What is that?

Kuohu (2008) 160x125cm

”Abstrakteja, värikkäitä”, määrittelen nopeasti kysyttäessä, millaisia töitä teen. ”Mieluiten suuria maalauksia”. Maalaamisessani oli vaihe, jolloin työt näyttivät ei-esittävältä, mutta perustuivat kuitenkin havaintoon. Keväällä 1997 olin maalauskurssilla Kreetalla. Työskentelin öljypastelleilla; tekniikka on nopeahko ja sopii hyvin matkoille. Eräs havainto kaappasi mielenkiintoni pitkiksi ajoiksi. Olin maalannut merta ja taivasta, oliivipuiden rytmiä kukkuloilla, piirtänyt ränsistyneitä rakennuksia, pihoja ja portteja. Istuin lempikujallani maalattuani koko päivän jo. Aurinko oli kääntynyt länteen, turistit palasivat rannalta punakoina. Keräsin kamppeitani, liituja järjestäessä kului tovi. Nostin katseeni seinään, joka oli äsken ollut valkoinen. Vastapäiset talot piirtyivät rappaukseen värikkäänä siluettina. Vaaleanpunaista, vihreää, turkoosia! Ihailin näkyä, joka vähä vähältä muuttui kuin hidas elokuva. Värit liikkuivat, kirkastuivat, vaihtuivat, sitten hiipuivat. Näky katosi, katsoin kelloa. Huomenna olisin samassa paikassa hyvissä ajoin. Niin sitten koetin ottaa kiinni muuntuvan varjon, joka oli olemassa vain joidenkin minuuttien ajan. Ulkona maalatessa ihmisiä aina kertyy selän taakse. Katsojat vertaavat maalausta ja näkymää kankaan tai lehtiön takana. Naapurusto tunsi minut jo, olinhan maalannut paapan portaat ja mamman pyykit. Nyt jouduin selittämään kuvaa. ”There’s a shadow, very colourful”, osoitin. Oo, niinpäs onkin, yleisö totesi. Mamma pulputti hyväksyvästi pojan tulkattua kreikaksi.

Kunnes värikäs varjo taas katosi. Työni oli kesken, jatkoin turvautuen muistikuvaan. Selitykseni ”There was a colourful shadow” ei oikein toiminut. ”Hä? Mitä toi oikeen tekee?” Ohi kulki remakka suomalaiporukka. ”Excuse me, what is that?” vaalea teinipoika kysyi kohteliaasti. ”It’s a shadow” vastasin selittämättä enempää ja paljastamatta suomalaisuuttani. ”Very nice”, poika hymyili. ”Mitä se sano?” perheen isä kysyi. ”Emmätiiä, emmätajuu, kai se on jotain apsraktii”.