torstai 15. helmikuuta 2024

Noin 9 rakkauskirjettä

        

Kävin katsomassa Anna Böhmin ja Maria Oivan esityksen Noin 9 rakkauskirjettä Galleria A2:ssa, jossa on myös meneillään Heli Heikkisen heleä öljymaalausnäyttely (jota kehun nyt tässä sulkeiden sisässä erikseen, eritoten violetteja sävyjä ja tekniikan taiturimaista kepeyttä– ah!).

Tekijät itse kertovat esityksestä näin:Noin 9 rakkauskirjettä on opastettu museokierros Annan ja Marian rakkaussuhteiden arkistoon. Se on luentoesitys, jossa he esittävät rakkauskirjeitä rakastetuilleen sekä rakkaudelle ja koettavat purkaa, mitä oikein tapahtui?! Teos koostuu teksteistä, esineistä, kuvista ja näytellyistä kohtauksista ja pohjaa muistoihin ja muihin luotettaviin lähteisiin. - - -
Näyttelykierroksen sosiaalisessa tilanteessa todentuu, kuinka käsitykset rakkaudesta eivät kuulu vain yksityisen piiriin, vaan ovat myös yhteisesti rakennettuja, yhteiskunnallisia konstruktioita. - - -
Esityksen keskeisinä lähdemateriaaleina toimivat Liv Strömquist / Punaisin ruusu puhkeaa
kukkaan -sarjakuvaan sekä bell hooks / Rakkaus muuttaa kaiken -teokseen.

Esitys liikkuu tilassa taulujen kanssa kommunikoiden ja katsoja saa sen ajaksi jalkaansa mukavat tossut. Tunnelma on lämmin ja intiimi. Jouduin vain varomaan, etten innostuksessani rupea juttelemaan näyttelijöille kesken esityksen, että hei tosiaan joo, mutta entäs tämä juttu sitten, kun mieleen nyt juolahti… ja et kai sä nyt oo tosissas hei! Oivaltava teos kutsui yleisön nauruun monessa kohtaa (enkä suinkaan ollut ainoa hekottelija niin kuin joskus – tiedättekö sen tunteen, että nauroinko väärässä paikassa, anteeksi hui). Nauru oli ilahtumista, myötätuntoa ja samastumista.

Rakkaus on nykyään epämuodikas aihe, siltä minusta ainakin vaikuttaa, ja siksi ihastuin tähän teokseen niin kovasti. Seksistä puhutaan kaikkialla, parisuhteistakin, mutta nämä ovat vähän sellaisia teknisiä juttuja, joissa päämääränä on nautinnon, onnellisuuden ja mukavuuden maksimointi. Nyt en muista, mitä sanoja teoksessa täsmälleen käytetään, mutta tulee esiin havainto, että kuluttaminen on tullut ihmissuhteidenkin määrääväksi piirteeksi. Saman olen itse pannut viime aikoina merkille vaikkapa deittiäppi Tinderissä, jossa ei voi edes etsiä rakkautta, ainoastaan:

Pitkäaikaista kumppania. Pitkää juttua, lyhytkin käy. Lyhyttä juttua, pitkäkin käy. Hupia vähäksi aikaa. Uusia kavereita. En tiedä vielä.

Nämä ovat Tinderin viralliset vaihtoehdot, joista jokin tulee profiiliin valita. Käytännössä moni etsii ONS (one night stand), FB (fuckbuddy = nähdään ja harrastetaan seksiä, ei tehdä muuta), FWB (friends with benefits = harrastetaan seksiä ilman romanttisia tunteita, kenties voidaan tehdä jotain muutakin joskus yhdessä) ja asiaa monimutkaistaa se, että monet ihmiset eivät ole aikeissaan ja kommunikaatiossaan rehellisiä, kyseessä on melkoinen manipuloinnin areena. (Esityksessä ei kuitenkaan käsitellä Tinderiä, varmaankin juuri siksi, että näillä jutuilla harvoin on mitään tekemistä rakkauden kanssa, joka on teoksen aihe. Mutta voisi olla minulle toisen kirjoituksen aihe!)

Minua viehätti teoksen viimeistelty visuaalinen ilme. Esiintyjät ovat pukeutuneet silkkimekkoihin, Maria viininpunaiseen (ja hänellä on myös upea punainen silmämeikki), Annan mekko puolestaan on kuninkaallisen sininen – tai ehkä neitsyt Marian sininen (liekö se juuri sama pigmentti vanhoissa maalauksissa?), ja myöhemmin hän vaihtaa helmenvalkoiseen morsiuspukuun. Kohtaus, jossa esiintyjät liikehtivät ilmapallo kehojensa välissä oli liikekieleltään minimaalisen tehokas, tenhoava.

En seuraa esitystaidetta aktiivisesti, mutta kirjallisuuden puolelta on tuttu tekniikka, jossa teoksen tekoprosessin jälkiä jätetään näkyviin. ”Mitä on rakkaus, ja miten me tehtäisiin siitä esitys”, kaksikko pohtii ja sitten esittää rakkautta, toisaalta työtovereina tai ystävinä, joiden elämässä on tapahtunut rakkauksia, toisaalta ikään kuin itse rakastavaisina. Toki emme tiedä, ovatko henkilöiden toisilleen lähettämät ääniviestit autenttisia, niin kuin annetaan ymmärtää vai kenties tarkoitusta varten konstruoituja, mutta menee läpi, rakennelma on uskottava. Ja tätä ei voikaan kirjassa tehdä, sanoa: ”Tää menee musta hyvin!” juuri siinä hetkessä, kun teoksen kokijakin on paikalla. Onnistuneesti teos on samaan aikaan vilpitön ja ironinen. Roolit jäävät tulkinnalle avoimiksi eivätkä lukitu tiettyyn seksuaaliseen suuntautumiseen ja täten esitys on mielestäni sekä hetero- että sateenkaariseksuaalinen.

”Tämän takia teos pitää tehdä!” Anna toteaa yhtäkkiä. Edeltävä kohtaus on käsitellyt kommunikaatio-ongelmia. Nyt ei haikailla hattararakkautta (vaikka se romanttinen rakkaus, sellaisen mahdollisuus, onkin keskiössä), vaan katse kiinnittyy läsnä olevaan tilanteeseen, yleiseen kohtaamisen ja kohtaamattomuuden problematiikkaan ihmisten välillä. Rakkaus on –  tai ei ole – juuri tässä, jokaisessa inhimillisessä kohtaamisessa.

Mielestäni koskettavin kohtaus on, kun Maria hartaan hitaasti tekee ohuilla köysillä sidonnan morsiuspukuisen Annan ylävartalolle. ”Mä oon tässä”, hän kuiskaa. ”Mä oon tässä”, toinen vastaa. Enempää sanoja ei tarvita. Sitä kai rakkaus on, läsnäoloa, itsensä toiselle antamista, avoimuutta.

Teos loppuu katsojalle annettavaan tehtävään. Jokainen paikallaolija saa ruusun, kynän ja paperin. On aika kirjoittaa oma rakkauskirje. Käsiohjelmassa sanotaan: ”Rakkauskirjeitä on vaikea kirjoittaa. On vaikea puhua, jos ei puhu samalla rakkaudettomuudesta. Sanat ja asia lipeävät, katsotaan sivuun, katsotaan kohti, tartutaan.” Juuri niin. Kirjoitan kirjeen henkilölle, joka hylkäsi minut yli 30-vuotisen suhteen jälkeen, poisti vain elämästään. Se on mieltäni painava asia, josta haluan päästä yli. Kyseessä ei ollut romanttinen läheisyys, vaan sukulaisuus. Kirjoitin, että kaipaan häntä, lupasin, että jonain päivänä annan anteeksi.

Käänsin hetkeksi katseen omaan traumaani, mutta näinkin voi käydä, jos avoimin mielin osallistuu Annan ja Marian teokseen. Se on hyvä asia, mutta ei suinkaan ainoa asia. Haluan itse ajatella rakkauden siten, että se olisi ihan tärkein arvo elämässäni. Enkä nyt puhu parisuhteesta, vaan kaikesta toisten kanssa olemisesta. Teos herätti minussa kysymyksen: mitä minä haluan antaa toiselle ihmiselle? Jos ajattelisi niin päin, ei vain että mitä minä etsin ja tarvitsen ja haluan ja mikä nyt juuri minulle sopii.

Esityksiä on vielä galleriassa (Annankatu 12) seuraavasti. Suosittelen lämpimästi ja itseänikin houkuttaa mennä toisen kerran.

16.2. klo 19.00
17.2. klo 17.00
23.2. klo 19.00
24.2. klo 19.00

LIPUT:

https://www.ticted.com/fi/search/theatre

 


keskiviikko 14. helmikuuta 2024

Rakkaustarina



Oli kevättalvinen aamuyö, kun me tapasimme. Tangoa, sinä sanoit, tanssitaan tangoa.

Lumiyöstä suviyöhön, rospuutosta tähtiyöhön. Tuoksui hiili ja tärpätti, mäntymetsä, meri.

Keväälle, sinä sanoit, meille, minä sanoin, ja onnelle, me sanoimme. Kultainen juoma kupli, koivut versoivat. Rakkaudelle, me sanoimme ja viina oli kylmää ja hyvää, yö sinisentiheä.

Kahvia ja sokeria, minä sanoin ja aurinko kiillotti pöydänpinnan. Ja tupakkaa, sinä sanoit ja pöly leijaili pöydän yllä. Ja tupakkaa, minä sanoin, kun savukiekura hajosi ikkunalasiin.

Äitä, lapsi sanoi, Iika, lapsi sanoi, kukki, me kaikki sanoimme; oli maitiaisten ja haituvien aika.

Harmaata, sinä sanoit, punaistapas, minä sanoin. Mustia viivoja, sinä sanoit, paksua valkoista lastalla, sitten vähän okraa. Paljon vettä, minä sanoin, ihan vähän väriä, kolmekymmentä kerrosta.

Hyvää yötä, puhelin sanoi, ja huomenta rakas kohta jo, katselen muistikuvaa sinusta.

Varjot kasvoivat pitkiksi, rosoinen seinä oli lämmin. Näinkö, minä kysyin ja asetuin seinää liki, katse etelän suuntaan. Aivän niin, sinä sanoit, juuri niin, sinä sanoit ja nostit kameran katseesi eteen.

Kumpulan laaksossa kukkivat omenapuut, Limingantiellä tuoksui multa. Asfaltti kimmelsi, lauta-aidan vihreä maali rapisi.

Reittejämme tuolla täällä. Mennään Lasipalatsin kahvilaan, sinä sanoit. Kahvi lämmitti pakkasposket, kaakussa oli mustikoita. Tutti putosi lattialle, voitteko huudella, sinä pyysit.

Mennään Lasipalatsin kahvilaan, minä sanoin. Vihainen mieli viileni, suutelimme suklaahuulin, lapsi nukkui rattaissa ikkunan takana.

Mennään Suomenlinnaan, sinä sanoit, ja minä pakkasin koriin lihapullia ja perunasalaattia, oliiveja ja patonkia. Ja viltti mukaan, minä sanoin, viinipullo viltin sisään, sinä sanoit.

Mennään Tornin terassille, minä sanoin. Oli kevät, oli iltayö, kepeänsininen. Kesämekon aika, minä sanoin; eipäs ollutkaan, sinä sanoit ja vedit minut takkisi suojaan.

Katso noita lehmuksia, minä sanoin, siinä vasta kultainen vihreä. Mennään koulun ullakolle rakastelemaan, sinä sanoit ja me juoksimme Bulevardia kikattaen.