Koulusta uralle

Minulle tuli jokin aika sitten mukava haastattelupyyntö. Pekka Halosen akatemian kuvataideopiskelijat olivat saaneet tehtävän, jossa tuli haastatella itseä kiinnostavaa suomalaista kuvataiteilijaa. Maalausta ja taidegrafiikkaa opiskeleva Charlotte Tuohimaa halusi haastatella minua. Sähköpostitse saamani kysymykset koskivat omia taideopintojani ja uraani niiden jälkeen. Vastaillessa meni muutama tovi, ja joitakin asioita piti vähän kaivellakin muistin sopukoista, mutta se osoittautui itsellekin antoisaksi. Niinpä ajattelin julkaista haastattelun pohjalta tekstin myös täällä Hekumassa. Monille lukijoille tässä on paljon tuttuakin juttua,mutta nyt tulee tämmöinen vähän kronologisempi tarina.

Missä ja milloin olet suorittanut taideopintosi?

Millaisena koit opinnot?

Mikä tai mitkä asiat ovat jääneet erityisesti mieleen?

Mistä koulussa oppimistasi asioista on ollut hyötyä ammatillisessa työskentelyssäsi? 

Olen käynyt Savonlinnan Taidelukion (1988-1991), opiskellut Helsingin yliopiston Piirustuslaitoksella ja valmistunut kuvataiteilijaksi Taidekoulu MAAsta (1998). Kaikki nämä opinnot ovat olleet minulle ammatillisesti merkittäviä. Lisäksi olen opiskellut yliopistolla kaiken maailman humanistisia aineita – mikä myös on ollut tärkeää, vaikken olekaan ikinä valmistunut.

Taidelukiossa kaikesta opetuksesta kolmasosa oli taideaineita. Kuvataiteen puolella sai valita kolmesta linjasta: sovellettu taide, yleinen taide tai käyttögrafiikka ja arkkitehtuuri. Valitsin ensimmäisen, koska siinä pääsi monipuolisesti kokeilemaan erilaisia juttuja: mm. grafiikkaa, kankaanpainantaa ja -värjäystä, lavastusta, emalikorujen tekoa, paperin valmistusta, vaatesuunnittelua jne. Kaikki opiskelivat piirustusta ja maalausta, sommittelua sekä taidehistoriaa. Näiden lisäksi oli vielä erilaisia kerhoja, joissa opiskelin ainakin valokuvausta, ompelua ja kankaankudontaa. Koulun ovet olivat auki iltamyöhään ja jäinkin monesti koulun jälkeen pimiöön kehittämään valokuvia. Se, että koulu oli täynnä lahjakkaita ihmisiä, sai minut kuitenkin epäilemään omia lahjojani niin paljon, etten lukion jälkeen rohjennut hakea taidekouluihin. Hain ja pääsin Helsingin yliopistoon lukemaan suomen kieltä ja kirjallisuustiedettä. Ja olihan yliopistollakin Piirustulaitos, sinne ei ollut pääsykoetta. Myöhemmin tuli sitten pakottava tarve hakeutua taiteilijan ammattiin, en enää epäillyt, intohimoni oli niin valtava.

Yliopiston piirustuslaitoksella opiskeltiin ensin monta kuukautta vanhanaikaisesti kipsiluokassa piirtäen hiilellä Nefertitiä, Daavidia, Afroditea ja mitä kaikkia näitä onkaan. Tämän jälkeen pääsi "toiselle luokalle" piirtämään ja maalaamaan elävää mallia. Kerran viikossa oli croquis-piirustus; se oli minulle jonkinlainen avain uuteen. Nopea, pelkistävä piirtäminen oli kiehtovaa. Oli piirrettävä nopeasti, koska kohta mallin asento katoaisi, ei ole mahdollista jäädä junnaamaan tai miettimään, että onpas vaikeaa. Minuutin croquis on edelleen suosikkini.

Ammattiin valmistava taidekoulu MAA sijaitsee Suomenlinnassa, mikä sinällään oli hieno elementti koulunkäynnissä: jokapäivänen lauttamatka ja kävely perimmäiseen saareen. Kävin ensin vuoden iltalinjaa, josta minut valittiin sitten suoraan päivälinjan kolmivuotiseen koulutukseen. Muistan piirtäneeni ja maalanneeni paljon ulkona (osa tästä taisi liittyä koulun kursseihin, mutta piirsin myös muuten vain silkasta kiinnostuksesta ja oppimisen halusta). Linnoitusaiheet sopivat hyvin hiilityöskentelyyn ja koulun viereinen puutarha vei värikkään paletin maailmaan. Kolmantena vuonna kiinnostuin abstraktiosta, siirryin siihen pikku hiljaa luontevasti havaintomaalausta pelkistamällä. Työskentelin tuolloin öljy- ja temperavärein – koulussa opetettiin nämä tekniikat hyvin.

Mielestäni taideopiskelijalle kaikkein tärkeintä on löytää ja säilyttää oma sisäinen tahto ja voima tehdä taiteilijan työtä sekä harjoitella paljon, että löytää oman tapansa tehdä. Parhaat opettajat osaavat kannustaa tässä. Muistan miten Anne Sunila esim. vinkkasi minulle taiteilijoita, jotka saattaisivat olla juuri minun kehitykselleni tärkeitä (mm. Pierre Bonnard) – ja osui oikeaan. Olavi Suomela oli erinomainen piirustuksen ja sommittelun opettaja. Oli rohkaisevia opettajia, mutta myös sellaisia, jotka lähestyivät opiskelijaa mollaamisen ja väheksymisen kautta. Tällainen jää ikävästi mieleen ja saattaa tuhoisastikin salvata jonkun opiskelijan luovuuden. ”Kai sä tiedät että tämmöstä on ennenkin tehty”, joku tokaisi työni äärellä, eikä tällä besserwisserillä sitten muuta sanottavaa ollutkaan. Kritiikki-istunnoista opettajien suusta saattoi päästä paljon pahempaakin. Olen kuullut samanlaisia ikäviä kritiikkikokemuksia monilta kollegoilta, näitä on tapahtunut varmaankin kaikissa kouluissa. Toivottavasti tämänkaltaista opetuskulttuuria ei enää harrasteta. (Asia tutkimuksen alla, kirjoittanen raportin myöhemmin.) Nagashila Hämäläinen oli opettaja, josta tuli viimeisenä vuonna minulle tärkeä hahmo. En ensin tajunnut hänen opetustapaansa alkuunkaan, hänellä oli esim. tehtävänannoissa tapa puhua pitkään ja pohdiskellen – taisin sitä paitsi pelätä buddhalaisuustartuntaa. Mutta sitten välillemme avautui antoisa keskusteluyhteys, hän on opettaja, joka kuuntelee ja auttaa opiskelijaa löytämään sisäisen timanttinsa, näin itse koin.

Miten ilmaisusi on muovautunut sellaiseksi kuin se tällä hetkellä on?

Mitkä tekijät ovat vaikuttaneet ilmaisuusi? 

Kuten jo kerroinkin, olen aikoinaan työskennellyt paljon ulkona piirtäen ja maalaten suoraan havainnosta. Suosikkiaiheeni oli pitkään vesi, tarkemmin maiseman heijastukset vedessä. Maalasin siis maisemaa ”väärin päin”. Hauska aneknootti muuten: muistin juuri, että Taidelukion ensimmäisen vuoden teema oli vesi. Ajattelin tuolloin, että voi hyvänen aika, vettä koko vuosi, miten tylsää. Nyt ajattelen, että vesi riittäisi hyvin elämänmittaisen tutkiskelun ja inspiraation aiheeksi. Ja edelleen monet katsojat näkevät teoksissani veden liikettä. Ja edelleen itse katselen vettä ”sillä silmällä”.

Sitten siirryin tarkastelemaan varjoja. Jos katsoo esim. vaaleaa seinää auringonlaskun aikaan, näkee lukemattomia väreileviä värejä. Kuten croquis-piirustuksessa, täytyy työskennellä nopeasti, että tavoittaisi hetken.

Nykyään työskentelen lähes yksinomaan ateljeessa, mutta erilaiset kokemukset maisemasta vaikuttavat edelleen maalauksiini vahvasti. Olen myös synesteettinen kokija: auringon lämpö, lintujen sirkutus tai sateen piiska kasvoilla muuttuu väriksi.

Mitkä asiat ovat olleet erityisen haasteellisia taiteilijan ammatissa?

Suurimmat ongelmat tässä ammatissa ovat taloudellisia. Parhaina vuosina olen pystynyt elämään teosmyynnillä, huonoimpina vuosina olen myynyt vain yhden tai kaksi maalausta. Apurahoja olen saanut vain muutaman kerran. Melkein kaikki muut ongelmat syntyvät taloudellisesta epävarmuudesta: se, ettei maalauksia osteta, synnyttää joskus tunteen siitä, että olen taiteilijana arvoton, keskinkertainen ja epäkiinnostava. Samoin kielteinen apurahapäätös aiheuttaa hetkeksi tunteen huonoudesta. Työtä ei jaksa tehdä, jos usko oman taiteen arvoon, joka ei riipu ostajista tai apurahalautakunnista, ei ole vahva. Ja jos ei ole varaa maksaa työhuonetta, on keksittävä jotain pienimuotoisempaa. Muutaman kerran olen vuokrannut työhuoneen pois ja tehnyt kotona pieniä kollaaseja tai akvarelleja. Tai sitten vaihdan välinettä, ja kirjoitan. Olen tehnyt mm. yhden lyhytelokuvakäsikirjoituksen ja katalogitekstejä kollegoille. Yhteen aikaan toimin vapaana toimittajana ja kriitikkona, mistä sai vähän lisätuloja, mutta tällä hetkellä kirjoitan lähinnä blogiani Hekumaa (kunpa saisinkin siitä palkkaa kuten suosituimmat muotibloggarit!).

Miksi haluat tehdä taidetta juuri niillä menetelmillä joilla työskentelet?

Maalaan akryyliväreillä tekniikan nopeuden ja monipuolisuuden vuoksi. Akryylilla on mahdollista maalata kuultavan akvarellimaisesti tai hyvin paksusti, reliefimäisesti – ja kaikkea näitten väliltä. Väri kuivuu nopeasti, mikä sopii temperamentilleni; työtä pääsee yleensä jatkamaan viimeistään seuraavana päivänä. Olen varma, että tulen vielä keksimään monta uutta tapaa käyttää tätä tekniikkaa. Mieluiten maalaan kookkaita teoksia, koska pidän työn fyysisyydestä ja laajoista liikkeistä kankaalla.

Millainen työhuone sinulla on taiteen tekemistä varten?

Työskentelen ateljeessa, joka on kooltaan 38m2. Työhuoneen yhteydessä on lisäksi erillinen varastotila. Koska maalaan ”isosti” ja teokseni ovat kookkaita, tarvitsen paljon tilaa. Tilassa on valaistuksena hyvät päivänvaloputket (ikkunat ovat pienet, ja päivänvalo harvoin riittää). Olen tilaani tyytyväinen, mutta kukapa ei joskus haaveilisi valtavasta, korkeasta ateljeesta, jossa olisi suuret ikkunat pohjoiseen.

Inspiraatiokuvat Madeiralta 2006, kun teini oli vielä pieni.

Täältä tulee OOO!

Matti Rantanen rakentaa isolle pientä. Kuva: Jari Kielosto

Helsingin Jätkäsaaren Huudossa avautuu 4.3. abstraktiryhmä OOO:n näyttely. 

Mikä OOO? Ryhmän tarina on sellainen, että olin pidemmän aikaa miettinyt ja harmitellut, että miksi ei voisi olla olemassa ajankohtaista abstraktin taiteen ryhmää, joka toisi abstraktia nykytaiteen keskiöön. No, sitten keksin, että minähän voisin perustaa sellaisen. Halusin, että mukana on mahdollisimman monipuolisesti abstraktin eri lajeja, ja lähetin sitten sopiville sähköpostia, että kiinnostaisiko. Näin saatiin kokoon seitsemän taiteilijan ryhmä, jossa on kuusi maalaria ja yksi tilataiteiteilija. Tarkoituksemme on toimia yhdessä pidempään ja järjestää useita näyttelyitä eri puolella Suomea.

Porukan taiteilijat ovat Kaarina Haka, Tapani Hyypiä, Maaria Oikarinen, Maaria Märkälä, Matti Rantanen, Panu Ruotsalo ja Mia Saharla

Kirjoitin ryhmästämme lennokkaan tekstin, jota Mia Saharla vähän järkevöitti, kun meitsi oli liikaa vauhdissa:

"Me maalaamme kaikilla aisteillamme, muistoillamme ja tunteillamme. Maalaus on vapaa tila, huone, maanosa ja galaksi. Mitä tahansa voi tapahtua. Abstrakti kumoaa näkyvän maailman rajat ja lainalaisuudet. Väri räjähtää. Soinnuttelemme ja sävellämme. Maalaus puhuu kielillä, me juoksemme kankaiden yli. Kirjoitamme tuokiokuvia ohuella ja paksulla maalilla. Veistämme väriä. Raaputamme pois. Annamme laajojen liikkeiden viedä. Olemme millimetrin tarkkoja ja maanisen vauhkoja.

Kimmoke maalaamiseen voi olla liikennemerkin fluorinkeltainen, vanhojen c-kasettien nauhaserpentiinit, rakennustyömaa, myrsky, aamiaisavokado. Lumisokeus. Taidehistorian vuosituhannet.

Ryhmä OOO syntyi maalaamiskeskusteluista, maalaamisen ympärille, kiteytyen abstraktiin ja sen merkitykseen kullekin maalarille. Ryhmän taiteilijat lähestyvät kukin maalausta omalla tavallaan, kiertäen abstraktin maalauksen reunoilla ja ytimessä, tuoden yhteen maalaamisen tarpeellisuuden ja maalauksen kyvyn puhua ilman sanoja. Kuvaviitteen kadotessa maalauksessa korostuvat eleet, värit ja tunne. Tätä on pakko tehdä. Tämä on tärkeää. Maalaus ei lopu ja maalattava ei lopu. Se minkä näkee, mitä ei näe. Minkä tuntee, hengittää ja maistaa. Minkä väristä on?"

Tervetuloa avajaisiin 4.3.2016 klo 18-20!

Näyttely on avoinna 5.3. -20.3. ti-su klo 12-17

Tyynenmerenkatu 6, Jätkäsaari, Helsinki

Kaarina Haka

”Teokseni on viivalla leikittelevä installaatio, joka rakentuu verkoista, rautalangasta ja varjoista.”

Tapani Hyypiä

”Uupuneen mielen karkailu, vanhan maalauksen antama elämys tai havainnot luonnosta antavat sattuman lailla alun. Useimmin riittää, että vaan on halu levitää sitä väriä, ihmetellä sitä miten kaksi yhdessä on enemmän kuin ne kaksi.”

Maaria Märkälä

”Koettelen abstraktin rajoja Georg Baselitzin hengessä.”

Maaria Oikarinen
”Kookkaat maalaukseni viittaavat holokaustiin sekä Israelin ja Palestiinan väliseen konfliktiin. Teemat nousivat esiin opiskellessani Jerusalemissa kesällä 2015". Ks.tarkemmin täältä. (Kuvan "pienet" teokset aiemmasta sarjasta.)

Matti Rantanen

"Maalauksissani olen halunnut tehdä kaksiulotteiselle pinnal le illuusion kolmiulotteisuudesta abstraktin kuvakielen keinoin." Kuva: Jari Kielosto

Panu Ruotsalo

”Rakennan töissäni siltaa esittävän ja abstraktin ilmaisun välille, koettaen selittää, miksi abstrakti on tarkempi tapa kertoa, kuin esittävä. Minulle.”

Mia Saharla

”Maalaukseni ovat havaintojen ja luonnosten kollaaseja. Tavoitteeni on päästä kiinni maalaukseen ilman tiukkoja lähtökohtia ja raameja, selkeän kuvallisen viitteen taakse.” (Maalaukset Tree, 2014)

Lue enemmän OOOsta täällä. Kukin taiteilija kertoo enemmän työskentelystään.

Jerusalemin veri

Eeli Eeli, lama sabaktani?

Oletko jo kuullut Ryhmä OOOsta? Tulet kuulemaan aivan pian, sillä OOO on nyky-abstraktin ykkönen. Ihan kohta voit myös nähdä OOOn, merkitse muistiin avajaispäivä 4.3. ja tule silloin Jätkäsaaren Huutoon! (Näyttely on auki 20.3. saakka.) Hekuma esittelee OOOn taiteilijat kohtapuoliin ja kukin kertoo jokusen sanan siitä, miten työskentelee ja mitä on tuomassa näyttelyyn. Tänään minä kerron vähän enemmän omasta osuudestani.

Esitän Huudon näyttelyssä teoksia sarjastani 

  The Most Beautiful Killers – The Most Precious Blood
היפים שבהורגים, היקר שבדמים
أجمل القتلة، أغلى الدماء

Toisin kuin tavallisesti, teoksillani on reaalimaailmaan kiinteästi liittyvä sisältö. Epätavanomaista on myös, että nimi ei ole suomenkielinen, nyt ei liikuskella Lapin Luonnottaren helmoissa eikä korpien kuiskinnoissa. Ollaan Israelissa ja Palestiinassa, tarvitaan heprean ja arabian kieliä. Olen näyttänyt sarjan maalauksia aiemmin blogissa ja nimennut ne vihjaamaan sisällöstä, mutta fb-testaukseni osoitti, että nimet eivät riitä nostamaan esiin haluamiani kysymyksiä. Kirjoitan niistä nyt. (HUOM: silti edelleen ja aina katsojalla on katsojan/kokijan oikeus! Nimiä ei tarvitse vilkaista, eikä tekstejä tarvitse lukea, punaisen saa nähdä sinisenä ja rekka-auton voi kuulla heinäsirkkana. Ja jos maalaus on huono, maalaus on huono, vaikka taiteilija miten sanoilla kiekurtelisi.)

Syksyllä 2015 aloittamani sarja sai alkunsa Jerusalemissa, jossa opiskelin kesällä kaksi kuukautta. Työllä on historiallisia, poliittisia ja uskonnollisia ulottuvuuksia, viittaan Israelin ja Palestiinan väliseen konfliktiin, holokaustiin ja kertomukseen Jeesuksen ristiinnaulitsemisesta.

Kuukausien ajan Israelista on kantautunut lähes joka päivä väkivaltaisia uutisia: kivityksiä, puukotuksia, ampumisia. Sekä palestiinalaisia että juutalaisia on kuollut yhteenotoissa. Jotkut journalistit ovat jo kutsuneet tilannetta kolmenneksi intifadaksi. Tuleeko taas sota niin kuin kesällä 2014? Tuolloin Gazassa kuoli yli 2000 ihmistä, suurin osa siviilejä, ja näistä 551 oli lapsia. Näiden lasten muistoksi olen maalannut teoksen, jossa olen käyttänyt Palestiinan lipun värejä, punaista, vihreää, mustaa ja valkoista. 

551

IbrahimIbrahim NabilNidam TalaTawfeeq Iyad

FatimaFatimaFatima AmeenAya DinaDina

Ayyoob

Maalauksen nimeksi olen poiminut tapettujen lasten nimilistasta nämä nimet kuin runoksi. Samalla nimien alkukirjaimet muodostavat sanan intifada.

Toinen, sinivalkoinen maalaus, näyttää kauniilta kuin poutataivas. Nimen kautta vien taas tulkinnan vähän toiseen suuntaan.

We will always protect you!

Love,

XOXO

Idit, Dalia, Fanni

Suojelijanaisten nimikirjaimet viittaavat Israelin armeijaan IDF, Israeli Defence Forces. Ajattelin, että on tavallaan irvokasta laittaa nimeen nuorison suosima viaton nettisymboli: X tarkoittaa suudelmaa, O halausta. Armeija kun suutelee ampumalla. Valkoiset pilvet sinisellä taivaalla voivat viitata myös palestiinalaisten ampumiin raketteihin: kun Israelin Iron Dome-järjestelmä tuhosi raketin ilmassa, syntyi pieni valkoinen pilvi, kaunis näky, jos ei tietäisi mistä on kyse, jos ei kuulisi jyrinää Gazasta.

Avaan teossarjani sisältöä ja nimeä, The Most Beautiful Killers – The Most Precious Blood, hieman lisää. Sotilas, joka puolustaa maataan, kuten juuri IDF:n sotilas, ajattelee kaiketi toimivansa oikein ja moraalisesti. Israelissa koetaan yleisesti, että eurooppalainen media vääristelee asioita. Mieluusti myös vedotaan antisemitismiin: juutalaisia on aina vainottu ja tullaan aina vainoamaan. Mutta uusi juutalainen on vahva, eikä suostu vainoon. Koska palestiinalaiset ärhentelevät, miehittäjällä on oikeus koviin toimiin. Jos yksi israelilainen kuolee, tuhat palestiinalaista ansaitsee kuoleman. Näenkö väärin? Sen varmasti näen oikein, että jokainen kuolema tässä on konfliktissa on tragedia. Jokainen ihmishenki on yhtä kallisarvoinen.

Milloin toisen ihmisen tappaminen on oikeutettua? Voiko olla? Puolustustarkoituksessa on, yleensä ajatellaan. Omasta historiastamme tiedämme, että monet maatamme puolustaneet veteraanit vammautuivat sodassa henkisesti, puhutaan sukupolvien taakasta. Psyyke joutui koville, koska kuoleman uhka oli jatkuva ja todellinen, vierestä kuoli tovereita. Yhtä lailla monen oli vaikea kestää ajatusta siitä, että oli itse tappanut. Lähitaistelussa kuolleen venäläisen kasvot jäivät kummittelemaan vuosikymmeniksi. Tilanne oli ”tapa tai tule tapetuksi”, mutta silti syyllisyys saattoi jäädä kalvamaan sotilasta, joka näki, että että oli tappanut ihmisen, itsensä kaltaisen, olkoonkin ryssä ja vihollinen.

Ihmiset ovat syyllistyneet sotarikoksiin ja hirmutekoihin kyseenalaistamatta koneistoa, jonka osana toimivat; näin tapahtui natsi-Saksassa. Moni natsisotilas välitti perheestään, oli seuraelämässä ja tuttaviaan kohtaan kohtelias ja mukava, lähipiirissään rakastettu. Kaunis tappaja. Jos Eva Braun rakasti Adolf Hitleriä, eikö se tarkoita, että Führerissä oli jotain hyvää? (EDIT. Sain tähän hyvän kommentin psykologian ammattilaiselta. Jos Eva Braun rakasti, se tarkoittaa, että Eva Braunissa oli jotain hyvää, sillä ihminen voi rakastaa psykopaattia ja kuvitella tälle ominaisuuksia, joita ei oikeasti ole.)

Israelissa kuolemaantuomittu Adolf Eichmann totesi oikeudenkäynnissä: tein vain työtäni, tottelin käskyjä. Eichmannia vartioinut vanginvartija on kertonut, että vanki oli oikein kohtelias ja hyvätapainen. Eichmann todettiin henkisesti terveeksi, hän ei ollut psykopaatti, hänessä ei ollut mitään poikkevaa. Tämä on hyvin häiritsevä fakta, emme saa tätä henkilöä tökättyä ”toiseksi”. Hannah Arendt on kirjoittanut aiheesta ”pahan banaalisuutena”. Näin joudumme kysymään: asuuko minussakin tappaja, joka joissain olosuhteissa nousee toimimaan?

Sulamith

Margarete

Holokaustin historaa esittelevä Yad Vashem – museo Jerusalemissa teki minuun suuren vaikutuksen. Aloitettuani mustanpuhuvan maalauksen, jonka nimeksi myöhemmin tuli Sulamith, koin mieleni tuoneen museossa näkemiäni ja kokemiani asoita maalaukseen. Nimi Sulamith on viittaus Anselm Kieferiin, joka maalasi 80-luvulta lähtien lähes loputtomasti teoksia nimeltä Sulamith ja Margarete, lähtökohtanaan Paul Celanin runo Todesfuge, jossa nämä nimet edustavat arjalaista ja juutalaista naista: ”dein aschnes Haar, Sulamith, dein goldenes Haar Margarete”. Sulamithin hiukset ovat tuhkaa, Margareten kultaa. Niinpä maalasin myös Margareten; toteutin hänet mustakeltaisena teoksena.

Näiden teemojen jälkeen vien katsojan Via Dolorosalle, Jeesuksen kärsimystielle. Tämä reitti kulkee Jerusalemin Vanhassa kaupungissa, ja tarinan mukaan juuri tätä tietä Jeesus on kulkenut ristiään kantaen kuolemaannsa kohti. Reitillä on 14 pysähdyspaikkaa, jotka kaikki edustavat jotakin tapahtumaa tarinasta, mm. Jeesuksen kerrotaan nojanneen tiettyyn kohtaan seinässä, ja tähän kohtaan on kulunut syvä jälki pyhiinvaeltajien kosketuksista. Kenties vaikuttavin kohta kärsimyskertomuksessa on epätoivon hetki, jonka Jeesus kokee juuri ennen kuolemaansa huutaessaan ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?”

Mitä ajattelit, kun maalasit sitä? 1.

Feeniks 2 (140x250cm) 2014

Feeniks 1 (140x250cm) 2014

I

Virallinen kaunisteluversio

Kun kysytään, mitä taiteilija on ajatellut maalatessaan, kysymyksellä haetaan tietoa inspiraatiosta ja taiteellisesta prosessista – kai. Oma vastaukseni kysymykseen on yleensä tämänkaltainen:

Yhtäältä ajattelen koko ajan värejä, sommitelmaa, rytmiä, kuvapinnan kokonaistapahtumaa sekä teknisiä seikkoja: kun nyt maalaan tähän oranssia, voin huomenna tehdä päälle keltaista kuorrutusta tai punaisen lasuurin; nyt tarvitsen leveää palettiveistä, että voin tempaista tuohon liu'utuksen; tähän tarvitaan roisketta, täytyy nostaa maalaus lattialle, että ei tule epätoivottuja valumia. Tai että jassoo, kun nyt on noita lämminvärejä taulun täydeltä, täytyy tökätä vähän kylmää vastaväriä. Tuonne. Tuonne. Tänne.

Toisaalta, jos minulla on olemassa aihe, sanotaan vaikka auringonlasku tai syysyö, tavoittelen tiettyä valovaikutelmaa, väri- ja muotomaailmaa sekä tunnelmaa. Usein maalaan sarjan, jossa on esim. 3-10 osaa. Viimeinen tällainen sarja on ollut Orkideahuone, jossa on nyt viisi valmista maalausta ja kolme vielä tulossa.

Joskus maalaan tunne edellä ilman aihetta. Saatan olla riehakas ja maalata riehakkaasti; kuitenkin seuraavana päivänä samaan maalaukseen voi tulla toisenlaista tunnetta. Kysyn maalaukselta: kuka sinä olet? Ja vasta prosessin kuluessa saan vastauksen. Nimi saattaa olla arvoitus vielä hetken työn valmistuttua, se pitää vielä löytää.

Feeniks-maalausten kohdalla nimi nousi esiin maalausrupeaman aikana. Maalasin teokset hyödyntäen pohjina vanhoja teoksia, joiden katsoin jo eläneen oman aikansa. Tabula rasan sijasta minulla oli pohja, jolla oli historia ja tarina. Kiinnostava lähtökohta. Uudelleen maalatessa aloin kuljettaa tarinaa eteenpäin. Feeniks – siinäpä se, lintu, joka syntyy uljaasti uudelleen.

Huora!

Tunnustan pahan pinnallisen. Ajattelin kaupallisesti. Miten optimoida myynti? Kävin mielessäni läpi kaikkien aikojen suosituimmat maalaukseni ja kehittelin supertuotetta. Onko suosituilla yhteisiä piirteitä?

Kuulen usein kommentin: ”Ihanat värit”. Värikästä siis olla pitää. Tummia töitä ei osteta paljon. ”Älä laita mustaa”, torui galleristisetä ja oli kaupallisuuskannalta oikeassa (ja elämän kannalta täysin väärässä, mutta nyt piti ajatella bisnestä). Valkoiset, tai hyvin vaaleat työni ovat menneet hyvin kaupaksi, samoin keltaisista on aina tykätty kovasti. Olisin niin halunnut tuon, moni totesi ensi minuutilla ostetusta Joutsenet-maalauksesta Hekuma-näyttelyssä. Loisto, joka vastikään viimein löysi kodin, oli ollut vuosien varrella varattuna varmaan kymmenen kertaa, mutta se oli sitten aina 10 cm liian iso tai 500€ liian kallis. ”Eikö sulla olis mitään samanlaista, mutta pienempää?” Montakohan kertaa olen kuullut tämän kysymyksen? Myyntimielessä kannattaisi siis tehdä ”sohvatauluja”, sopiva koko olisi monen mielestä noin 100x150cm, tai sekin voi tuntua isolta, eli sitten vaikka 70x100cm. Miten paha asia olisi tällainen täsmäreseptimaalaaminen?

2000-luvun alussa taidekentällä oltiin hyvin kurttuotsaisia. Taide ei saanut olla kaunista, eikä sitä saanut myydä. Muuten oli huora. Oikea taide oli suppeaa taidepiiriä varten, tavallisen yleisön suosima ja ostama taide oli ilmiselvästi paskataidetta. Jos taideteos ostettiin museoon tai kokoelmaan, se oli ok ja toi rispektiä. Mutta kovin paljon ei saanut kuitenkaan tienata, sillä oikea taiteilija oli köyhyysrajalla elävä omistautuja, joka ei mammonasta piitannut. Joku taisi olla niinkin cooli että kieltäytyi isosta palkinnosta, koska palkinnon myöntäjä oli väärä. Ja yksi yritti elää kokonaan ilman ruokaa, valoenergialla.

Muistan, miten keväällä 2000 ihmettelin Hannu Castrénin tekstiä Ilkka Lammin näyttelyluettelossa. Tekstin lähtökohtana oli oletus, että kauneus on pannassa ja nyt hei kuulkaa kyllä kaunis voi olla ihan ok ja hyvää taidetta. Paitsi kauneuden ja hyvän myynnin takia, Ilkan taidetta dissattiin, koska se oli ”vanhanaikaista”. En tiedä, onko tämä tarina totta, mutta olen useammasta suusta kuullut, että Kuvataideakatemian valintaraati olisi kouluun pyrkijöitä seuloessaan kaavaillut Ilkan kohdalla: ”tehdään siitä abstraktikko”. No eivät omahyväiset onnistuneet. Minusta Ilkan parhaissa töissä abstrakti hiiliviivasto yhdistyy todella kauniisti, taitavasti ja omintakeisesti ihmisfiguuriin. Ihminen oli Ilkan ensisijainen kiinnostuksen kohde, eritoten nainen. Ilkka rakasti ja kunnioitti naisia yli kaiken – pikkuisen pelkäsikin – ja halusi tutkailla naisen olemusta ja sielua.

Ystävääni P:tä on huoriteltu. Hän maalaa ihmisfiguureja, ja on myös päässyt maalaamaan hyvän rahan virallisia muotokuvia – eli on siis saanut työstään korvausta eikä pelkkää miinusta niin kuin usein on laita. Oli P:n avajaisilta vuonna 2008, ja taulujen kylkeen oli ilmaantunut kivasti punaisia palloja. Silti taiteilija oli hieman synkkämielinen, sillä hän jännitti tulevia kritiikkejä ja pelkäsi huorakorttia. Sanoin että ei se haittaa, jos on huora, kunhan on kallis huora. Näkökulman vaihdos kohotti seurueen tunnelmaa, kilisteltiin ja naurettiin huoranaurua.

Huorakorttia ei kuitenkaan enää käytetä. En ole ainakaan kuullut. Homma on kovasti muuttunut. Taiteilijasta on tullut yrittäjä, labeli ja brändi. Nyt oikea taiteilija tienaa isot massipussit, vain luuserit ruinaavat pikkuhiluja kuten apurahoja. Isot palkinnot ovat jees, niistä saa kansainvälistäkin feimiä.

Vielä Ilkkaan palatakseni, tätä nykyä pensseleitä heiluttelee vähintään tusina matkijoita enkä nyt puhu väärennöksistä, vaikka niitäkin tehtaillaan. Tarkoitan taiteilijoita, jotka kopioivat toisen teoksista idean/aiheen ja tekniikan (sikäli kuin taidot riittävät), usein myös värimaailmaa ja sommitteluperiaatteita. No, kukaan ei tietenkään voi olla uniikki, vaikutteet kiertävät ja teemat toistuvat, niin maailma pyörii. Mutta osaisin nimetä monta tunnistettava tapausta, kuten kuka tahansa nykytaidetta seuraava. Ehkä kaikki eivät matki tietoisesti, mutta olen varma että moni matkii, olen nähnyt muutaman oikein härskin yritelmän. Eikös varas ole pahempi kuin huora?

Mutta kuinkas tämä minun markkinastrategiani sitten? Itseään kai saa kopioida? Taiteen historiassa on vallan tavallista, että taiteilija tekee useita versioita samasta aiheesta tai palaa vuosien päästä vanhaan työhönsä, ja tulkitsee sen uudelleen. Muotokuvien kohdalla tehdään usein niin, että taiteilija maalaa sen viralliselta taholta tilatun rinnalla toisen kuvan, jonka malli saa kotiseinälleen. Mutta sitten on sellaisia pahoja sanoja kuin tehtailu ja suoltaminen. Nounou. Sellaiselta pitäisi välttyä. Mutta kävele siinä nuoralla sitten, kun elääkin pitää.

Päädyin lopulta aika selkeään linjaukseen. Rehellisyys. Siihen kiteytyy työni haaste, ilo ja etiikka. Yrittämällä yritin maalata kolme ”markkinamaalausta”. Ensimmäisestä tuli hyvä. Ei maailman paras, mutta hyvä, sellainen jonka voi lähettää maailmalle. Raikas, kiva. Muistuttaa erästä toista teosta, mutta ei ole sama. Toisesta tuli valheellinen. Joku saattaisi jopa haluta ostaa sen, mutta minä en halua myydä. Teoksella ei ole sielua, se vaatii vielä aikaa ja työtä, ehkä suurenkin muutoksen. Sitten se kolmas markkinawannabe. Maalaus on vasta heräämässä, antaa heräillä rauhassa. Jutellaan. Ei valehdella.

Ei-päivä

Joskus olen töissä viisi minuuttia tai vartin. Esimerkiksi tänään taitaa käydä niin. Joo. Vaihdoin kyllä maalausvaatteet. Istun ja katson tekeleitä.

21. alku

22. tässä vaiheessa

Nyt täytyisi olla viisas ja vakaa. Näillehän voi tehdä mitä tahansa, mutta mitä niille kannattaa tehdä, en taida juuri nyt hetipaikalla tietää. Moido. Lähden pyöräilemään/ kuljeskelemaan/ vaahteranlehtiä potkimaan. Menen keltaiseen/ Lammassaareen/ pihlajanmarjaan/ S-marketiin/ kuuseen/ kirjastoon/ joelle/ romaaniin/ neilikkaan/  

Sanoja maalauksista

Posti toi eilen Kimi Pakarisen kutsukortin. Kortin mukana on taiteilijan kirjoittama lyhyt tiedote, joka on otsikoitu Työskentelystäni. Lyhykäisyydessään teksti on tällainen:

"Maalaaminen itsessään on tapahtuma, joka edetessään vie avoimeen, intuitiiviseen tilaan, jossa on mahdollista löytää – ilman ennakkoon tehtyjä suunnitelmia tai niistä huolimatta – maalaus todellisuutena, elävänä asiana.

Näyttelyssä on esillä öljymaalauksia ja kolmen suurikokoisen tussimaalauksen sarja, eräänlainen triptyykki."

Tiedote kiinnitti huomioni kolmesta syystä.

1) Minulla on vuosikaudet ollut tapana lukea taiteilijoiden tekstejä kuin piru Raamattua ja napostella epätäsmällisiä ilmauksia, korrelaattivirheitä ja mitäänsanomattomuuksia.

2) Ylipäätään pidän lyhyistä ja ytimekkäistä tiedotteista. Tämä oli piristävän, jopa hämmentävän lyhyt. Nykyään monet tiedotteet ovat vakavan "taideasiantuntijan" (esim. kriitikko, taidehistorioitsija tai tohtorikoulutuksessa oleva, omaa työtään teoreettisesti lähestyvä taiteilija) kirjoittamia ja huhhuh ovat pitkäpiimäisiä jaarituksia; en juuri lue niitä. (Kärjistin vähän, koska se on kivaa, oikeasti katson tiedotteen alalaidasta kenen käsialaa teksti on, se vaikuttaa päätökseeni lukea/ kierrättää saman tien, mm. Seppo Heiskasen tekstit yleensä luen, myös Ilona Anhavalla  on sana hallussa).

3) Tämä on tärkein syy: Koska Pakarinen on abstrakti maalari, jaamme tiedote-ongelman: Miten kirjoittaa maailmasta, jonka ei-esittävä maalaus tuo näkyviin.

Piru ei pääse isompia pitoja pitämään tämän tekstin kustannuksella, mutta kolmossyy tekee minusta hyvin ankaran lukijan. Taiteilijana tiedän täysin, mitä Pakarinen tarkoittaa: maalaaminen on ihmeellistä. Mutta katsojana haluaisin lukea, mitä taiteilija on intuitiivisessa tilassaan tällä kertaa löytänyt, mihin joutunut tai päätynyt? Millainen on elävän taiteilijan ja elävän maalauksen välinen suhde? (Vai onko tämä liian intiimiä tietoa?) Tarvitaanko katsojaa, kun taiteilija ja maalaus kuhertelevat?

Onneksi on kutsukorttti. Se kuhertelee minulle suoraan: kyllä, tulen ihastelemaan sinua ja veljiäsi, valitsemaan komeimman joukosta.

Kimi Pakarisen näyttely 16.9.-10.10.2010 galleria Aarnissa, WeeGee, Ahertajantie 5, Tapiola, Espoo

Tämänvuotisista näyttelytiedotteista suosikkini on ollut Janne Kaitalan runomainen teksti:

Näissä teoksissa ei ole vihaa ei rakkautta, 
näissä maalauksissa on viivoja ja väriä.
Näissä teoksissa ei ole alkoholismia,
ei mielenterveysongelmia.
Näissä maalauksissa on viivoja ja väriä.
Näissä teoksissa ei ole rahahuolia
tai muitakaan huolia,
näissä maalauksissa on viivoja ja väriä.
Näissä teoksissa ei ole alemmuudentunnetta
eivätkä ne alenna mitään.
Näissä maalauksissa on viivoja ja väriä.
Näissä teoksissa ei ole liikettä eikä energiaa.
Nämä maalaukset ovat pysähtyneessä tilassa
ja ne ovat kylmiä.
Nämä teokset eivät ole arkkitehtonisia
eivätkä ne käy arkkitehtuuria vastaan.
Nämä maalaukset ovat viivoja ja väriä.
Näissä maalauksissa ei ole viivoja ja väriä.
Nämä maalaukset ovat tekijänsä uni. 

Kaitalakin maalaa abstraktia, ja teksti toistaa "näissä maalauksissa on viivoja ja värejä". Mutta kertomalla lisäksi, mitä maalauksissa ei ole, taiteilija ikään kuin livauttaa sellaista, mitä niissä hyvinkin saattaisi vähäsen olla. Huomaa loppu, jossa maailma vielä kerran keikahtaa. Teksti löytyy otsikolla Näyttelytiedot galleria Uusitalon sivulta, jossa on nähtävillä myös maalauskuvia Kaitalan viime kevään näyttelystä.

Nainen katoaa maalaukseen

Latvatähti päähän! En muista, kenen suusta idea tuli, jossakin hulvattomassa kikatuskeskustelussa joku sen heitti. Avajaisia edeltävänä päivänä olin Tiimarissa hankkimassa materiaalia kampaukseeni, ja siinähän niitä oli, tähtiä, pakettinauhojen, pallukoitten ja ruusukkeiden vieressä, koriin vaan sellainenkin.

Kampaaja oli juonessa mukana, ilman muuta joulutähti kampauksen kruunuksi. Kähertelin nauhoja samalla kun tukkaa krepattiin ja tupeerattiin. Päässäni on kullanvihreää laineikasta lamettaa, taulussa käteni kohdalla kirkkaansinistä. Kampaus on viimeistelty glitterlakalla.

Pukeuduin teokseksi teosteni rinnalle. Silti katsoessani näitä kuvia hämmästyin, kuinka sulaudun maalaukseen, muutun sen elementiksi.

What is that?

Kuohu (2008) 160x125cm

”Abstrakteja, värikkäitä”, määrittelen nopeasti kysyttäessä, millaisia töitä teen. ”Mieluiten suuria maalauksia”. Maalaamisessani oli vaihe, jolloin työt näyttivät ei-esittävältä, mutta perustuivat kuitenkin havaintoon. Keväällä 1997 olin maalauskurssilla Kreetalla. Työskentelin öljypastelleilla; tekniikka on nopeahko ja sopii hyvin matkoille. Eräs havainto kaappasi mielenkiintoni pitkiksi ajoiksi. Olin maalannut merta ja taivasta, oliivipuiden rytmiä kukkuloilla, piirtänyt ränsistyneitä rakennuksia, pihoja ja portteja. Istuin lempikujallani maalattuani koko päivän jo. Aurinko oli kääntynyt länteen, turistit palasivat rannalta punakoina. Keräsin kamppeitani, liituja järjestäessä kului tovi. Nostin katseeni seinään, joka oli äsken ollut valkoinen. Vastapäiset talot piirtyivät rappaukseen värikkäänä siluettina. Vaaleanpunaista, vihreää, turkoosia! Ihailin näkyä, joka vähä vähältä muuttui kuin hidas elokuva. Värit liikkuivat, kirkastuivat, vaihtuivat, sitten hiipuivat. Näky katosi, katsoin kelloa. Huomenna olisin samassa paikassa hyvissä ajoin. Niin sitten koetin ottaa kiinni muuntuvan varjon, joka oli olemassa vain joidenkin minuuttien ajan. Ulkona maalatessa ihmisiä aina kertyy selän taakse. Katsojat vertaavat maalausta ja näkymää kankaan tai lehtiön takana. Naapurusto tunsi minut jo, olinhan maalannut paapan portaat ja mamman pyykit. Nyt jouduin selittämään kuvaa. ”There’s a shadow, very colourful”, osoitin. Oo, niinpäs onkin, yleisö totesi. Mamma pulputti hyväksyvästi pojan tulkattua kreikaksi.

Kunnes värikäs varjo taas katosi. Työni oli kesken, jatkoin turvautuen muistikuvaan. Selitykseni ”There was a colourful shadow” ei oikein toiminut. ”Hä? Mitä toi oikeen tekee?” Ohi kulki remakka suomalaiporukka. ”Excuse me, what is that?” vaalea teinipoika kysyi kohteliaasti. ”It’s a shadow” vastasin selittämättä enempää ja paljastamatta suomalaisuuttani. ”Very nice”, poika hymyili. ”Mitä se sano?” perheen isä kysyi. ”Emmätiiä, emmätajuu, kai se on jotain apsraktii”.

Lehdistötiedote

Altti Kuusamo kävi työhuoneellani pari viikkoa sitten. Altti oli lupautunut kirjoittamaan näyttelyni lehdistötiedotteen. Tiesin Altin kelpo kirjoittajaksi, mutta emme olleet koskaan tavanneet. Esittelin maalauksiani, jännitin. Jos se ei tykkää, jos se ei älyä?


Älysi, tykkäsi, sanoi ihan innostuneensa. Tekstistä tuli hyvä, tällainen:

VÄRIEN MONTA OLOMUOTOA

Maaria Oikarinen on antanut näyttelylleen nimen Hekuma. Teeman laaja kate paljastuu maalauksia tarkasteltaessa. Oikarisen työskentelymenetelmät ovat moninaiset. Sen lisäksi, että hän valuttaa värejä pitkin kankaan pintaa, hän myös kiinnittää akryylikalvoja värin päälle. Heijastusvaikutukset saadaan aikaan glitterin, paljettien ja helmiäispigmentin avulla. Oikarisen maalauksissa väri on muovaavan ja jäsentelevän aineen roolissa.

Hänen käyttämänsä värit näyttäytyvät kuin risaisten ja silti hyytelöityneiden vaatteiden läpi, joihin on kiinnitetty helminauhoja, kokkaroitunutta akryyliväriä ja koristehiekkaa. Läpikuultavan mediumin käyttö tuo esiin alempia värikerroksia. Myös lastan jäljet näkyvät. Näin värit muuttuvat esineiksi maalauksen pinnalle: akryylikalvot kohtaavat hyvin valuneen ja värikkään värihyytelön.

Vaikka maalaus on Oikariselle kaikkiruokainen substanssi, jokaisella hänen maalauksellaan on kuitenkin oma olemisen tapansa ja väriskaalansa. Vaaleat sävyt ja punaisen eri asteet ovat hallitsevassa asemassa. Oikarisen maalausten muodot syntyvät monipuolisen työskentelyn puristuksessa ja luovat haastavia väriyhdistelmiä. Muodot tuntuvat olevan kuin jatketta niistä asennoista, joilla värejä heitetään ja valutetaan kankaalle. Aivan kuin voima puristaisi muodon esiin väristä. Tämä menetelmä tekee Oikarisen maalauksista yhtä abstrakteja kuin konkreettejakin. Väri on aineen jäsentävää halua.

Muutamien maalausten nimet tuovat läsnä oleviksi myös elämänviitteet, assosiaatiot. Maalaus ”Väite haavoista ja timanteista” esittää monipuolisia argumentteja värin vaellusreiteistä. Värin valuma on kuin pidennetty väitelause, värin oma jakautunut kanta. Värit väitteinä valuvat. Muodot ovat väriesineiden pinnalla ja esineitä on maalauksen muotojen pinnalla. Värien saumoillakin on saumansa. Maaria Oikarisen maalaukset ovatkin muodon, voiman ja värin saumatonta yhteistyötä.

Altti Kuusamo

Väite haavoista ja timanteista

On kyseenalaista, voiko abstrakti maalaus väittää mitään. Onko niin, että tämä maalaus onkin esittävä? Paljetti esittää timanttia, viilto maalipinnassa haavaa - niinkö? Mitä haluan sanoa, kun kiinnitän maaliriekaleeseen hakaneuloja?

En osaa vastata tyhjentävästi. Edellisessä postauksessa viittasin juutalaiseen lahkoon ja lapsen herkkään mieleen; nyt voisin sanoa maalaukseni olevan eräs tulkinta teodikea-ongelmasta. En sano. Sanon, että maalaus toteaa kärsimyksen ongelman, että tuskan ja onnen vuoropuhelu kenties saa jonkin ilmiasun siinä.

Voin kertoa, että maalaamisen aikoihin luin Tähden suuraa, luin Koraanin kokonaisuudessaan. Selittääkö se teosta jotenkin? Liittyykö asiaan se, että kuuntelin körttivirsiä? Voi olla.

Väite haavoista ja timanteista on suuri (200x190x8cm) ja painava taulu (pohja on siis laatikkomainen, 8cm keltainen reuna uupuu kaksiulotteisesta kuvasta). Jaksan nostaa maalauksen yksin, mutta en helposti. Puut ovat raskaat ja maalikerrokset painavat varmasti useita kiloja.

Käytin venäläistä kangasta, jossa on vahva kolmen loimi- ja kudelangan tekstuuri. Kangas ei ole erityisen tiivistä, se vaatii hyvän pohjustuksen. Pohjustettuunkin kankaaseen jää näkyviin selvä pienistä neliöistä koostuva pintarakenne. Kangas rohkaisee raakaan jälkeen.

Aloitin maalaamisen telalla ja keltaisella sekoituksella. Lisäsin maalin sekaan mm. Tiimarin karkeaa koristehiekkaa. Käytin jonkin verran Marianna Uutisen 90-luvulla tunnetuksi tekemää maalaustapaa, jossa akryyli sivellään tai kaadetaan paksun muovin päälle kuivumaan, irrotetaan sitten ja näin saatu maalikelmu tai -levy kiinnitetään sitten varsinaiseen maalaukseen laskostaen, rutistaen, osin irralleen jättäen. Leikkelin ja revin kalvoja, kaadoin maalimassaa niiden alle ja päälle. Upotin maaliin glitteriä, muovihelmiä ja erivärisiä paljetteja. Käytin työssä varmaankin kaikkia tähän mennessä keksimiäni tapoja maalata akryylillä. Teos on monella tapaa hyvin kontrastinen, välillä arvelin sen olevan liian outo maalaukseksi.

Nimeämisestä

Alla armon, auringon (190x230cm) 2006

Edellisen yksityisnäyttelyni teoslista oli hieman monotoninen: Maalaus, Maalaus, Maalaus , Alla armon, auringon, Kuume, Tuonen tarha, Maalaus, Maalaus, Maalaus... Esillä oli yhdeksäntoista teosta, joista vain kolmella oli muu nimi kuin Maalaus.

Pahemmaksi meni Taidekeskus Salmelan näyttelyssä samana vuonna 2007: koko salillinen Maalauksia. Miksi näin?

Koska. "Maalaus on maalaus eikä se ole mikään muu. Maalaus ei esitä mitään, se ei kuvaa mitään. Maalaus on abstrakti." Kyllä. Vastustin määrittelyä ja luokittelua. Vastustin selittelyä. "Maalarin kieli on maalaaminen ja on tuon kielen halveksimista kuitata koko kielioppi yhdellä proprilla!" Kysymyksiin, mitä töissäni on, tapasin vastata kysymällä "mitä sinä näet?" Katsojalla oli vastuu ja valta. Kömpelökielinen taiteilija ei saanut määrätä tulkitsijaa.

Paitsi että. Omiin muistivihkoihini olin listannut maalaukset numeraalein, vaikkapa 23/2005. Saman numeron olin sitten kirjoittanut kyseisen maalauksen taakse signeerauksen alle. Jotenkinhan piti tietää, mitkä maalaukset oli myyty, mitä tarjottu näyttelyihin, mikä hylätty. Tai mistä työstä on kyse, kun joku on kiinnostunut punaisesta maalauksesta. Oli hankalaa palauttaa mieleen, oliko 17 se keltainen ja 18 punainen vai toisin päin.

Vaihtelun vuoksi vuoden 2006 tuotanto on merkitty heprean kielen aakkosin. Lamed personoitui paremmin kuin 15 mutta aakkoset loppuivat äkkiä kesken, mikä eteen?

Sitä paitsi. Aloin luottaa maalaukseen enemmän. Ei se kutistu eikä latistu eikä varsinkaa katoa tai mitöidy, jos se on hyvä maalaus. Sillä voi olla nimi; sen nimi voi olla propri, adverbi, appellatiivi, adjektiivi, verbi, lause, partikkeli, tavu, tarina.

Niinpä näyttelyni nimi on Hekuma eikä Maalauksia. Voin melkein luvata että teolistassa ei ole taulua nimeltä Maalaus.