Kun 1998 on nyt (ja 2006) ja 2080

Olen valvonut viime yön, koska en yskältä saanut unta ja ehkä siksi, että ajatukseni virtaavat niin vuolaasti. Olen ollut melkein viikon kipeänä, joten olen fyysisesti vähän huonossa kunnossa, mutta mieleltäni virkeä ja terävä. On jotenkin sellainen olo, kuin päätäni monta vuotta puristanut vanne alkaisi löystyä. Trauma ja suru ovat laittaneet minut niin koville, että iso osa minusta on ollut pois pelistä. Joku lainasi juuri Facebookissa Nick Caven sanoja: "People have two lives. First the one you spend time constructing. Then something makes it crash down, you pick up the pieces and build your other life from there." Caven, niin kuin minutkin, rikkoi oman lapsen kuolema. Elämäni särkyi kuitenkin yhden kerran jo vuonna 2000, sillä myös Ilkan kuolema oli hirvittävä kriisi. Miksi minä? me kysymme Jumalalta, kun kauhea asia osuu omalle kohdalle. Miksi kaksi kertaa? Minulle on syntymässä kolmas elämä.

Luin aamuyöllä vanhaa blogiani vuodelta 2006. Haluan lainata sieltä pari kohtaa. Ensimmäisessä on läsnä kolme aikaa: kirjoitushetki, kun olen juuri saattanut Martan päiväkotiin, hetki Pärnun Uuden taiteen museossa keväällä 1998 ja hetki Kulosaaressa keväällä 2000.

”Kevätaamupäivän valo on tiivis, pakahduttava. Tänään on se päivä, kun vihreä räjähtää esiin. Näissä hetkissä on läsnä monta aiempaa.

Ajattelen rakkaita. Hyvää tarhapäivää ja hyvää maalauspäivää on toivotettu. Tyttärellä on ruutuhuivi päässään, hän juoksee pihan poikki leikkiin mukaan, vilkaisee ja vilkuttaa vielä. Viivähdän portilla hetken.

Valo oli sama, kun kahdeksan vuotta sitten sain tietää olevani raskaana. Ripustimme näyttelyä Pärnussa, avajaismekkoni oli kuparinpunainen. Purppuramaalauksilla oli jumalanrakastajalta omittu nimi Tu intiomior intimo meo.

Tällaisessa valossa oli kolme onnellista. Tuoksui mäntymetsä, tärpätti ja meri. Miehellä oli taivaansiniset silmät, vauvalla myös. Mies piirsi käpyjä ja karahkoja, nainen istui vain ja katseli. Punainen tukka lainehti.”

Olen melko varma, että kirja, josta tuo mystikolta lainattu taulun nimi on peräisin, on hyllyssäni, mutta äkkiseltään en löydä sitä. Minulla on satoja kirjoja, mutta hyllyissä on olevinaan jonkinlainen järjestys, niin että uskonnollisen kirjan pitäisi löytyä neljännestä tai viidennestä väliköstä. (Olen kuitenkin joskus julistanut, että seksi, taide ja uskonto ovat yksi ja sama asia, joten kirjahan voi täten olla missä tahansa. Niin, kirja voisi loogisesti olla vaikka Ulla Karttusen ”Moderni mystikko” -kirjan (joka on nimetty kirjoittamani artikkelin mukaan) vieressä. Kuitenkin Karttusen vieressä on kirja Dirty Jiddish! Karttusen madonna-teoksia sinänsä voi pitää todisteena väitteestäni, johon en juuri nyt kuitenkaan lähde.) 

Sitaatti tarkoittaa ”Olet lähempänä minua kuin olen itse itseäni”. On oikeastaan poikkeuksellista, että olen antanut Pärnun maalauksille nimen, sillä sitäkin mieltä olen ollut, että nimi suorastaan pilaa maalauksen (totta puhuen olen vieläkin monesti tätä mieltä, esimerkiksi tämän tekstin lopussa), mutta onhan tuo hieno nimi! Vaikka elämä on kuinka muuttanut minua, tietyt asiat ovat kautta vuosien pysyneet, kuten tämä kiinnostukseni mystiikkaan. Juuri pari päivää sitten luin suufilaisuudesta ja sisälläni läikähti.

Hetkinen. Maalauksen nimi on vielä paljon hienompi kuin hoksasinkaan. Tiesinkö nimen antaessani olevani raskaana? Tarkoittaako se, että Martta oli lähempänä minua kuin olin itse itseäni? Tarkoittaako se, että Martta on nyt lähempänä minua kuin olen itse itseäni? Kyllä, se voi tarkoittaa sitä!

Vanhan blogin toinen katkelma käsittelee samaa asiaa, hetkien yhtymäkohtia, mutta vielä vähän tarkemmin aikakokemuksen luonnetta, ja olen kirjoittanut tästä myös joskus ihan  kuluneen vuoden aikana:

”Vimmalla on tapana yltyä, kehällä laajeta. Liekö kyse taiteesta vai kokemisen tavasta ylipäätään, joskus elämä on kiivasta, ihmeellistä, yllättävää, hengästyttävää. Sitä herää neljältä sateeseen, olisipa aamu jo!

Ja kaikki liittyy kaikkeen. Kun lapsi muuttuu koululaiseksi, muistan oman kouluaikani, herkistyn. Mietin myös, miten tytär vuosien päästä muistaa asiat, miten äitiään ajattelee. Kun järjestän tilaa koululaisen nurkkaukselle, kohtaan esineitä ja tavaroita hyvin kaukaa. Vaikkapa monet pussit kankaita. Tiilenpunaista samettia, paksua turkoosia neuletta, viininpunapohjaista kukkakangasta, kuparisifonkia. Jospa korjauttaisin ompelukoneen kuitenkin. Ehken enää itse tahdo tiilenpunaista leninkiä, mutta tytär ilahtuisi ikihyviksi.

Ajat sitten jo selitin ajan sykliseksi: tietyssä kevätpäivän valossa kaikki samanvaloiset kevätpäivät ovat läsnä aivan toisin kuin eilinen päivä. Jollei väite kuulostaisi niin älyttömältä, väittäisin nyt, ettei aikaa ole olemassa. Aika kuhisee, mikään ei ole mennyt. Mihin vertaisin, jos en sykliin tai viivaan, ehkä mereen tai muurahaispesään.

Ja sitten taas väitän vastaan väitteelle, jota en esittänyt. Sillä aika, lineaarisena, pahasta pois vievänä, on voimaa. No, tiedättehän, kuinka aika parantaa haavat. Silloin kun elämä on pysähtynyt suruun tai sairauteen, on mahdotonta kokea aikaa sulana kaikkeutena. Näissä tapauksissa ajan kuluminen, se, että aika vie traumasta eteenpäin mitattavina yksikköinä, kuukausina ja vuosina, sitten kun niitä on tarpeeksi, sitten aika on voimaa.”

Tässä katkelmassa on hirveän surullista se, että, se sisältää ajatuksen, joka ei toteutunut, että Martta kasvaisi aikuiseksi, että Martta voisi muistella minua, ehkä sitten kun minä olen mennyt. Martta meni ensin.

Katsoin tänä aamuna Martan Instagramia. Siellä on kuva, jossa Martta poseeraa näyttelyssä Kirstin maalauksen vieressä. ”Minä nyt ja katkera minä 2080 luvulla” Martta on kirjoittanut kuvatekstiksi. Siinä on tosiaan nuoret ja vanhat kasvot vierekkäin. Sekin itketti.

Tuo ajan parantavuus kuitenkin on totta. On vain niin, että aikaa tarvitaan hirvittävän paljon, sillä surevan aika on pitkä. Martan kuolemasta tulee kohta neljä vuotta ja se on ollut ihan hirveän pitkä aika. Surevan aika ei hupsis vierähdä. Mutta juuri nyt koen tätä muutosta, että esimerkiksi tuo kirjahyllyni maailma alkaa taas tulla todeksi ja löydän sieltä uusia ja vanhoja aarteita, joita haluan lukea. Ei tästä kauan ole, kun vielä ajattelin, että helvettiin joutaisi, en minä noita ikinä pysty lukemaan! Lukeminen on ollut iso intohimoni, mutta olen viime vuosina pystynyt siihen vain pienissä määrin. Äänikirjoja olen kuunnellut palapeliä tehdessä paljonkin, mutta kirja-kirjaan keskittymiskykyni ei ole riittänyt muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. Tässä alkoi jonkinlainen muutos ehkä tänä keväänä, kun yhtäkkiä istuinkin pinkissä nojatuolissa kaikessa rauhassa useamman illan. Luin joitakin kirjoja, jotka puolestaan sysäsivät minut kirjoittamaan omaa tekstiä, lukemani avulla jokin aukeni ja seurasi kiivas kirjoittamisen jakso. Nyt, ihan viime päivinä olen sitten yhtäkkiä lukenut aika ison määrän tieteellisiä tekstejä, ja tästä olen ihan riemuissani. Rakastan kunnollista ajattelua, argumentaatiota ja vasta-argumentaatiota! Tuntuu kuin yhtäkkiä voisin käyttää älykkyyttäni tavalla, johon en moneen vuoteen ole pystynyt.

Postauksen kuvat ovat uusista maalauksista, jotka minun on pitänyt laittaa blogiin jo pidemmän aikaa, mutta kun en ole halunnut oikein sanoa niistä mitään. Siinä on se vanha juttu, että koska maalaus on oma kielensä, maalausten selittäminen verbaalisesti ottaa minua pannuun. Maalauksella on oikeus olla! Ottaa vähän sekin pannuun, kun joku kommentoi maalausta ja päätin sitten laittaa maalaukselle nimeksi tämän kommentin. Ei, kommentoiminen ei siis pänni minua laisinkaan, päinvastoin, mutta en ehkä sittenkään halua laittaa maalaukselle mitään perkeleen nimeä! Eikös yhden näyttelyni nimi ollut Anna minulle nimi? Onhan katsojallakin vastuu, jota tämä kommentoija juuri erinomaisesti käytti, minä olisin voinut jollain paskanimellä estää tämän! Enkä nyt tarkoita olla tyly. Keskustelen ihan mielelläni maalauksista, vuorovaikutus kuuluu taiteeseen. Mutta minä en pääsääntöisesti "käsittele" maalauksessa yhtään mitään muuta kuin maalia. Maali on maalauksen sisältö koska maalaus on maalilla maalattu. (Enkä muuten laittanutkaan sitä kommentoitua maalausta tähän enkä myöskään kerro, mikä se kommentti oli!) Näin. Merkkaan nuo koot myöhemmin, mutta jotain metrisiä nuo ovat.

Virtahevon elämää

Sompasaunan sateenkaari

Olen nyt sunnuntaista perjantaihin miettinyt niin kovasti kaikkea, että voisin välillä muuttua virtahevoksi. Mutta virtahevot ehkä miettivät niitä lintuja, joita aina istuu niitten selässä, en tiedä, onko niistä harmia?

Lähdin tänään Sompasaunasta ennen aikojaan, koska siellä puhuttiin niin paljon saksaa. Söin liikennevaloissa, siinä Paavalin kirkon pysäkin kohdalla, Sweet Chili Flavour -sipsejä. Ohi meni keltainen ambulanssi. Ambulanssista tulee lähes aina ikäviä mielleyhtymiä, mutta mietin silti myös, että tuossapa on kaikki päävärit, kun siinä oli punaisia raitoja ja siniset valot.

Sanoin että olen miettinyt KAIKKEA, mutta en minä ole miettinyt ollenkaan esimerkiksi tataarien historiaa, pyramideja tai Pythagorasta.

Sitä mietin, että onko se synestesiaa, jos näkee Arvo Pärtin kuoromusiikin kuvioina, mutta kirjaimet ja viikonpäivät eivät kuitenkaan ole minkään värisiä? Pitääkö olla joku keltainen tiistai?

Kerran, kun menin hakemaan 2,5-vuotiasta tarhasta, päiväkodin pihan itäreunassa kaksi kakaraa ajoi kolmipyöräisillä ja huusi perkeleitä. Toinen oli oma lapseni ja toisella oli kihara tukka. Kuulin myöhemmin, että lapseni ja kiharatukkaisen lapsen suut oli pesty saippualla toisen kiroilusattumuksen yhteydessä. Tämän väkivaltaisen päiväkodin nimi on Nurmikko.

Laitoin juhannuksenjälkeisenä sunnuntaina Jodelin Seksiseuraa-palstalle ilmoituksen: ”Tulisiko joku viemään roskat?” Moni vissiin harkitsi, sillä sain yhdeksän chattipyyntöä. Mutta olisin hyväksynyt vain sellaisen, jolla on terrieri, niin homma ei onnistunut. Eräs lupasi tulla itse koirapuvussa, mutta ei sillä mitään pukua ollut kuitenkaan.

Kuulemma on niin, että kerrostalossa saa aina käydä suihkussa, kun tulee töistä, esim. aamuneljältä. Luin lehdestä. Enkä lukenut, luin internetsivulta! Mutta on epäselvää, saako käydä yöllä suihkussa, jos ei ole ollut ollenkaan töissä? Tosin minä en juuri välitä suihkusta, yleensä olen siellä kaksi minuuttia, josta hiusten peseminen kestää 37 sekuntia, eikä naapuri ole koskaan valittanut, vaikka tämä on tapahtunut kello kolme, sillä siihen aikaan tapaan mennä kesällä nukkumaan. Ja mitäpä sitä valittamaan, itsehän hän korjasi vastikään pyöräni jarruvaijerin joskus hämärätunteina (ilmaisen nyt näin, kun en muista kellonaikaa, mutta viittaan jonnekin keskiyön paikkeille tai jälkeen).

Jotenkin kai Sompasaunasta tuli mieleeni Otso, koska Otso tykkäsi uimisesta ja tietääkseni saunastakin. Erään kerran, ollessaan Taide-lehden päätoimittaja, edesmennyt Otso Kantokorpi sanoi minulle, lehden ahkeralle avustajalle: ”Mää oon keski-ikänen miäs ja sää oot tollanen tähtisilmänen tyttö”. En yhtään muista, mikä tämä tilanne oli, ei kun muistanpas, olin juuri ojentanut hänelle disketin (!), jossa oli jokin tekstini (onko tämä edes mahdollista, miksei niitä muka lähetetty liitetiedostona?), ja sitä paitsi olin jotain 33v. Toisen kerran, kun soitin toimitukseen päätoimittajaa tavoitellakseni, siellä vastasi Jani Leinonen, joka väitti Otson lähteneen Timbuktuun. Muistaakseni tokaisin siihen, että käske sen tulla pöydän alta pois. Ja ettei nyt kukaan luulisi, että tämä on joku arveluttava juttu, niin kerron senkin, että kerran kysyin Otsolta Salvessa, että milloin me nähärähän kaharen kesken ja Otso vastasi tähän, että ei me nähärä, koska sää oot Jullen kanssa. Ja kaikkea sitä voikin muistaa, sillä olen melko varma, että minulla oli tuona päivänä purppuranvärinen mekko ja kettupuuhka! Haa, mutta nyt muistan senkin, tai epäilen, mistä tuo keski-ikä-murahdus tuli! Etten vain kutsunut Otsoa nalleksi! Taisin tehdä niin joskus, olikos asiallista? ”Mää mikää nalle oo”. (No sori ku sulla on sellanen nimi, enhän minä tätä keksinyt!) Kerran ostin Otsolle lahjaksi Karhu-olutta ja hunajaa.

Haluun tällasen helvetin höpönassun! Voisin ostaa Otsollekin!

Vieressäni sohvalla on kanaliemikuutioita ja tomaattimurskaa sekä vanha puhelin. Toisella puolella on niitä liikennevaloissa aloitettuja sipsejä ja uusi puhelin, joka juuri kilahti. Katson mitä siellä on. Sukukkokkous-ryhmächat. Ahaa, anopin (siis ex-anopin, huomasin vasta tarkistuskierroksella!) maalamassa taulussa ”Poika ja hauki”, poika onkin veljessarjan nuorin, ei ensimmäinen eikä kolmas, niin kuin näön puolesta veikkasin. Tämän vastauksen laittoi veljessarjan toinen, joten saatoin vastata, että olin tavallaan oikeassa, koska en kuitenkaan veikannut sinua.  

Hui! Pilvet vaihtoivat juuri väriä. Äsken ne olivat jotenkin laiskanharmaita, kai siellä vähän keltaistakin oli, mutta nyt ilmestyi tiukka pinkki ja tuollainen ehkä laventelin sininen. Auringonlaskuun on kuitenkin vielä 19 minuuttia.

Tykkään aika paljon kellosta, ja saatan hermostua, jos joku on myöhässä yli 2 minuuttia ilmoittamatta, että on myöhässä. Mutta kerran kävi niin, että minulla oli treffit Hakaniemen metron edessä klo 18. En ollut ihan varma, mitä sisäänkäyntiä namibialainen mies oli tarkoittanut, joten tarkistin ensin, ettei hän ole Porthaninkadulla tai Toisella linjalla, mistä seurasi, että kello oli JO tasan 18, kun ylitin Hämeentien (katsoin digitaalista kelloa siinä Pepsi-talossa) samalla hetkellä. Minulta saattoi kulua kokonainen minuutti, että ehdin Hakaniemen torin sisäänkäynnille, jossa treffikumppani odotti. Tervehdimme ja päätimme mennä Rytmi-baariin (paitsi että minä varmaankin ehdotin, että mennään Rytmi-baariin, olen harvemmin ollut treffeillä sellaisten miesten kanssa, jotka ihan itse tietävät, minne mennä, paitsi tänä nimenomaisena kesänä muuan italialainen mies tiesi erään nimenomaisen sushipaikan ja kutsui minut sinne, ja sitten Jassu tuli potkulaudalla videoimaan ikkunan takaa ja julkaisi kaiken Instagramissa!) Öö eksyin sulkeiden sisään. Kuitenkin Ympyrätalon kohdalla namibialainen mies ilmoitti, että olin tullut myöhässä, ja minulla kesti ehkä seuraavaan päivään tajuta, että niin se tosiaan sanoi, mutta niin se ihan oikeasti sanoi.

Aloitan uuden kappaleen, kun tässä tekstissä on muuten aika lyhyitä kappaleita, mutta sanon kuitenkin tässä kappaleessa kaksi samaan mieheen liittyvää juttua, koska kävin hänen kanssaan kaksilla treffeillä. ”Asias?!” tyttäreni joskus sanoi, kun soitin hänelle eikä puheluni ilmeisesti ollut kovin toivottu. Niin, asiani oli, 1) että krokotiilit oikeasti syövät ihmisiä Afrikassa ja 2) tämä mies oli minulle epäsopiva, koska hänellä oli tapana silittää myös sukat.

Oi! Nyt minun on käytettävä kliseistä sanontaa! Näyttää kuin Jumala olisi maalannut akvarelleilla! Siellä on jotain persikkasävyä myös, vaikka ei näin puhuta akvarelleista, meikeistä pikemmin, ja minulla oli kuin olikin eilen oranssia poskipunaa! Viisi huutomerkkiä! Ja onko edes mahdollista, että tuossa pohjoiskoillisessa on myös häivähdys vihreää? No ainakin, jos se on impressionistinen maalaus.

En oikein saanut ostettua parvekukkia tänä kesänä, koska orvokit olivat loppuneet torilta 27.5. ehkä jo klo 9.22. Mutta sitten Juunas osti minulle syntymäpäivälahjaksi vaaleanpunaisen hortensian. Ajattelin, että ei tästä mitään tule, kun Juunas oli pitänyt kukkaa kaksi päivää muovipussissa ja sitten kannellut sitä ympäri kaupunkia, kukka näytti aivan nuutuneelta. Hän ojensi sen minulle Sopranos-ravintolassa Eirassa. Söin jotain simpukkapastaa muistaakseni ja ravintolassa oli nimensä vastainen sisustus, ettei olisi jotain maatuskoja ollut? Mutta hortensia piristyi, kun annoin sille puoli litraa vettä. Niin se on nyt tuolla parvekkeella.

Aijaijai, nyt on jo ihan ekspressionistinen maalaus kyllä. Miksi oli niin, että kun olin ala-asteella, niissä nappivesiväreissä oli: sinooperin ja karmiinin punainen, preussin ja ultramariinin sininen, sitruunan ja kadmiumin keltainen? Kai maailmassa silloinkin jo oli pinkki?

Iik, siellä on pinkin lisäksi vielä fluoripunaistakin! Menen kyllä ottamaan valokuvan. Auringonlaskuvalokuvat ovat yleensä ihan paskoja, paitsi isäni Mari-serkun kuvat Maaningalta. Sitä aina kuvittelee muuta, mutta kuvasta tulee taas kerran paska.

Kello on nyt 22:51. Tekee mieli mennä niin pitkälle, että kirjoittaisin sekunnitkin, mutta en nyt kuitenkaan. Kuitenkin, aina kun menen terapiaan, eli maanantaisin ja torstaisin (ellei terapeutti ole lomalla tai ellen itse ole esimerkiksi Beninissä, jonne tosin en aio ainakaan kymmeneen vuoteen tai sitten ikinä mennä), istun erään Kalevankadun porraskäytävän tasanteella kerroksessa 6.5, ja odotan, että kello on 13.58.45, jolloin sitten nousen ylös ja kävelen sen puoli kerrosta portaita voidakseni soittaa ovikelloa 13.59.00. Olen ajatellut, että minuutin voin olla etuajassa, koska kylmänä vuodenaikana menee hetki siinäkin, että riisuu takin ja asettaa sen naulakkoon, ja lisäksi terapeutti vasta tässä vaiheessa yleensä ottaa esiin vihreän A4-muistiinpanovihkon (jossa on varmaankin ruutuja!), joskus jopa vielä sulkee tietokoneen, eli hyvinkin kello on jo 14.00 kun olemme asettuneet vastakkain nojatuoleihin (minkä väriset ne ovat? jouduin hetken miettimään, mutta kyllä ne ovat tummanharmaat).

Nyt tuolla on selvästi jokin siveltimenliike muuttunut, erotan yhden terävämmän huiskaisun, sellaisella karkealla siankarva-siveltimellä tehdyn. Mutta nuo pienemmät töpötykset pitää tehdä jollain minkin- tai oravankarvalla. En näe enää näppistä hyvin. Vaikka oikeastaan en juuri katso kirjoittaessa näppistä. Kuitenkin, laitan valot.

Joskus vieraat valittavat, että valot ovat liian kirkkaat. Eivät kovin monet, mutta ainakin kaksi. Se johtuu siitä, että minä pidän valkoisesta valosta. En kauheasti välitä jostain tunnelmavaloista, enkä varsinkaan kynttilöistä, koska en oikein tykkää hämärästä, jota nämä taas edellyttävät. No voisin kyllä tykätä jostain kynttiläillallisesta, mutta se meni kerran pilalle, kun yksi ”minä olen nero” -tyyppinen poikaystävä räpsäisi valot päälle, koska on nähtävä mitä syö. Se laittoi ihan hyvää ruokaa, halusi aina laittaa, ja kyllä se minulle sopi, mutta samaan aikaan sillä oli sellainen mielipide, että minä en OSAA laittaa ruokaa. No joskus se sitten krapulassa kerjäsi jotain munakasta. No enhän minä tietenkään voinut, koska en OSAA.

Tässä on nyt aika monta sellaista kohtaa, että minä sanoin jollekin miehelle jotakin ja se on niin kuin hyvä juttu. Vaan en minä sille krotiilimiehelle tainnut mitään sanoa. Mutta tänäänkin sanoin mielestäni hyvän jutun ex-langolle, siitä hauki-maalauksesta siis. Sompasaunassa sanoin, että olen aloittelija, mutta se ei ollut miksikään hyväksi jutuksi tarkoitettu. Tämä liittyi siihen, kun minulla oli saunahattu päässä ja joku mies oletti, että se tarkoittaa, että osaan heittää erityisen hyvät löylyt. Ja se taisi olla eilen, kun sanoin Kalle Turakka-Purhoselle Facebookissa, että kauppalista on taidetta, mutta veroilmoitus ei.

Mutta juu, nyt katosivat pinkit sävyt ja voisi tuon taivaan niillä ala-asteen napeillakin maalata. Enkä yhtään ymmärrä, miksi löin yhtä poikaa kakkosluokalla välitunnilla turpaan. Miksi helvetissä? Ei sellainen kuulunut yhtään tapoihini. Mutta aivan varmasti silti löin. Taisi vielä tulla verta nenästä. Luokallani oli sellaiset vaaleatukkaiset identtiset kaksoset, Jari ja Matti, jotka olivat muuttaneet jostain Peräseinäjoelta. En muista löinkö Jaria vai Mattia. Ja en kai nyt vaan lyönyt toista turpaan ainoastaan siksi että se oli Peräseinäjoelta? En nimittäin muista, että Jari tai Matti olisi edes tehnyt minulle mitään, eli mitään puolustusta ei ole. Ja luultavasti se paikkakunta ei edes ollut Peräseinäjoki. No olikohan se sitten Laihia? Saako silloin vetää turpaan?

No ala-asteesta tulee tietenkin mieleeni se, kun kutosluokalla kiipesin erään kaverini kanssa Alkon katolle (niin, ettepä voi mihinkään Kampin tai Triplan Alkon katolle kiivetä, teinit) ja huutelimme sieltä sitten ihmisille: ”Jaa jaa, viinakauppaan ollaan menossa!” Tällä oli niin kauaskantoiset seuraukset, että minulta jäi stipendi saamatta, vaikka olin ”lahjakas runonlausuja”, kuten luokanvalvojani myöhemmin selitti, ”ei voi antaa stipendiä sellaiselle, joka viinakaupan katolta huutelee”. Mutta se mielistelevä Tuuli oli muutenkin luokanvalvojan suosikki.

Ja Alkosta ja teineistä. Kerran sain poliisilta puhelun koskien sitä, että teinit olivat antaneet ”alan miehelle” rahaa, jotta tämä olisi tuonut heille jotain mitä lie moskaa teinit joivat vuonna 2014. Kuitenkin ”kansalainen” oli ilmoittanut asiasta poliisille. Sitten vielä se ”alan mies” oli vissiin tehnyt oharit ja koska poliisi soitti mutsille, teini joutui Hesarilta kotiin häpeämään eli seikkailujen ilta oli menetetty. Voi voi. Eikä tämä ollut edes ainoa kerta, kun teini menetti alkoholijuomat. Kerran poliisi soitti Alppilan puistossa. Siellä oli kaadettu teinien kaljat maahan. Ja taas piti kipittää kotiarestiin!

Ja nyt on Jumala lopettanut maalaushommat ja ehtinyt leikata paperisiluetteja, kun silmäni vältti. Siellä on katot ja savupiiput ja joku jalava tai mikä tuo pihapuu nyt onkaan. Eikö noita mustasta kartongista yleensä leikata? Taisi se tuon taivaan kuitenkin laveerata, kun mustan rajan lähellä on tuollaista vähän kellervää ja ylhäällä sitten, mitä tuo on, onko se sitä preussin sinistä?

Trigger warning

Heinäkuuni on mennyt niin, että viikon verran keskityin kokonaisvaltaisesti saunomiseen. Löysin oman rantasaunan, Sompasaunan, parin kilometrin päästä kodistani. Sompiksen ainoa huono puoli on, että en ollut älynnyt käydä siellä aiemmin! Olen haaskannut elämästäni satoja päiviä käymättä Sompasaunassa!  Joten nyt on otettava vahinkoa takaisin ja parhaina päivinä olen ollut Sompiksessa kuusi tai kahdeksan tuntia. Tiedätkö, mitä onni on? kysyin Juunakselta, kun uimme meressä Sompasaunan edustalla. ”No?” Juunas kysyi. Sukelsin hetkeksi pinnan alle, pulahdin ylös, ja vastasin. ”tätä”.

Supersaunomisen jälkeen vaivuin syviin mietteisiin. Se on ehkä merkki siitä, että kohta olisi aika ottaa esiin Käsikirjoitus. Miettimäni aiheet liittyvät kässärin aiheeseen. En ole kuitenkaan varma, olenko valmis kohtaaman oman tekstini. Kirjoitin kässäriä keväällä kuukauden verran, maanisesti. Yli kolme vuotta olin ajatellut romaanin kirjoittamista, ja olin kyllä tehnyt joitain muistiinpanojakin sitä varten, mutta en ollut osannut edetä enempää. Nyt, maaliskuussa, keksin kirjalle uudenlaisen rakenteen, ja oivalluksesta seurasi, että kirjoitin jokaisen liikenevän hetken. Olin menossa moneen suuntaan, mutta kirjoitin bussissa muistivihkoon, sanelin kadulla kännykkään, ja aina kotiin päästyäni avasin heti tietokoneen.

Kirjoitin vimmaisesti noin neljä viikkoa. Mutta kävi niin, että jouduin kirjoittamani takia tolaltani ja minun oli pakko laittaa teksti syrjään. Pääsiäisestä äitienpäivään voin hirvittävän huonosti. Minua ainoastaan ahdisti. Piirsin kotona surullisia kukkia. Tokenin kuitenkin ja touko- kesäkuussa maalasin työhuoneella pinkki-punaisella skaalalla, pyöräilin pitkiä matkoja ja uin maa-uimaloissa. Valo sai minut riehakkaaksi ja tunsin syvää mielihyvää, kun jalkalihakseni työskentelivät ja sykkeeni kiihtyi, kun poljin mäkeä Villa Kiven paikkeilla Töölönlahdella, tai kun aurinko paistoi Kalasataman tornien vieressä, kun illalla ajoin töistä kotiin.

Kuten sanoin, olen juuri nyt syvissä mietteissä tai diipeissä keloissa, if you want. Monet miettimäni aiheet ovat surullisia ja synkkiä, mutta, mielenkiintoista kyllä, ajattelen niitä nyt ilman, että tuntisin samaan aikaan suuria tunteita. En minä iloinenkaan ole, mutta nämä asiat eivät ahdista minua juuri nyt, niin rankkoja kuin ovatkin.

Tämän kirjoittaminen on ehkä romaanin kirjoittamisen välttelyä. Blogikirjoituksen tarkoitus on usein saada jonkinlainen nätti paketti sen hetkisistä ajatuksista. Mutta ajattelemani aiheet eivät ole nättejä ja toisekseen ajatukseni ovat vain jotain keskeneräistä hapuilua. Miten siis edistyisin niitten ajattelemisessa? Kokeilen kirjoittaa raakileista listan tai jonkun hemmetin synopsiksen.

Tällaisia ajattelen:

Itsemurha, viimeisenä, ainoana, pakollisena vaihtoehtona. Paljon puhutaan siitä, että itsemurhia pitäisi estää. Tietenkin pitäisi. Mutta perimmiltään, voiko? Psykiatrista hoitoa pitäisi saada, kun sitä tarvitsee. Apu voi auttaa. MUTTA. Olen tullut siihen tulokseen, että monia itsemurhia ei kerta kaikkiaan voi estää. Ei edes silloin, kun kaikki optimaalinen ”apu” on saatavilla, koska apu ei vain aina auta, vaikka niin haluaisimme uskoa. Joillakin ihmisillä itsetuhoisuus on niin syvällä, että vaikka estettäisiin viisi kertaa, he tekevät itsemurhan kuudennella kerralla. Jotkut sairaudet ovat niin sietämättömiä, jotkut tuskat niin syviä. Ihmisen näkökenttä kapenee, toivolle ei enää ole tilaa. Siinä ei auta, vaikka kuka sanoisi mitä. Lääke ei auta, suljettu osasto ei auta, saatanan päiväsuunnitelma ei auta. Itsemurha auttaa, tämä ihminen ajattelee.  

Itsemurha lohtua ja toivoa tuovana ajatuksena. Katsoin dokumenttia, jossa Miki Liukkonen haastatteli Mercedes Bentsoa eli Linda-Maria Ranista. Linda-Maria sanoi jotenkin niin, että on helpottavaa ajatella, että on sellainenkin vaihtoehto kuin itsemurha. (Hänellä oli kaksi muutakin vaihtoehtoa: huumeet ja tappaminen, mutta en nyt lähde näitä pohtimaan, kun olen ihan vailla tarttumapintaa). En kuullut tätä ajatusta ensimmäistä kertaa. Useat ihmiset, joilla on psyyken sairauksia ajattelevat näin: valitsen, että kestän tämän päivän, koska huomenna voin valita toisin.  

Ikioma itsemurha. En tiedä, kuinka paljon ihmiset yleensä ajattelevat itsemurhaa, koska tällaisesta aiheesta ei ihan noin kivasti tuttavien kesken jutustella. Muistan kuitenkin jostain lukeneeni/kuulleeni, että joka ikisellä se kävisi ainakin mielessä. Arkipuheessa kuulee joskus sanontoja ranteiden auki vetämisestä tai jojoon hyppäämisestä. Omassa tuttavapiirissäni tällaisten asioiden pohtiminen ei ole yhtään harvinaista, mutta se johtuu osin siitä, että muutamat ystävyyteni ovat psykiatrisessa sairaalassa syntyneitä. Yksi ystäväni on ollut koomassa monta päivää itsemurhayrityksen jälkeen, mutta huomaan nyt, että en ole koskaan puhunut tästä asiasta hänen kanssaan juuri mitään, en tohtinut tai uskaltanut kysyä.

Syyllisyys siitä, että en tehnyt itsemurhaa. En jaksa nyt muistaa enkä tarkistaa prosentteja tai kertoimia, mutta minulla on ollut (reaktiivinen psykoosi) ja on (kaksisuuntainen mielialahäiriö ja posttraumaattinen stressihäiriö) diagnooseja jotka nostavat itsemurhan todennäköisyyttä kovasti. Näin ollen on tavallaan väärin, että minä olen (ainakin tähän saakka) selvinnyt hengissä. Joka kerta, kun kuulen mielenterveysongelmista kärsineen ihmisen päätyneen itsemurhaan, mietin: miksi hän, miksi en minä? Miksi minä pääsin osastolle pahassa paikassa, mutta tuo ihminen ei päässyt? Miksi hänen ahdistuksensa kasvoi sietämättömäksi, mutta minun hellitti?

Ylpeys siitä, että en tehnyt itsemurhaa. Tämä on varmaankin harhaista ajattelua, mutta elämän ja kuoleman kysymyksissä sellainen (ehkä?) sallittakoon. Minä kuvittelen usein olevani jonkinlainen supersankari, tai no sankari ainakin. Tämä ei varsinaisesti tarkoita, että kuvittelisin olevani parempi kuin muut ihmiset, mutta voi olla, että sittenkin kuvittelen. Ajattelen nimittäin jotenkin niin, että selviytymiseni ja pärjäämiseni on isoksi osaksi omaa ansiotani. Korjaan: olen saanut todella paljon apua muilta ihmisiltä ja olen tästä erittäin kiitollinen! Mutta. Lasken omaksi ansiokseni sen, että olen esim. laittanut elämälleni tiukat rutiinit ja pääosin onnistun noudattamaan niitä. On mahdollista, että perfektionisti-luonteenpiirteeni auttaa tätä kautta minua pysymään elossa. Rutiineistani tärkein, ja oikeastaan ainoa, jota loppupeleissä (voi vittu mikä sana!) kunnolla noudatan, on liikunnan harrastaminen. Valvon öitä, syön huonosti, juon turhan monta siideriä, mutta sitten taas menen uimaan ja pyöräilemään ja kävelemään (ehkä jopa juoksemaan) ja mikä parasta: nostelemaan ja heittelemään pienempiä ihmisiä (eli cheerleadingiin). Minulla on myös sääntö, että joka päivä pitää mennä ulos, mikä vähimmillään voi olla roskien vienti tai lähikaupassa käynti, mutta enempi parempi, tietenkin. (Muistaakseni en kuitenkaan sunnuntaina käynyt yhtään missään.)

Psyykkiset sairaudet -vitutus. Sanoin vastikään masennuksesta kärsivälle ystävälleni: ”No onko siitä hyötyä, että kotona lymyilee?” Tämä on ehkä vähän pahasti sanottu. Olin useamman kerran yrittänyt houkutella tätä ystävää eri juttuihin ja kysynyt myös, olisiko juttu, jota hän haluaisi tehdä yhdessä. Minua suututti, että hän jumittaa himassa eikä lähde minun erinomaisessa seurassani parantamaan itseään! Enhän minä tietenkään voi toista parantaa, mutta perkele, lähde ulos tai et ainakaan parannu! Tunnen myös ihmisiä, joilla on jokin addiktio. Ja minua vituttaa ihan huolella, kun tämä ihminen valittaa oman addiktionsa haittaavista piirteistä ilman että kuitenkaan haluaisi muuttaa omaa toimintaansa. Että haaskaa siinä sitten elämääsi saatana! No onhan se nyt paskaa katsoa! Sanoinko rumasti? En silti käske näitä ihmisiä helvettiin elämästäni. Piripäälle sanoin moido, kun se tuli sekopäissään tapaamaan minua, mutta jos jättää sen amfetamiinin ottamatta, tapaan mielelläni.

Entäpä sitten: Miten kuolen, milloin kuolen, toivottavasti en kohta kuole. Ajattelin ennen oman kuolemani klassisena kuolinvuodekohtauksena. Olen vakavasti sairas, ja lähdön hetkellä tyttäreni pitää kädestäni kiinni. Näinhän ei nyt voi olla. Jotenkin tyttären kuoleman jälkeen oma kuolemanpelkoni väheni. Mutta sitten taas, kun elämänhaluni alkoi kasvaa, myös kuolemanpelko tai ainakin toive, että en vielä, edes pitkään aikaan, kuitenkaan kuolisi, kasvoi. Jos osaisin ajatella uskonnollisesti, voisin ajatella, että kiva, sitten kuoleman jälkeen taas näen tyttäreni ja muut ”toisella puolella olevat” rakkaat. Olisi hiton kiva ajatella näin! Näkisin sen lehmänkin, jota lapsena niin kovin surin! Toivon kyllä, että eläisin vanhaksi, että olisin sellainen kiltti mummo, jonka turvaan muut tulevat, mutta joka kuitenkin trollaa Jodelissa ja pöllii huulipunaa Stokkalta.

No mutta semmoinen nätti paketti tuli. En viitsi kirjoittaa siitä, että näistä kaikista nousi jonkinlainen halu auttaa muita ihmisiä, koska en juuri nyt keksi mitään konkreettisia tapoja tähän, joten käytännössä jauhaisin vain tekopyhää paskaa.  

Feeniks, keuhkoissani tuhkaa

Serkut lähettivät minulle kukkia Martan muistoksi pyhäinpäivänä. Kaunis kimppu lohduttaa.

Kirjoitan tänään hädän partaalta ja itkun keskeltä. Kolme vuotta sitten istuin ambulanssissa itsemurhavaaran vuoksi. Ja muistan sen nyt liian hyvin. Muutamaa päivää aiemmin olin löytänyt Martan kuolleena huoneestaan. Nyt ystäväni oli soittanut minulle apua, koska olin puhelimessa kertonut pelkääväni lääkkeitä. Muistan, kuinka istuin sohvalla ja asunnossa oli kaksi polttavaa pistettä: liinavaatekaappi oikealla ja lääkekaappi keittiössä takavasemmalla. Kaappien ovet pitäisi avata. Lääkkeet pitäisi ottaa pakkauksistaan ja nielaista yksi kerrallaan. Siellä ovien takana lääkkeet käskivät. Peloissani istuin sohvaan liimautuneena. Olin hirvittävän hauras ja epätoivoinen. Ystäväni ja sukulaiseni olivat huolehtineet minusta kellon ympäri, mutta nyt tätini oli lähtenyt tunniksi pois. Alle puolessa tunnissa romahdin, ja lääkkeet vetivät puoleensa kuin magneetti. Sain kuitenkin soitettua ystävälleni.  

Minä ymmärsin pyytää apua, mutta Martta ei ymmärtänyt. Emme tiedä, mihin aikaan hän kuoli. Luulisin, että aamuyön tunteina. Miksi hän ei tullut herättämään äitiä?

Minä keitin kahvia tavalliseen tapaan, ihmettelin vain, miksi Martta ei ollut vielä herännyt, sillä kello oli jo kaksitoista. Ei Martta enää herännyt. Tunnustelin sykettä ja kiireesti etsin puhelimen. Hetken luulin, että soittaminen auttaa, totta kai, kun näin reippaasti soitan, sitten ambulanssi auttaa, enkö vain voikin hänet elvyttää, ja kohta tytär taas hengittää ja syke palautuu. Mutta tajusin jo ennen kuin ambulanssi tuli. Minun tyttäreni oli kuollut.

Tyttären löytäminen kuolleena on elämäni suurin trauma. Elin tuota traumaa joka hetki ainakin kymmenen kuukautta. Minulla ei ole juuri tekstejä tuolta ajalta, vaikka yleensä kirjoitan päiväkirjamerkintöjä melkein joka päivä. Olen ollut mykkä. Ei väliä, mitä tein. Uidessa näin kuolleen tyttären uima-altaassa edessäni. Kerran laskin sata, kaksi, kolme, neljä viisi, kuusi, seitsemän, kahdeksan sataa; yhdeksännellä sadalla metrillä näky hetkeksi katosi, sitten pääsin tonniin ja porealtaassa näky palasi. Vajaa kymmenen sivua olen kirjoittanut pieninä tuokioina, yleensä kirjoitin humalassa puhelimen muistiinpanoihin ja lähes jokainen teksti kuvaa tuota traumaa.

Syyskuussa 2020 olen aloittanut paljettikantisen päiväkirjan. Olin X:n kanssa Citymarketissa ja näin nätin pikkutyttömäisen kirjan, jonka kannessa luki Think happy. Se muistutti minua pienestä reippaasta Martasta. Meillä oli Martan isän kanssa tapana päättömästi käydä erilaisissa isoissa kaupoissa ja ostoskeskuksissa katselemassa ja ostelemassa milloin mitäkin. Kävimme Ikeassa, Tokmannilla, Stadiumissa, Adidas Outletissa, Rustassa, Verkkokaupassa. Vantaalla, Espoossa, Tuusulassa, Keravalla, Itiksessä, Redissä, Triplassa, Hertsikassa. Retket ja ostelu olivat pieniä stoppeja suruun ja saimme tukea toisistamme. Ostimme koneita, keittiöpyyhkeitä, urheiluvälineitä, energiajuomaa, palapelejä, kosmetiikkaa, sukkia, hiustarvikkeita, hautakynttilöitä ja kukkasia.  Luin paljettikirjan nyt läpi. Olen tehnyt merkintöjä mm. siitä, miten olen minäkin yönä nukkunut. Usein nukuin huonosti. Jossain kohti totean, että en ole pystynyt moneen kuukauteen edes kirjoittamaan Martan nimeä.

Vaikka muistan ambulanssin ja lääkkeiden pakottavan voiman, ja tunnen intensiivisen epätoivon, haluan korostaa, että en ole tekemässä itselleni mitään. En tehnyt silloin enkä tee nyt. Lupaan pyytää apua, jos paha tilanne tulee.

Olin sairaalassa melkein kuukauden. En kertaakaan pukenut päivävaatteita. Minulla oli pitkä raidallinen yöpaita, sininen tai valkoinen, ja pitkä sininen villatakki sekä eripariset villasukat, joista vaaleanpunainen oli Martan. Vieraita kävi paljon. Olin uupunut. Saatoin maata sängyssä ja vieras piti kädestäni kiinni. Minulla on ihmisiä, jotka auttavat ja välittävät. Sain kukkia, ristikoita, vartalovoidetta, currykanaa ja oranssit villasukkalangat. Lienenkö sitten vähän materialisti, mutta tällaiset konkreettiset asiat ovat minulle todisteita välittämisestä ja siksi hyvin tärkeitä. Mitä elämässäni oli? Ei mitään. Mutta silti katselin kukkia ja ajattelin, että ne ovat kauniita. Miten ihana ele Martan Phoenix-joukkueelta ostaa minulle valkoinen kimppu, jossa oli ruusuja ja liljoja!

Keskustelin kokeneen Harri-nimisen hoitajan kanssa. Harri sai minut vakuuttuneeksi siitä, että Martan kuolema ei ollut minun syyni. Syyllisyys on ensimmäinen asia, joka tulee itsemurhan tehneen omaisen ja läheisen mieleen. Oli niin monta juttua, joitten takia se olisi voinut olla minun syyni! Että en jaksanut lähteä uimaan, kun Martta viimeisenä päivänä neljän maissa pyysi. Sanoin, että olisit kysynyt aiemmin, nyt en enää jaksa, mennään toisena päivänä, tietämättä, että mahdollisuus oli viimeinen. Ehkä Martta olisi piristynyt, jos olisin lähtenyt hänen kanssaan uimaan.  Kun viimeisinä päivinä puhuttiin Martan tulevaisuudensuunnitelmista, ajattelin mielessäni ”kyllä sä oot hyvä tyttö”. Miksi en sanonut sitä ääneen? Syyllisyys oli valtava eikä se täysin tule koskaan poistumaan. Näitä asioita voi pohtia loputtomiin. Kukaan ei voi tietää, miksi Martta teki itsemurhan. Silti uskoin Harria, joka sanoi, että se ei ollut minun syyni. Harri sanoi viimeisissä keskusteluissa myös vaikean kommentin. Että pitäisi hyväksyä itsemurhan tekijän valinta, että se oli hänen tahtonsa. Tämä on vaikea kysymys, sillä käsittääkseni Martan mieli oli sairauden sumentama.  

Tänään ratikassa Vallilan kirjaston kohdalla ajattelin, että haluaisin kirjoittaa blogia. En vain tiennyt, miten kirjoittaisin. Halusin kovasti kirjoittaa, sillä kirjoittaminen on elossa olemista. Blogi on myös kommunikointia, ja siitä saamani palaute on minulle tärkeää. Usein tarinat kirjoitetaan onnellisuuden kautta, vaikeuksien voittamisen tarinoina. Minäkin kirjoitin kesällä hyvissä voimissa. Olen kertonut selvinneeni Martan kuolemasta. Mutta toipuminen on eri asia kuin selviäminen. Tällä hetkellä en ole se ihminen, joka juoksee kymmenen kilometriä tuosta vain ja monituiset kerrat pyöräilee kaksikymmentä. Olen sellainen ihminen, joka pysyi sängyssä koko eilisen päivän.  

Olen ajatellut, että voisin ottaa Martan muistoksi tatuoinnin. Joskus kirjoitin käteeni Martan nimen malliksi. Siinä olisi lisäksi voinut olla sydän tai kukkia. Minulle tuli kuitenkin sellainen olo, että nimen jatkuva näkeminen saattaisi muistuttaa surusta liikaa. Sitten viime kesänä mieleeni tuli feeniks. Feeniks-lintu kuvaisi selviämistä ja tietenkin Phoenix on Martan cheer-joukkue. Martan ystävä sitten kertoi, että Marttakin olisi halunnut feeniks-tatskan ja Hailey oli jopa piirrellyt lintujen kuvia Martan käteen. Googlasin tällaisia tatskoja ja löysin yhden mieleisen. En kuitenkaan vielä ollut valmis. Kesällä olin näkevinäni uusien siipien kiiltelevän, mutta tänään hengitän tuhkaa.

Oranssin maalauksen aika

Maalaus Golden Spirit tänään kotona ja avajaisissa vuonna 2017 (kuva Timo Korhonen) 

Hesarissa oli muutama päivä sitten artikkeli ajasta ja suhteellisuusteoriasta. Kuinka joidenkin tieteilijöiden mielestä aika on vain illuusio, jota ilman emme pystyisi hahmottamaan todellisuutta. Tämä ajatus on hankala hahmottaa, mutta pystyn tavoittamaan siitä jotain. Vaikka nyt, kun katson maalaustani Golden Spirit, jonka siirsin pikkuhuoneesta olohuoneeseen, läsnä on monta hetkeä yhtä aikaa.

Oranssi on mielestäni yksi parhaista väreistä, siinä on aurinkoa, lämpöä, liikettä ja energiaa; se on piristävä ja vahva väri. Jotenkin hienosti tuo maalaus nyt kipinöi ja säkenöi, kun katson sitä. Siinä on tulen tanssi ja auringon kuuma helotus. Sivellin on liikkunut ryhdikkäästi kankaalla ja kiiltoa on juuri sopivasti.

On ne tunnit ateljeessa, kun maalasin teosta. Muistan sen hyvän leveän pensselin, jota olen käyttänyt (mihin se muuten on joutunut? Oli tosi hieno ja kallis!) Muistan innon ja himoni keltaisiin ja oransseihin väreihin. Oli talvi, mutta ateljeessani oli erinomainen valaistus ja työskennellessä vuodenaika unohtui. Muistan illan työhuoneella, kun kollegani Pasin kanssa valitsimme teoksia Galleria Katariinan näyttelyyn. Pasi on ollut läheinen ystäväni Ilkan kuoleman jälkeen ja meillä on aina ollut hyvät keskustelut taiteesta ja elämästä. Mutta kuulepas Pasi, vieläkään et ole hakenut sinulle kuuluvaa maalausta samasta Golden Spirit -sarjasta!

Muistan, kuinka teimme ripustusta kollegani Empun kanssa, ja kävimme välillä pizzalla Kampissa. Empulla oli hyvä näkemys, ja saimme naulat oikeille paikoille. Empun kautta taulu vie myös Romanian taiteilijasymposiumiin, joka oli hieno kokemus kesällä 2015. Olin masentunut ja arka, tein hyvin yksinkertaisia puuväripiirustuksia hitaaseen tahtiin. Mutta lampi, jonka rannalla työskentelin, oli rauhoittavan kaunis. Huoneessani oli keltaiset seinät ja suihku ja vessapaperiteline hajosivat. Pohjoismaiset ja romanialaiset kollegat olivat kivoja ja paikallinen viina palinka vahvaa, joten meillä oli erinomainen viikko. Romanian keikka vaikutti myös taiteilijaryhmä OOO:n perustamiseen.

Muistan avajaishumun, ison ilon kirjasta ja näyttelystä. Tarjolla oli marenkia ja ”pillereitä” (jotain pastilleja ne olivat) värikkäissä lääkekupeissa, joita olin kerännyt sairaalasta; muutkin potilaat antoivat kipponsa mielellään taidemateriaaliksi. Ja nyt kun tämän muistan, läsnä on sekin hetki, kun ilkeä sairaanhoitaja, jota kutsuimme Ei-Hannaksi hänen oikean Johanna-nimensä sijaan, vihaisesti kielsi minua ottamasta keltaista lääkekuppia mukaan huoneeseeni, koska se oli roska. (Niin ja sellainenkin tapahtui, että maniassa pöllin kaikki osaston siniset Teema-mukit kaappiini ja kuljetin ne päivälomalla kotiin, kiedottuna vaaleanpunaisiin pyjamahousuihin. Hihittelin itsekseni, kun tämä sama ilkeä hoitaja kyseli kuppien perään. Häpesin asiaa myöhemmin, mutta en kehdannut palauttamaankaan mennä. Möin kuluneet kupit parilla eurolla Facebook-kirpparilla. Ja on minulla vieläkin työhousuina vaaleanpunaisia pyjamahousuja ja työkenkinä sairaalan kusiluikkarit.) Loppuillasta, kun kuohari ja valkkari loppui, oli pakko juoda punkkua, joten mekkooni tuli tahra. Entinen anoppini lupasi taikoa tahran pois.

Muistan, kuinka galleriassa tehtiin haastatteluja. Miksi Ilta-Sanomien toimittaja halusi kirjoittaa, että Maaria elää tavallista yksinhuoltajan arkea eikä suostunut muutosehdotukseeni: ”Maaria elää mukavaa sinkkuäidin elämää”? Muistan paljon kirjaan liittyviä kivoja asioita. Olihan sekin jännää, kun Hesarin kulttuuritoimituksesta soitettiin, kuinka kirja oli valittu palkintoehdokkaaksi. Hesarin juhlissa tutustuin muihin esikoiskirjailijoihin.   

Paras juttu kuitenkin on, että muistan Martan, joka oli ylpeä äidistään. Minä olin omassa huoneessani, Martta viereisessä huoneessa omassaan, kun sain puhelimeen viestin ”Sun kirja on erinomainen”. Meillä oli hassu tapa viestitellä ja soitella viereiseen huoneeseen, kun ei jaksanut huutaa eikä nousta sanomaan. Vaikka että laita kahvia, herään kohta.

Martan kuolinpäivä lähestyy, ja monena päivänä olen ollut vaikeissa oloissa pelkästään siksi, että sää ja valo on samanlainen kuin tuona päivänä. Aurinko paistaa matalalta ja takapihalle heittyy varjot. Kesällä oli helpompaa. Oli lehdet puissa, yltäkylläinen valo ja pursuileva kukkeus. Nyt on alastonta ja kaikki tulee niin lähelle. Asunnossani on ambulanssihenkilökuntaa, poliiseja, hautaustoimiston työntekijöitä ja kriisityöntekijöitä. Tässä samalla paikalla minä istun sohvalla ja tärisen, mustissa verkkareissa, pinkki pipo päässä. Kriisityöntekijä kehottaa juomaan vettä ja kysyy, saako koskettaa.

Silloin maalaus ei ollut tässä. Muutin asioita kodissa, että olisi helpompaa. Ostin uusia lamppuja ja tekstiileitä. Maalaus ei ole nähnyt ambulanssimiehiä, siihen ei liity mitään pahaa eikä synkkää muistoa niin kuin orkideoihin ja turkoosiin verhoon liittyy. Kun katson maalausta, jaksan paremmin, niin toivon. Luotan, että siinä on kannattelevaa voimaa. On kulunut kohta kolme vuotta, mutta suru on valtava. Minä pärjään, mutta silti olen välillä musertua sen alle. Mikä voisi olla kallisarvoisempaa kuin oma lapsi?

 Taulu muistuttaa minua iloisesta ja reippaasta Martasta, joka oli yhtä energinen kuin oranssi väri. Se kertoo rakkaudesta, joka on suuri, jopa suurempi kuin kuolema. Marttaa ei enää ole, mutta silti tuossa taulussa on jotain Martasta ja Martan pirskahtelevasta luonteesta, siinä on jotain meidän kahden erityisestä yhteydestä, jota pystyn ihmeellisesti juuri nyt kokemaan. Tänään aika on suhteellinen ja armollinen tällä tavalla.

Parhaat hetket

 

Maalaus Kesäloma (90x110cm) heti valmistuttuaan

Carpe diem. Tartu hetkeen. Niin sattuva sanonta ja oivallinen ohjenuora, että jos laitat tällaisen tatskan olet ”rahvas”, jolle nauretaan sekä Jodelissa että Ylilaudalla. Elämä on tässä. Mennyt on mennyt, tuleva tulee, keskity tähän hetkeen. Jooga, meditaatio ja mindfullness, kaikissa on sama idea. Olet nyt tässä, unohda muu. Harjoite on vaikea, niin vaikea, että se ärsyttää ja laittaa kyseenalaistamaan itsensä. Olin joskus ahdistuksenhallintakursilla, jossa opetettiin mindfullnessia. Mielen hallitsemiseksi käskettiin keskittyä siihen ympäristöön, missä sillä hetkellä on ja tehdä sanallisia havaintoja tästä.  Ajattelin että vitut minä mitään metrokaiteita, kauppakasseja ja tuulitakkeja alan painokkaasti ajatella. Asia ei mennyt minulle perille sillä tavalla, että olisin hyötynyt siitä. Ei, olin ihan allerginen! Mutta silti, se hetkessä läsnäolo voisi olla hyvä ja tarpeen. Miten usein oikeasti olen läsnä juuri tässä hetkessä ja nautin siitä? 

Olen miettinyt, mikä on lempihetkeni päivästä. Ei ainakaan herääminen. Vaikka minun yleensä ei tarvitse herätä kellon soittoon, koen sängystä nousemisen aina vähän epämiellyttävänä. Pitää pinnistellä. Aamupalani on lähes aina kaurapuuro, maapähkinävoi ja marjat. Jostain syystä en kyllästy tähän ja kolmen kahvikupillisen kanssa se tuntuu antavan hyvän alun päivääni. Samalla luen uutiset ja valmistaudun lähtemään liikkeelle, pikku hiljaa mieleni vetreytyy ja suuntautuu kiinnostuneena päivän puuhiin. Liikkeelle lähtö on ehdottomasti hyvä hetki. Olen pukenut, valmistautunut säähän ja tarkistanut repun tai kassin sisällön, ehkä laittanut sähäkät silmärajaukset tai kirkasta huulipunaa.  

Tänään on lauantai, joten askeleeni suuntasivat kävelylenkille. Tuntuu hyvältä olla jalkojen päällä ja antaa kehon liikkua, mielen valita mieluinen reitti. Minulla oli luureissa Karl Oven Taisteluni 5. osa. Kuljin Kumpulassa, Toukolassa ja Arabianrannassa. Samalla kun kävelin keltaisten lehtien päällä, Karl Ove kertoi parikymppisenä kirjoittamastaan kirjakritiikistä, jossa vertasi teosta suureen mulkkuun. Että oli kooltaan komea, mutta liiankin iso, kun veri ei jaksanut kunnolla pakkautua, niin jäi sitten löysäksi. Hupaisa juttu, ja olisin hyvin voinut julkisesti sanoa jotain samantapaista samassa iässä – ja luultavasti olen sanonutkin! Sitten Karl Ove pohti kirjoittamistaan vakavammassa hengessä ja ilmassa oli sumua, Kalasataman tornit piirtyivät pehmeästi. Puitten lehdistä puolet oli jo syksy riipinyt, ruoho oli räikeää. Ehdottomasti carpe diem! Kaiken lisäksi ilahduin tekstiviestistä, jossa ystäväni ilmoitti, että pääsee sittenkin illalla saunaan kanssani. Kehollisuus, huumori, taide, luonto ja ystävyys, siinä hyvien hetkien luojia.

Kaikkia näitä käytin eilen. Suosikkini on ruskeaharjaksinen ja sen vieressä oleva, jossa on vihreitä pilkkuja.

Kun menen töihin, käytän ensimmäiset hetket katsomiseen. Ihan rauhassa istun ja katson, juon neljännen kupin kahvia. Mitä viimeksi olen tehnyt, mitä jatkotoimenpiteitä se vaatii. Joskus on iloinen alku, josta jatkaa ja saatan alkaa sekoittaa värejä, vaikka kahvikuppi on melkein täysi vielä. Toisinaan olen kokenut edellisellä kerralla epäonnistuneeni ja siitä eteenpäin sumpliminen voi olla työn takana. Välilllä taas olen puhtaassa alussa, ja voin pingottaa uusia kankaita tai aloittaa jo valmiille valkoiselle pohjalle.

Eilen minulla oli maalaus, joka kaipaisi täsmennystä sävyihin. Sekoitin erilaisia keltaisia ja oransseja, vähän vaaleanpunaisia ja lisäksi laitoin turkoosia suoraan tuubista. Sitten tuli hetki, jolloin olin täysin tyytyväinen. Täydellinen ”nyt tässä läsnäollaan” -hetki. Istuin vihreässä tuolissa ja ajattelin, että tätä varten tätä työtä teen. Nyt osui kohdilleen ja näin sen kuuluu olla, minä olen hyvä tässä. Se hetki korvasi monet saman viikon paskat ja epävarmat hetket. Olin ollut väsynyt, olin ollut huono urheilija, krapulainen morkkiskirjailija, ja keskinkertainen kuvataiteilija.

Juu, minulta kysellään seuraavasta kirjasta. Olen sanonut, että tulossa on hiljakseen. Mutta tällä viikolla kirjailijakollegat kysyivät ja vastasin, että en näkojään osaa kirjoittaa muuta kuin autofiktiota, enkä tiedä, uskallanko olla niin raastavan rehellinen kuin tällainen projekti vaatisi. Olen kirjoittanut muistiinpanoja siitä, mitä minulle tapahtui, kun Martta kuoli. Koska aihe on näin vaikea ja henkilökohtainen, siitä on turha tehdä muka-fiktiota. Martan kuolema tapahtui minulle, se ei tapahtunut fiktiiviselle henkilölle. Toipumiseen liittyy terapia, ja terapiassa joutuu väkisinkin kohtamaan vähemmän mairittelevia puolia itsestään. Omat heikkoudet ja huonot käyttäytymismallit kaksoisvalaistaan. Olen surun ja ahdistuksen ajamana tehnyt asioita ja joutunut tilanteisiin, joita en haluaisi julkisesti käsitellä. No niin, deletoinko edellisen, enkö jo paljastanut liikaa? Mitä kauheita salaisuuksia lukija nyt minulle kuvittelee? En pysty kertomaan, häpeän. Odotanko 20 vuotta? Jos kerron vain 37%, enkö silloin anna aivan väärän kuvan asioista? Tai sitten tällaista kirjaa ei tarvitse kirjoittaa, muistiinpanot saavat olla yksityisiä. Nämä ovat ristiriitaisia kokemuksia, sillä luulen että mahdollinen kirja voisi olla tärkeä, mutta haluanko antaa itseäni niin kovin alttiiksi?

No, yhden häpeän uskallan tunnustaa. Olin tiistaina Helsingin kirjailijoiden syyskokouksessa, joka jatkui illanvietolla, josta ei punaviiniä puuttunut. Mutta kyllä tämä oli yksi viikon parhaista hetkien jatkumoista. Juttelin useiden kivojen ja kiinnostavien kollegoiden kanssa monista kirjallisuuteen liittyvistä aiheista. Illan loppuvaiheessa sitten esitin avoimen treffikutsun seurueen jäsenille! Olin miettinyt, että pitäisikö kysyä tältä, mutta sitten seuraan liittyi toinenkin kiva ja ratkaisin asian tällaisella kollektiivisella kysymyksellä. Juuri siinä kohtaa viini loppui ja ihmiset tekivät lähtöä, minä ehkä muita liukkaammin. Mutta hei, jos sinä, kirjailija, haluat lähteä kanssani treffeille niin laita vaan viestiä! Ja muutkin saa laittaa, taiteilijat ja urheilijat ja insinööritkin! Carpe diem!