tiistai 19. marraskuuta 2024

Kirje Mikaelille (joka rakastaa amfetamiinia)



Eräänä alkukesän päivänä

Rakas Mikael,

Käytän sinusta eri nimeä kuin tavallisesti, koska aion julkaista tämän kirjeen enkä aio kysyä siihen sinun lupaasi.

Miksi et ollut tänään kanssani Sompasaunassa? Et nähnyt, kuinka aurinko oli punaisen ja sinisen saunan välissä, sieltä takaa heitti säteitään ihmisten paljaalle iholle. Et tullut kanssani mereen uimaan. Muistatko, kun viime kesänä sanoin sinulle, siellä aalloissa puhtaan taivaan alla: Tiedätkö, mitä onni on? ”No?” sinä kysyit. Tätä, minä vastasin ja heittäydyin kellumaan. Uimme aikamme, menimme saunaan, uimme uudestaan. Niin haluisin tänäkin kesänä kanssasi tehdä.

Olikohan se heinäkuun neljäs päivä viime vuonna, kun menimme ensimmäisen kerran Sompasaunaan? Luulen niin. Sama päivä, jona Miki Liukkonen kuoli, mutta en tiennyt sitä silloin vielä. Ei siitä kauaa ole, kun luin sinulle Miki Liukkosen runoja, ainakin sen, jossa torstai on turkoosi.

Menimme saunaan koska tahansa, vaikka keskiyöllä. Sinä olit vähän hätäinen, lähdetään jo, sinä hosuit. Ei, minä sanoin, ollaan auringonnousuun asti. Ja niin me teimme. Muistatko? Olimme uimassa; mietin, mistä kohtaa aurinko pulpahtaa esiin. Mitä ovat nuo valot idässä, ihmettelin enkä koskaan saanut vastausta. Itävalot sammuivat ennen sarastusta, ja siinä se oli: uuden aamun keltainen pallo. Joku tarjosi lämmintä jaffakossua, minä join, sinä et, koska et käytä alkoholia, siitä olet tarkka. (Ja niin monta vuotta luulin sen tarkoittavan, että olet raitis. Sitten kävi ilmi, että piriä ja kannabista ei lasketa.) Olin polkupyörällä, sinä jalan, erosimme Lidlin kohdalla, lähdin polkemaan kotiin, sinä sanoit meneväsi Sörkkaan ostamaan aamupalaa, Piritorin (hah!) S-market olisi auki.

Tänään istuin puupenkillä vilvoittelemassa, siinä seinää vasten, takana joku soitti pianoa, en tunnistanut sävelmää. Minulla oli jäitä ja mansikkasiideriä oranssinpunaisessa termospullossa. Ajattelin: mitä jos sinä tulisitkin yhtäkkiä tänne? Minä halaisin sinua, sanoisin rakastavani. Varmasti. Missä sinä olet?

Voisin soittaa sinulle. Itkeä puhelimeen: tule takaisin. Melkein mieleni tekisi tehdä niin. Mutta en minä voi. Koska jos tekisin niin, olisin valehtelija. Minä olen sellainen, joka pitää sanansa. Toivottavasti nytkin. Aivan varma en ole, sillä kaipaan sinua niin kovasti. Mutta näin minä sinulle sanoin: en anna enää uutta mahdollisuutta. Ainoastaan sitten, jos todistettavasti olet raitis.

Sinä olet vitun piripää nisti. Sinä olet amfetamiinista riippuvainen kusipää. Se sinä olet ja minä olen saanut touhusta tarpeekseni. ”Enkö ole mitään muuta”, sinä ruikutit. Et, minä sanoin. Vittuilit minulle viimeisen kerran, tässä menee raja, minä en sano sinulle yhtään hyvää sanaa, kiltteyteni loppui nyt. Niin minä sanoin, enkä kadu sanojani.

Viime kesänä sanoit: haluan lopettaa. Kävit Raittilassa, jonne saa mennä vain selvin päin, ylpeänä kerroit taas käyneesi siellä, siellä on hyviä tyyppejä, sinä sanoit, siellä on kahvia ja vertaistukea. Hyvä, minä sanoin. NA:ssakin kävit. ”Rakastan sinua enemmän kuin päihteitä”, sinä sanoit.

Jos olisin muusikko, tekisin biisin. Mutta minä olen kirjailija, siksi kirjoitan kirjeen. Sinä olet muusikko. Teit minulle biisin. Anteeksi, että en osannut arvostaa sitä. Miksi tässä ei ole edes sanoja, minä kysyin, etkö viitsinyt kirjoittaa vai etkö osannut? Laitoit jonkun madonnan kuvan levyn kanteen, koska minulla on madonnan, neitsyt Marian nimi. Kysyit ensin, saisitko käyttää minun kuvaani, mutta en suostunut.

Kuule, oliko se tosiaan niin, että sydämesi pysähtyi kerran metrossa ja sinut elvytettiin henkiin? Jumalauta! Herää pelle! Ei sellaista noin vain terveelle nuorelle miehelle tapahdu. Mutta amfetamiini voi vaarallisesti kiihdyttää elimistöä, olen lukenut näistä, sinun vuoksesi. Lievensit kertomusta myöhemmin: sinulla oli epileptinen kohtaus. Ja sellaisia tuli useita. Äänitysstudiolla oli tapahtunut jotain, sinulta lähti taju. Kuulemma kaverit antoivat Diapamia, ja sillä virkosit. Mitä helvettiä nyt oikeasti? Ei kutsuttu ambulanssia, koska pelättiin poliisia, niinkö, ja asetettiin kaveri hengenvaaraan?! Ai saatana näitä touhuja.


Kello on nyt yksitoista, aurinko on jo laskenut. Katselin äsken vaaleanpunaisia pilviä, näin ne olohuoneen pikkuikkunoista. Nyt taivas on siellä siniharmaa, jokin punainen valo välkkyy mastossa. Istun keittiössä ja pihan puoleisten, vastapäisten kerrostalojen välissä taivas on keltainen, se on sinun värisi. Missä sinä olet? Mitä teet? Skulaat ja vedät piriä varmaankin. Kuulemma kitara on paras ystäväsi. ”Skulaan. Oon skulannu 20 tuntia”, sinä joskus sanoit, kun aamulla soitin. Haista vittu, minä sanoin, etkö meinannut yhtään nukkua.

Puhelimeni soi, en vastaa, koska minulla on asiaa sinulle, ei sille henkilölle, joka haluaa juuri nyt puhua kanssani jostain syystä. Sinä et voi minulle soittaa, koska olen estänyt sinut. Haluan mennä nukkumaan, pian menen.  Kirjoitan sinulle lisää huomenna, sydämelläni on paljon. Kättäni särkee. Laitan siihen jääpakkauksen kohta ja asetun peiton alle. Hyvää yötä, rakas. Miksi, miksi sinä et tajua?


Seuraavana aamuna

Huomenta, olet näköjään ajatellut minua 7.42. Tiktokissa on sinulta viesti. Se on ainoa paikka, jossa en ole estänyt sinua.

”Rakastan sinua. Anteeksi kaikesta. Minulle kasvunpaikka. Toivon että kohtaamme vielä joskus. Toivon että voit hyvin. Jos jumala suo me tapaamme. Hyvää kesää rakas.”

En vastaa mitään. Edellinen viestini sinulle on ”Painu helvettiin”. Pidän sen voimassa.

”Missä sulla on kahvikupit?” sinä kysyit, vaikka olet käynyt kotonani ties kuinka monta kertaa ja mukit olivat aivan nenäsi edessä avohyllyllä. ”Mistä tänne tulee valot? Missä on kauha?” ihmettelit saunassa. Kun hait keittimestä kahvia, saatoit unohtaa edellisen puolikkaan kupin pöydälle ja ottaa uuden. Useimmiten läikytit kahvia kaikkialle: pöydälle, lattialle, matolle ja sohvalle.

Usein pelasimme lautapelejä. Trivial Pursuitia, Alphabetia ja mikä sen yhden nappulapelin nimi onkaan? Muistit aina näyttelijät elokuvista, joista en ole kuullutkaan ja bändijutut tiesit – pinkit kortit. Historiastakin sinulla on paljon knoppitietoa, onkos se keltainen väri vai mikä? Minä yleensä tiedän ruskeat kortit.

Koska et ollut skarppi, syystä toisesta, minä yleensä voitin. Kerran suutuit silmittömästi, olit jo eteisessä ja huusit, kuinka Jumala ei rakasta sinua. Tule takaisin, minä sanoin, pelataan uudestaan. Joku toinen olisi pelästynyt, sen verran raju purkauksesi oli. Mutta minä houkuttelin sinut takaisin ja sinä suostuit. En muista, kumpi seuraavan erän voitti, mutta sitten sinulla oli jo kiire taas.

Vilkuilit puhelinta jatkuvasti. Mitä sä säädät? saatoin kysyä. Hoidan asioita, sinä sanoit. Mitä asioita ihminen hoitaa yömyöhään? Pirikauppaa tietenkin.

Ei tästä kauan ole, kun kutsuit minut syömään Saslikiin. Tulin varmaan osalliseksi rikollisesta toiminnasta, kun suostuin. Jostain olit saanut paljon rahaa, sinulla oli uusi takki, t-paita, farkut ja kengät, väärät vuodenaikaan nähden, ja jonkin tahran olit jo takkiin saanut. Sinulla on usein likaiset vaatteet, etkä huomaa, vai etkö välitä? Viime kesänä olit likainen puvuntakki päällä, punainen huivi päässä, kun kävimme Kiasmassa. Mutta se oli mukava päivä. Jaksoit kävellä Töölönlahdella, ostimme kahvia ja jäätelöä, puhuimme kaikessa rauhassa.


Sinulla oli työpaikka henkilökohtaisena avustajana, sanoit pitäväsi siitä työstä. Miksipäs ei, sinä olet sosiaalinen ja avulias. Mutta sitten joku oli valittanut. Sinulta vaadittiin puhtaita seuloja. Olitko ollut sekava, mitä oli tapahtunut? Joku oli sanonut, että kannabis haisee, niin sinä minulle sanoit, mutta ei ongelmaa, annan puhtaat seulat ja saan jatkaa. No, toisella tai kolmannella kerralla seula ei ollut puhdas. Puoli vuotta, sinulle sanottiin, puoli vuotta puhtaita seuloja, että pääset takaisin. Se oli sinulle liikaa, et viitsinyt yrittää.

Uskottelit kuitenkin minulle edelleen, että haluat raitistua. Ja minä uskoin. Kunnes sitten syksyllä, ei se oli talvi jo, tulit saunalle silmät punaisina räkä valuen. Sillä kertaa sauna ei ollut lämmin, olin ehtinyt jo uida, sinä et halunnut. Ei se raittius sitten onnistunut, minä totesin. ”Kui?” sinä kysyit. No saatana, näenhän minä! Sen jälkeen aloit muuttua, etääntyä, tulla kylmemmäksi, vihaisemmaksi, välinpitämättömämmäksi ja kaikin puolin sairaammaksi, fyysisesti et jaksanut enää lähteä lenkille, psyykkisesti olit usein hermoraunio, vainoissa tai raivoissa.

Ottaa päähän, ottaa helvetisti päähän, että sinä tuhoat elämäsi, etkä itse sitä tajua – tai ehkä et vain piittaa. Minä en jaksa enää katsoa vierestä. En jaksa jännittää, missä kunnossa tällä kertaa mahdat olla, jos tapaamme. Vaikket olisi ”swimboissa” ja silmät seisoen taukoamatta puhuva tyyppi, saatat olla kuolemanmusta raskas hahmo, joka vie huoneesta hapen synkillä, itsetuhoisilla, kateellisilla tai harhaisilla jutuillaan. En jaksa pelätä, kun seuraavan kerran hukkaat puhelimesi ja olet viikon tavoittamattomissa. En jaksa hourupäisiä, mustasukkaisia tekstiviestejä, joita saattoi sinkoilla kilometrikaupalla taukoamatta. ”Enkö ole muuta kuin narkkari”, sinä ruikutit. Olet sinä, tietenkin, mutta narkkari on ottanut enemmän ja enemmän sijaa sinussa ja oikea persoonallisuutesi pilkahtelee enää ani harvoin, niin että sitä on ehkä 5% enää näkyvissä, Piripää on ottanut vallan kuin saatana konsanaan. Et pysty vastavuoroisuuteen etkä empatiaan. En minä voi olla demonin ystävä.

Kunpa tulisit takaisin, Mikael, sitä minä toivon!


Juttu on julkaistu teologian opiskelijoiden Kyyhkynen-lehdessä 2/ 2024

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti