vaikea uskoa, että joku voisi kirjoittaa omasta elämästään kiinnostavasti tuollaisen bumaskan. Ja kirjasarjan nimi oli mielestäni mauton, ja onhan se, mutta ei kai kielessä olevia sanoja voi kieltää.  

Osa materiaalista olisikin ihan turhanpäiväistä, ellei kaikki olisi niin tarkasti havainnoiden kuvattu ja konstruoitu. Muisti ei toimi niin kuin kertoja antaa ymmärtää, oikeasti on aukkoja ja epäröintiä, ja esimerkiksi monet lapsuuden tuokiot on tietenkin suunnitellusti rakennettu. Tai mistä minä tiedän, jos Karl Ove poikkeuksellisesti pystyykin muistamaan, millaisia voileipiä juuri tiettynä iltana veljensä kanssa pikkupoikana söi, tai miten kaverin isä oli pukeutunut tullessaan avaamaan ovea. Tällaisia yksityiskohtia kirjoituskursseilla opetetaan tuomaan tekstiin. Myös ihmisten ulkonäkö on hämmästyttävän tarkasti (ja monesti vähemmän mairittelevasti) kuvattu. Karl Ove on siis mallioppilas.

Yksityiskohdat ovat hienoja, mutta se ei kuitenkaan ole syy, miksi olen näihin teoksiin niin viehättynyt. Minua kiehtoo kirjoittajan kyky ajatella. Karl Ove on lukenut laajasti mm. filosofiaa, teologiaa ja taidehistoriaa ja tietenkin kaunokirjallisuutta, ja tekee kirkkaita analyysejä näistä aiheista pitkin matkaa. Olen itse aina vierastanut liikaa teoretisointia, mitä taiteeseen ja sen tulkintaan tulee, sillä olen enemmän kiinnostunut aistimisesta ja kokemisesta. Mutta kun Karl Ove pohtii näitä teoreettisiakin kysymyksiä, hän tekee sen elämänläheisesti ja äärettömän kiinnostavasti. Ja se miesangsti, sitä kyllä on. Mutta. Kun Karl Ove kuvaa itseään, hän tekee sen niin armottoman rehellisesti, että minkäänlaiselle kukkoilulle ei ole sijaa. Päin vastoin, piirtyy kuva hieman sisäänpäin kääntyneestä, ehkä ujostakin ihmisestä, joka kuitenkin vailla häpeää kirjoittaa aivan kaikesta, mukaan lukien oman persoonallisuuden epämiellyttävät piirteet ja ihan kaiken sorttiset ajatukset, mitä ihminen vain ajatella saattaa. (Nyt tulee kyllä erikoinen sivuhuomautus. X, joka itse on kukko, sanoi että Ove on tekonöyrä ja motiivina tähän on naisten kalastelu. Ehkä Ove siis hämäsi minua tai sitten kukko-X on tällä kertaa väärässä.)

 


Koska olen taiteilija, taiteilijuuden tai taiteen tekemisen kuvaus on minulle aina kirjallisuudessa erityisen antoisaa. Karl Ove kirjoittaa kirjoittamisen himosta ja pakosta, siitä kuinka elintärkeää ja kaikkein tärkeintä taide voi taiteilijalle olla. Tiedättekö sen jutun, kun ihmisten sanotaan kuolinvuoteellaan katuvan, etteivät viettäneet enemmän aikaa läheisten kanssa? Kun sanoo, että menee mieluummin työhuoneelle kirjoittamaan kuin lykkii lastenvaunuja, se on vähän epäkorrektia. Kun mieluummin pysyy työhuoneella, kuin viettää aikaa perheen kanssa, se on epäkorrektia. Mutta niin tärkeää taide voi olla. Muistan, että itse ajattelin parhaina työvuosinani (tähän asti parhaina, sillä tulevaisuus on auki), että taide on kaikkein tärkeintä. Miesystäväni eivät halunneet hyväksyä tätä. Miksi mieluummin maalasin juhannuksen kuin menin mökille? Miksi käänsin virolaista runoutta jouluna? Miksi kirjoitin romaania syntymäpäivänäni? Koska taide oli tärkeämpää kuin mikään muu. Ja myöhemmin häpesin, että olin ajatellut näin. Kun menetin tyttäreni, ajattelin, että taide on toisarvoista, halusin vain tyttäreni takaisin. Tietenkin olisin antanut mitä tahansa, että olisin saanut tyttäreni takaisin! Mutta tuskin olisin voinut estää tyttäreni kuolemaa tekemällä vähemmän taidetta. Luulen, että olin ihan hyvä äiti, koska sain tehdä taidetta. Taide täytti minut ilolla ja energialla, joka säteili myös perhe-elämään. Mutta en ollut aina läsnä, koska olin taiteen parissa.

Kunpa vain taide voisi olla yhtä huumaavaa, kuin se parhaina vuosina oli! Parhaat vuodet alkavat 2004, kun monen vuoden tauon jälkeen pystyin taas maalaamaan. ”Se tappoi sinut taiteilijana”, eräs kollega totesi Ilkan kuolemasta. Ilkka kuoli juhannuksena 2000, noin vain yhtäkkiä hukkui ja kuoli, ja minä tosiaan kuvittelin, että en maalaa enää ikinä. Mutta niin vahva oli maalaaminen, että se punki pahojen vuosien jälkeen esiin. Erityisen hyvät vuodet olivat 2007 ja 2008, jolloin asuimme Martan kanssa Salmelan residenssissä Mäntyharjussa. Maalasin välillä yöllä, kun oranssi väri kutsui ateljeen puolelle. Aamut aloitin uimalla järvessä. Viikonloppuisin teimme pitkiä luontoretkiä. Parhaat vuodet jatkuvat vuoteen 2017, jolloin romaanini julkaistiin ja samalla pidin yksityisnäyttelyn Galleria Katariinassa. Olin jatkuvasti pitänyt näyttelyitä ja kirjoittanut romaania melkein viisi vuotta. Olin hyvässä vireessä ja inspiraatio virtasi. Tein valtavia teoksia, jotka syntyivät huuman ja pitkäjänteisen harkinnan synteesissä.   

Sitten kävi niin, että uuvuin. Työhuone muuttui vieraaksi paikaksi. Kun sinne meni, oli pakko lähteä nopeasti pois. Tämä liittyy varmaankin kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön, josta olen myös paljon kirjoittanut. Sairastuin sekamuotoiseen jaksoon kesällä 2017 ja se jatkui sitten masennuksena, josta en oikein koskaan toipunut. Olin sairastanut paljonkin näinä vuosina, joita nyt kutsuin hyviksi vuosiksi. Silti aina työskentelin paljon. Tulin sairaalasta ja jatkoin. Tein vähän aikaa jotain pienimuotoista, mutta sitten taas ryöpsähti. Sairaus oli maniavoittoinen, ja mania voi olla taiteen kannalta otollinen tila. Romaanin julkaisu ja näyttelyn maalaaminen samaan aikaan oli kuitenkin jälkeenpäin katsottuna valtava ponnistus. En ole julkkis, mutta romaanista seurasi taviksen mittakaavassa paljon julkisuutta, mikä oli myös kuormittavaa. Voi olla, että lehdissä kirjoitetaan ”väärin”, jotain tällaista koin välillä. Minusta tuntui, että olin antanut kaikkeni, eikä enempää ollut. 2017 oli kuuma kesä, ja makasin heinäkuun päivät yksin sängyssä jaksamatta lähteä minnekään. 2018 alussa olin sairaalassa masennuksen vuoksi. Tuossa välissä sain tehtyä vain hajanaisia yksittäisiä työpäiviä, niin että maalasin joitakin pieniä teoksia, joilla osallistuin yhteisnäyttelyyn kesällä 2018.

Ja nyt hyppään ajassa, koska voin. Kirjoittamalla voi hypätä ajassa, vaikka elämässä ei voi, ja siksi se on ihmeellistä. Sanat ovat vahvoja ja ne kannattelevat kirjoittajaa. Minun ei tarvitse nyt kertoa, mitä tapahtui vuonna 2019 ja miten voin vuonna 2020 ja 2021. Hyppään tällä kertaa ne yli, jätän ne ajattelematta, koska voin. Tulen tähän päivään, elokuuhun 2022. Päivä on ollut kuuma ja auringonlasku on raidallinen: neljä vaaleanpunaista raitaa ja sinistä ja keltaista välissä; näen sen tästä sohvalta, sillä olohuoneen ikkunani on luoteeseen. Jossain kuuluu hälytysajoneuvon ääni, mutta ääni on kaukana, hälytys ei ole täällä.  

Kävin tänään työhuoneella ja maalasin toisen pohjustuskerroksen yhteen tauluun. Pingotin toisen kankaan ja maalasin siihen ensimmäisen pohjustuskerroksen. Katsoin vähän vihreää neliöpohjaa, ajattelin että voisin maalata siihen kirkkaampaa vihreää, mutta en maalannut. Pesin pohjustuspensselin ja kävelin bussille. Olin aiemmin päivällä käynyt terapiassa, ja minusta tuntui, että päivä on täysi.   

Olen tänä kesänä välillä piirtänyt. Suosikkiaiheeni on monet vuodet ollut kukat. Kukkien piirtäminen taisi alkaa sairaalassa kesällä 2010. Myös romaanihenkilöni Janna piirtää kukkia sairaalassa. Tänä kesänä olen piirtänyt tusseilla ja mallinani on ollut tuoreita kukkia ja kukkia eri kuihtumisen vaiheissa. Melkein kiinnostavimpia ovat olleet kuivat neilikat. Hankin alkukesästä erilaisia tusseja, koska ne olivat hienoja. Ajattelin, että koska olen taiteilija, minun kuuluu piirtää. Raivasin tilaa keittiön pöydälle. Eivät ne kummoisia heti olleet. Mutta muistan, että viime viikolla tuli jännittävä, tuttu tunne. Tuli tunne, että jotain uutta syntyy. Että keksin juuri nyt jotain, mitä en ennen ole keksinyt, viiva meni hienosti, ja valitsin seuraavan kynän värin hyvällä tuntumalla, itsellenikin yllätyksenä, että kappas, turkoosi, tietenkin! Se tunne on inspiraatio tai flow, joka on viime aikoina ollut harvinainen. Maalasin viime vuonna ehkä viisitoista maalausta. Koin kyllä hetkittäin iloa ja onnistumisen tunnetta, mutta parhaiden vuosien meininki on kaukana siitä, mitä nyt on. Maalaaminen on tavallista. Teen sitä mieluummin kuin istun kaupan kassalla, mutta siinä ei ole kiihkeää vetoa, maniaa tai mystiikkaa.

Kun luin Karl Oven ajatuksia, olin vähän että älä nyt viitsi, ei se nyt niin tärkeää ole! Olisi hienoa saada tuo tunne taiteen tekemisen tärkeydestä, mutta toisaalta olen tällä hetkellä tyytyväinen moniin muihin asioihin elämässä. Minusta tuntui mahtavalta, kun heinäkuussa juoksin ekaa kertaa 10 km. Itse asiassa en edes juossut ihan koko aikaa, vaan välillä kävelin, mutta se tunne, mikä tuolla lenkillä tuli, oli huikaiseva. Juoksin meren rantaa, sitten jokivartta, oli vihreää, mukavan lämmintä, kukat tuoksuivat, sydämeni sykki terveenä ja jalkani olivat vahvat. Olin vahvasti elossa ja se oli huikaisevaa! Sain numeroita ja käyriä urheilukellon sovellukseen, ja sekin on kiinnostavaa, mutta puhdas kokemus vauhdista ja oman kropan voimasta oli mahtava. Myös uiminen tuottaa minulle hyvää oloa. Käyn useimmiten tätini Ellin kanssa ja alussa vesijuoksemme ja juttelemme kuulumiset. Se on tärkeää.

En tiedä, pääsenkö enää huimiin tiloihin taiteen kanssa. Se olisi toki mahtavaa, mutta ei se ole välttämätöntä. Elämässä on jonkinlainen rauha. Tykkään siitä, että saan herätä aamulla ilman kiirettä ja syödä puuroa maapähkinävoin ja marjojen kanssa. Luen Hesarin ja juon kolme kuppia kahvia, sitten lähden töihin tai terapiaan tai uimaan. Elämässäni on paljon hyviä ihmisiä ja saan viettää aikaa heidän kanssaan. Harrastan paljon liikuntaa. Tykkään siitä, että saan illalla katsoa leffaa tai sarjaa tai dokumenttia tai reality-tv:tä tai kuunnella äänikirjaa ja tehdä palapeliä. Olen harvoin ahdistunut. Olisi hienoa olla supersankaritar ja upea huumakiimataitelija, mutta minä olen ihan tavallinen Maaria eikä se haittaa.



perjantai 8. huhtikuuta 2022

Nättiä vai sotkua?

006/2022, 85x85cm

Tämän viikon maalaus hämmentää minua. Se näyttää väriensä puolesta jonkun toisen tekemältä. Kokeilin: se ei sopinut yhdenkään työhuoneessa olevan teoksen viereen, ei sitten ainoankaan. En laittaisi maalausta kotini seinälle (en kyllä laittaisi monta muutakaan, vaikka tykkäänkin niistä, sillä koti on koti eikä työhuone). Jos se olisi vaate, en pukisi sitä päälleni (aika monta maalausta voisin mielelläni pukea). Kaikissa tämän vuoden valmiissa maalauksissani on vihreää. Mutta tässä kellanvihreä väri jotenkin ärhentelee kontrastissa vahvan oranssin kanssa. Tähän verrattuna edellinen violetti-pinkki-vihreä teos näyttää kiltiltä ja melkeinpä säyseältä. Vaikka teos on erilainen ja silmiini outokin, luulen että se on aika onnistunut.

Vaikka teoksella ei toistaiseksi ole kavereita, en lähtenyt vasiten niitä tekemäänkään ainakaan vielä. Halusin tänään maalata fluoripunaista, ihan päinvastaista väriä. Minulla oli valmiina kaksi 85x85cm pohjaa. Taitoin väriä vähän valkoisella ensimmäistä työtä varten ja maalasin tasaisen värin. Sitten lisäsin raakaa paloautoväriä ja sudin toisen pohjan tällä räikeämmällä seoksella. Ajattelin että ultramariininsininen sopisi hienosti paloautonpunaisen kanssa ja valutin litkumaista väriä kumpaankin työhön.

Ensimmäisessä työssä käytin lastaa niin että sain maalauspohjan valkoista vähän pilkottamaan joistakin kohdista. Sitten sekoitin fairy-pullossa vähän kiinteämmän pinkin, jolla pursotin kolme siksak-raitaa.

Toiseen työhön tuli myös raita samalla pinkillä ja lisäksi vähän turkooseja roiskeita, jotka tein isolla palettiveitsellä. Istuin alas seurailemaan maalin kulkua. Postasin Instagramiin: ”Maalivalvojaiset. Tuleeko nättii vai sotkuu?” No siihen tuli sitten saman tien joku toteamaan: ”Mikä ero niillä on.” En tiedä, oliko tämän neropatin ajatus, että työni on sotkua; lauseessa oli kysymyssana, mutta piste perässä. Ei huvittanut siinä hetkessä sanoa mitään, kommentti ärsytti minua. Ja ärtymys nosti esiin muita ärsyttäviä, työhöni liittyviä kommentteja, joita välillä kuulen. ”Se on varmaan tosi terapeuttista”. ”Elääkö sillä?” No onneksi ei ole terapeuttista. Terapiassa saatan mennä tolaltani ja itkeä, töissä en itke. En maalaa purkaakseni sieluani yhtään sen enempää kuin Suomen armeijan upseeri ei pura sieluaan suunnitellessaan sotaharjoituksia. Silti maalaan mieluummin kuin masinoin sotaharjoituksia. Mutta sotaharjoituksessa täytynee mm. suunnitella reittejä. Maalillekin pitää suunnitella reitti. Jos maali eksyy reitiltä kovasti, tulee sotkua. Maali on välillä kuritonta ja sattumalla on sijansa. Mutta sattumat pitää yrittää ennakoida. Täytyy esimerkisi tietää, minkä verran maaliin tulee lisätä vettä ja minkä verran mediumia.  

Oletetaan, että saamani kommentti oli kuitenkin kysymys eikä vittuilua, vaikka välimerkki oli väärä. Mikä ero siis on nätillä ja sotkulla? Nättihän tarkoittaa sanana vähän samaa kuin sievä ja kaunis. Tämän päivän valmis maalaus ei ole mielestäni tässä mielessä nätti. Mutta sotkunakaan en sitä pidä. Puhekielessä nätti voi tarkoittaa myös hienoa, onnistunutta tai coolia. Esimerkiksi huomenna on sairaan nättiä mennä jengin kanssa cheer-kisoihin Vierumäelle. Tavoitteena on puhdas ja nätti ohjelma. Mutta jos nousijat putoilevat pyramidista ja dinosaurukset eksyvät matkalla stuntista toiseen ja törmäilevät toisiinsa ja kaatuvat matolle, se ei ole nättiä, se on sotku. Minä haluan tehdä onnistuneen, hienon ja nätin maalauksen. Kun maali on märkää, on mahdollista että kuivumistulos ei ole halutunlainen, vaan maali on liikkunut liikaa ja sotkenut, esimerkiksi siten että keskellä taulua on tumma, samea lammikko. Tämän voi tietenkin tarvittaessa korjata seuraavalla maalauskerralla, mutta aina on hienoa, jos voi täräyttää kerralla kohdalleen. Sotku tulee, jos sählää kuin amatööri. Nättiä tulee, kun on treenannut tarpeeksi ja tietää, mitä välineellään tekee.

maanantai 14. maaliskuuta 2022

Voiko siitä selvitä?


Haluan tänään puhua selviämisen ja toipumisen mahdollisuudesta. Luin muutama viikko sitten ahdistavan, raa’an, mielestäni julmankin esseen, jonka on kirjoittanut kohtalotoverini Katriina Huttunen viisi vuotta tyttärensä itsemurhan jälkeen. Tekstin ytimenä on raskas syyllisyys ja toivottomuus ja lohduttomuus. Huttusen ajatus on, että itsemurhaajan äidin ei kuulukaan toipua, vaan syyllisenä kärsiä rangaistusta koko loppuelämänsä. Jos oikein ymmärrän, suru on Katriina Huttusen elämän sisältö."Olen yhden asian ihminen. Minua kiinnostaa vain kuolemansuru", hän kirjoittaa. En voi väittää vastaan toisen kokemukselle. Ja tuossa karmivassa tekstissä on paljon sellaista, jonka itsekin koen todeksi. Silti minä haluan uskoa toivoon, lohtuun ja toipumiseen.

Lapsen itsemurha on musertava asiaa. Se on niin kauhea ja järkyttävä asia, että en pysty sitä kertomaan. Ensimmäisenä vuonna heräsin joka aamu kipuun. Päivisin elin uudelleen ja uudelleen trauman tyttäreni löytämisestä. Kirjoitin tästä lukuisia tekstejä, mutta ne ovat niin pahoja, että en halua näyttää niitä nyt, en halua kuvata niitä riivaavia aistimuksia. Helpottuneena sanon, että aistini ovat vapautuneet trauman toistamisesta: näkökenttäni yleensä vastaanottaa sen maiseman, ne asiat ja esineet, jotka edessäni ovat. Muisto ei poistu, mutta näky ei ole koko ajan edessäni. Toisena vuonna heräsin öisin omaan itkuuni. Valveilla ollessa olen monesti taistellut itkua vastaan, sillä se voi viedä hyvin pelottavan tilaan.

”Voiko tästä selvitä?” minä kysyin lapsen isältä ensimmäisenä päivänä. En tiedä, mitä hän silloin ajatteli, mutta hän vastasi minulle: ”Voi”. Oli vähällä, että en selvinnyt. Sillä jonkin aikaa luulin, että minunkin kuuluu kuolla. Luulin, että minun pitää nielaista kaikki lääkkeet. Menin sen vuoksi neljäksi viikoksi sairaalaan. Selviäminen on ensisijaisesti hengissä pysymistä. Tyttären hautajaisten jälkeen minä päätin yrittää pysyä hengissä. Vein lääkkeeni tädille säilytettäväksi, otin kerrallaan viikon annokset dosettiin. Jatkoin tätä turvamenettelyä melkein vuoden.


Voisin sanoittaa niin, että ensimmäinen vuosi oli kauhun vuosi. Olin luullut, että masentuisin. Mutta en minä pystynyt masentumaan, koska olin jatkuvasti ahdistunut, ja ahdistuneena suoritin jotain koko ajan, en pystynyt lepäämään. Toinen vuosi oli pakottavan pärjäämisen vuosi. Tämä vuosi, kolmas vuosi on terapian vuosi: pääsin vihdoin säännölliseen, pitempiaikaiseen terapiaan, jossa käyn kaksi kertaa viikossa.

”Et tullut tähän maailmaan ainoastaan ollaksesi äiti”, eräs ystävä kirjoitti, kun en nähnyt elämälläni tarkoitusta. Tämä on olennaista. On mahdollista, että minun olemassaoloni on tärkeää muille ihmisille, että voin vielä tehdä asioita, joilla on merkitystä.

Mutta olennaista on myös, että minä olen äiti. Ei olekaan niin, että minä olin äiti. Pikkuhiljaa pystyn muistelemaan. Vaikkapa sitä, kun poimimme puolukoita ja ihmettelimme siirtolohkaretta Mäntyharjun metsässä. Sitä, kun seikkailimme Agadirin torilla ja ratsastimme kameleilla. Sitä, kun pelasimme korttia Vallilan laakson nurmikolla ja teimme kärrynpyöriä. Ne kaikki asiat ovat olemassa.

Mitä toipuminen sitten tarkoittaa? Ajattelen, että se tarkoittaa sitä, että pystyy löytämään iloa elämästä ja kiinnostumaan uusista asioista, pystyy kokemaan mielekkyyttä ja yhteyttä muiden ihmisten kanssa. Minun toipumistani ovat auttaneet ja auttavat ainakin seuraavat asiat: ystävät, sukulaiset, kukat, kahvi, sauna, uimahalli, Lidlin katkarapusalaatti, Hesari, maalaaminen, Monster High -nuket, cheerleading, naapuri ja gambialainen ruoka, kesäillat, elokuvat, Sopranos- ja Downton Abbey -tv-sarjat, New Yorker -lehti ja lukijalahjana saatu keltainen kassi, palapelit, heprean kieli, uimarannat ja maauimalat, Bric Classic -kännykkäpeli, lumisade, taidenäyttelyt, Yle Areena, Eccon punaiset kengät, Instagram, lukeminen, kirjakritiikin kirjoittaminen, zumba, Ikean paksu peitto, Garmin-urheilukello, dinosaurukset, etiopialainen ravintola, bodycombat, Marimekko-Adidas -vaatteet, käveleminen, valokuvat Tel Avivista, Urban Decay -huulipunat, pinkit villasukat, bussimatka töihin, jooga, Radio Suomipop, valkosuklaakeksit, Teflon Brothers, spinning, Roihupellon K-rauta, huonekasvit, päiväkirja ja nyt myös blogi. Toipuminen ei tarkoita, että suru loppuu. Mutta koska elämässä on isoja ja pieniä hyviä asioita, elämä voi vielä olla mielekästä ja kiinnostavaa.




lauantai 5. maaliskuuta 2022

Kirjoitan, miksi en kirjoita



001, 002, 003_22. Maalaukset ovat kokoa 60x81cm

Voisinko kirjoittaa siitä, miksi en kirjoita? Eilen töissä ajattelin, että voisin kirjoittaa vähän taiteesta ja elämästä, niin kuin ennen kirjoitin. Haluaisin kirjoittaa niin kuin ennen kirjoitin, vapaasti ja vuolaasti, nauttia kirjoittamisesta. Kuinka antoisaa se monesti olikaan.

Mutta kun minun elämässäni on kuolema. Minun tyttäreni kuolema. Siksi minun elämäni on kuolleen tyttären äidin elämä. Kerroin siitä vähän vuosi sitten. Olen halunnut kertoa enemmänkin, mutta kuinka? En tiedä.

Ehkä voisin kertoa, kuinka valehtelin Tinder-treffeillä, että tyttäreni on 23 vuotta ja opiskelee sairaanhoitajaksi. Teeskentelin niin. Koska halusin kerrankin olla sanomatta sitä. Halusin kuvitella että olisi toisin. Mutta en osannut teeskennellä hyvin. Tiedän, että ilmeeni muuttui surulliseksi ja sitten mies kysyi, olenko läheinen tyttäreni kanssa. Vastasin kyllä, ja yritin hymyillä, ja tiedän, että ilmeeni oli entistä surullisempi. En millään voinut kertoa, että oikeasti tyttäreni on niin kaukana kuin vain voi olla, että oikeasti hän on poissa, eikä hän koskaan täyttänyt kaksikymmentäyksi, kaksikymmentäkaksi eikä kaksikymmentäkolme. Että minä ostin hänelle 23 ruusua sinä päivänä kun hänen olisi kuulunut täyttää 23, mutta minä jouduin viemään ne kukat kiven luo. Sellaiselle kivelle, joka kertoo, että tytär syntyi ja kuoli.

Joskus olen sanonut, että ei minulla ole lapsia. Mutta se on väärin, en halua enää sanoa niin. Siksi sanon, että minulla on tytär. Sanon että tyttäreni syntyi 1999. Voi olla, että keskustelukumppani tyytyy tähän. Mutta hän saattaa kysyä, mitä tyttäreni nykyään tekee, opiskeleeko, asuuko omillaan. Silloin minun on pakko sanoa, että tyttäreni kuoli vuonna 2019, kaksikymmentävuotiaana. Ja se, miten keskustelu jatkuu, on väkisinkin surullista. Mutta se voi olla myös satuttavaa. ”Ok”, vastasi eräs mies, ja kysyi seuraavaksi, miten pitkä olen. Ok. Ehkä siksi kokeilin seuraavalla kerralla valehtelemista, jos se vaikka ei tuntuisi niin pahalta.

Valehdeltuani miehelle minä ajattelin, että ehkä minun pitäisi kuitenkin kertoa totuus. Mutta kenen vuoksi? Ei tarvitsisi. Tuskinpa haluaisin tavata uudestaan miestä, joka oli tullut treffeille tunnin myöhässä niin että elokuva oli jäänyt näkemättä. Olin vihainen miehelle ja itselleni, että olin odottanut niin kauan. Mutta se oli koko ajan tekstannut olevansa ihan kohta paikalla, kahdeksan minuutin päästä, tai sittenkin kymmenen ja sitten soittanut olevansa melkein perillä, juuri ohittavansa Rautatieaseman ja ihmetellyt, mihin suuntaan ja kuinka kauas pitäisi kävellä ja minä olin jankuttanut, että lähetin sinulle googlekartan, katso siitä. Niinpä minä yritin hymyillä ihan kuin tyttäreni tosiaan olisi terve ja iloinen vaaleatukkainen tyttö, joka opiskelee sairaanhoitajaksi ja mitään hautakiveä ei olisi olemassakaan. Ja viikonloppuna tyttö tulisi syömään äidin luo ja kolmen vuoden kuluttua minusta tulisi mummi. Näin minä mielikuvittelin pienen hetken ja siemailin keskinkertaista valkoviiniä juutalaisen pölvästimiehen kanssa.

Nämä sanat tulevat hitaasti. Pyyhin lauseita pois. Kirjoitan uudestaan. Poistan ja peruutan. Sanon toisella tavalla. Tämä on kaukana siitä, millaista blogin kirjoittaminen joskus oli. Samaa on vain se, että yritän olla rehellinen. Ja nyt kun ajattelen, huomaan, että ajatus israelilaisesta miehestä, joka on asunut Helsingissä kaksitoista vuotta, mutta ei tiedä, miten löytää Kampista Kaisaniemeen, on enemmänkin kuin hitusen huvittava.

Alkuvuosi työhuoneella on ollut vaaleanpunainen ja vihreä. Olen saanut valmiiksi kolme pientä maalausta. Maalaaminen on hiljaista ja hidasta verrattuna huimiin vuosiin. Mutta ihan hyvää. Sillä on niin, että vaikka olen kuolleen tytön äiti, minä olen myös taiteilija, taiteilijuus ei ole loppunut, vaikka maalaaminen joksikin aikaa loppui. Ainakaan tällä hetkellä tyttäreni kuolema ei näy teoksissani, maalaaminen fyysisenä tekona ja myös mentaalisena prosessina on minulle tällä hetkellä elämän paikka.