Nättiä vai sotkua?

006/2022, 85x85cm

Tämän viikon maalaus hämmentää minua. Se näyttää väriensä puolesta jonkun toisen tekemältä. Kokeilin: se ei sopinut yhdenkään työhuoneessa olevan teoksen viereen, ei sitten ainoankaan. En laittaisi maalausta kotini seinälle (en kyllä laittaisi monta muutakaan, vaikka tykkäänkin niistä, sillä koti on koti eikä työhuone). Jos se olisi vaate, en pukisi sitä päälleni (aika monta maalausta voisin mielelläni pukea). Kaikissa tämän vuoden valmiissa maalauksissani on vihreää. Mutta tässä kellanvihreä väri jotenkin ärhentelee kontrastissa vahvan oranssin kanssa. Tähän verrattuna edellinen violetti-pinkki-vihreä teos näyttää kiltiltä ja melkeinpä säyseältä. Vaikka teos on erilainen ja silmiini outokin, luulen että se on aika onnistunut.

Vaikka teoksella ei toistaiseksi ole kavereita, en lähtenyt vasiten niitä tekemäänkään ainakaan vielä. Halusin tänään maalata fluoripunaista, ihan päinvastaista väriä. Minulla oli valmiina kaksi 85x85cm pohjaa. Taitoin väriä vähän valkoisella ensimmäistä työtä varten ja maalasin tasaisen värin. Sitten lisäsin raakaa paloautoväriä ja sudin toisen pohjan tällä räikeämmällä seoksella. Ajattelin että ultramariininsininen sopisi hienosti paloautonpunaisen kanssa ja valutin litkumaista väriä kumpaankin työhön.

Ensimmäisessä työssä käytin lastaa niin että sain maalauspohjan valkoista vähän pilkottamaan joistakin kohdista. Sitten sekoitin fairy-pullossa vähän kiinteämmän pinkin, jolla pursotin kolme siksak-raitaa.

Toiseen työhön tuli myös raita samalla pinkillä ja lisäksi vähän turkooseja roiskeita, jotka tein isolla palettiveitsellä. Istuin alas seurailemaan maalin kulkua. Postasin Instagramiin: ”Maalivalvojaiset. Tuleeko nättii vai sotkuu?” No siihen tuli sitten saman tien joku toteamaan: ”Mikä ero niillä on.” En tiedä, oliko tämän neropatin ajatus, että työni on sotkua; lauseessa oli kysymyssana, mutta piste perässä. Ei huvittanut siinä hetkessä sanoa mitään, kommentti ärsytti minua. Ja ärtymys nosti esiin muita ärsyttäviä, työhöni liittyviä kommentteja, joita välillä kuulen. ”Se on varmaan tosi terapeuttista”. ”Elääkö sillä?” No onneksi ei ole terapeuttista. Terapiassa saatan mennä tolaltani ja itkeä, töissä en itke. En maalaa purkaakseni sieluani yhtään sen enempää kuin Suomen armeijan upseeri ei pura sieluaan suunnitellessaan sotaharjoituksia. Silti maalaan mieluummin kuin masinoin sotaharjoituksia. Mutta sotaharjoituksessa täytynee mm. suunnitella reittejä. Maalillekin pitää suunnitella reitti. Jos maali eksyy reitiltä kovasti, tulee sotkua. Maali on välillä kuritonta ja sattumalla on sijansa. Mutta sattumat pitää yrittää ennakoida. Täytyy esimerkisi tietää, minkä verran maaliin tulee lisätä vettä ja minkä verran mediumia.  

Oletetaan, että saamani kommentti oli kuitenkin kysymys eikä vittuilua, vaikka välimerkki oli väärä. Mikä ero siis on nätillä ja sotkulla? Nättihän tarkoittaa sanana vähän samaa kuin sievä ja kaunis. Tämän päivän valmis maalaus ei ole mielestäni tässä mielessä nätti. Mutta sotkunakaan en sitä pidä. Puhekielessä nätti voi tarkoittaa myös hienoa, onnistunutta tai coolia. Esimerkiksi huomenna on sairaan nättiä mennä jengin kanssa cheer-kisoihin Vierumäelle. Tavoitteena on puhdas ja nätti ohjelma. Mutta jos nousijat putoilevat pyramidista ja dinosaurukset eksyvät matkalla stuntista toiseen ja törmäilevät toisiinsa ja kaatuvat matolle, se ei ole nättiä, se on sotku. Minä haluan tehdä onnistuneen, hienon ja nätin maalauksen. Kun maali on märkää, on mahdollista että kuivumistulos ei ole halutunlainen, vaan maali on liikkunut liikaa ja sotkenut, esimerkiksi siten että keskellä taulua on tumma, samea lammikko. Tämän voi tietenkin tarvittaessa korjata seuraavalla maalauskerralla, mutta aina on hienoa, jos voi täräyttää kerralla kohdalleen. Sotku tulee, jos sählää kuin amatööri. Nättiä tulee, kun on treenannut tarpeeksi ja tietää, mitä välineellään tekee.

Ulkomaailmaan

Kirjoitin kuusi viikkoa sitten ankeaa juttua. Harkitsin ankarasti, voinko/ haluanko julkaista sellaista, mutta päätin antaa mennä. Jaoin kirjoituksen omalla fb-sivullani ja parissa mielenterveysryhmässä. Näköjään ankealle oli tilausta, sillä kirjoitus nousi vuorokaudessa kaikkien aikojen luetuimpien joukkoon ja sain kymmenittäin kannustavia kommentteja. Kysyin ja sain muutamalta luvan julkaista kommentin tässä:

"Vaikutuin. Itkin. Juuri näin tunnen niin kovin usein, ja juuri tällaisesta raadollisuudesta saan voimaa."

"Mun mielestä sisältö on karun kaunista. Käytät sanoja ja muodostat lauseita niin, ettei yksikään sana ole väärin tai mene hukkaan, kaikella on merkitys. Tätä paskaa se sairaus välillä on, virkistävää ettei sitä tarvitse aina hyssytellä."
 "tykkäsin. ja pitää sanoa että tää kaksari on perseestä. mutta periksi ei anneta!" 

No ei niin muuten, perkele! (Kaksari = kaksisuuntaisen lempinimi)

Laitoin tänään iloisen ulkomaailmaan lähtö -kuvan elokuun alusta. Ulkomaailmaan lähtö ei ole aina helppoa, mutta kerroin aiemminkin siitä, että tykkään välillä tälläytyä. Ja parhaat meikkipaletit ovat niin kauniita ja ihania; on kuin silkkiä ja aitoa kultaa iholleen sivelisi! Meikkaaminen saattaa hyvinkin piristää. Sairaalassa oli kerran tyttö, joka teki joka aamu kello kuusi herättyään täydellisen päivämeikin. Joku oli tölväissyt että mikäs masentunut sinä muka olet, kun jaksat meikata. Mutta tälle tytölle meikkaaminen oli osa päivittäistä hoito-ohjelmaa: hän oli erityisen taitava meikkaaja ja itsestään huolehtiminen tällä tavoin oli tärkeää. Masennus on ilon puutetta, joten jokainen mahdollisuus iloon pitää hyödyntää. Huolellinen look voi olla myös suoja ja on hyvä, että on sellainen keino suojautua. Tarkka varmaan näkee masennuksen silmistä, mutta suurta osaa pystyy hämäämään.

Minulle kuuluu nyt selvästi parempaa kuin ankean jutun aikaan. Olen käynyt ulkomaailmassa melkein joka päivä ja pystynyt olemaan aktiivinen! Minulla on keltaista maalia polvessa ja peukalonkynnessä. Olen oppinut arabian aakkoset. Osaan myös seisoa hienosti käsilläni. Keltaiset maalaukset, arabian sanat ja cheermatto siis kutsuvat. 

Voitolla uuteen

Iso ja pieni cheeleader Oikarinen syysnäytöksessä. Harjoittelen nykyään GS:n Dinosaurs-joukkueessa. Enpä olisi tätäkään vielä vuosi sitten uskonut.

2017 alkaa riemukkaissa merkeissä. Iso unelmani on toteutumassa. Minusta tulee kirjailija! Olen tehnyt neljä vuotta työtä, joka nyt, ihan kohta näkee päivänvalon: esikoisromaanini  Lucian silmät pukataan kansien väliin ja pullautetaan maailmaan. Kustantaja on Arktinen Banaani, jonka sivulla kirja esitellään näin: 

"Romaanin päähenkilö Janna on nuori taiteilija, joka valmistelee tulevaa näyttelyään. Taidemaailma rosoineen on kuvattu aidosti, sillä kirjailija on itse taiteilija, jolle miljöö on tuttu. Hän valottaa romaanissaan myös vaiettua, itse kokemaansa, kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Lucian silmät alkaakin Jannan maanisuuden kuvauksella, ja tarinaan mennään sisään kertarysäyksellä. 
Kirja on loistavaa ihmiskuvausta, sairauskuvausta, ajankuvausta ja varsinkin naistaiteilijakuvausta. Mitään ei selitellä eikä pyydetä anteeksi. Samalla romaani on hillittömän hauska. Sukupuoliroolit keikautetaan nurin: Janna on kuin Picasso tai Bukowski, nainen, joka panee kuin mies, ottaa itse. 
Visuaalinen romaani on paitsi vetävä tarina – kielellisesti elävä ja tarkka – myös kuin hehkuvan värikäs, hurja maalaus. Lukijalla on kädet kyynärpäitä myöten maalitahroissa kirjan luettuaan. 

Maaria Oikarinen (s. 1972) on helsinkiläinen taidemaalari ja kriitikko, joka harrastaa heprean kieltä ja cheerleadingia. Hän pitää myös suosittua Hekuma-kuvataideblogia."

Olen kovasti odottanut, että pääsen kertomaan tämän uutisen. Ensin vihjasin varovasti facessa laittamalla statukseeni kirjan IBSN-numeron. Kuvittelin koodini hukkuvan feediin, mutta niinpä vain kaverit olivat googlailleet arvoituksen auki ja sain rutkasti onnitteluja. Kiitos niistä!
No eilen sitten olin vähän radalla eli pikku avajaiskierroksella. Mieskollega oli innoissaan kirjauutisesta ja toitotti toisille kollegoille Bukowski-vertausta – että sellaista kamaa. Hih. Selitä siinä sitten, että tiedotteessa puhutaan kirjan päähenkilöstä eikä kirjailijasta.

Pysykää kuulolla, tulen kertomaan kirjasta lisää lähiaikoina. Palataan myös tuohon jännittävään omaelämäkerrallisuus-kysymykseen. 

Ai niin ja hei: jos haluat kirjan hyppysiisi tuoreeltaan, hyödynnä edullinen ennakkotilausmahdollisuus.  Toimitus on ilmainen.

Sähköä ilmassa

Sähköä ilmassa (170x130cm) 2016

Minusta tuntuu välillä, että olen kävelevä säätutka ja ilmapuntari. Niin vahvasti säätila vaikuttaa mielialoihini. Nyt sää on hiostava ja epävakaa, ja minä olen levoton. Keskittymiskykyni on miinuksen puolella. Touhuan sitä tätä siksak, monta asiaa yhtä aikaa, kutakin vain hetken kerrallaan. Romaanin lukeminen on täydellisen mielenrauhan merkki, tykkään lukea iltaisin. Turha sanoa, että ei puhettakaan sellaisesta nyt. Joskus saatan lukea aamusta iltaan, jos ei ole menopakkoja, silloin sängyssäni on miehen paikalla kymmenen kirjaa. Nyt kirjaston osittain luettu metripinkka tönöttää jakkaralla kirjoituspöydän vieressä. Ja olohuoneen puolella sijaitsee toinen torni (tämä sijainti merkitsee, että kirjat ovat menossa takaisin kirjastoon). Torni sisältää tietokirjoja, natsikirjoja; en aio avata niitä enää. Luin puolet, koska olin keväällä natsikurssilla (sen täsmällinen nimi oli ”Holokaustin jälkivaikutukset israelilaisessa yhteiskunnassa”).

Päätän katsoa leffaa. Areenalta löytyy kehuttu ranskalainen. Katson alkutekstit, ei tässä enempää kylmiltään jaksa. Pause. Haen pesukoneesta muutaman märän vaatteen, ripustan ne kuivaustelineelle, joka on olohuoneessa, puolentoista metrin päässä natseista. Räps, leopardimekon saumat suoraksi! Myöhemmin ripustan taas vähän, jos muistan. Pikkupyykit ovat rasittavimmat, ne pitää napsutella roikkotelineeseen (mikä sellaisen nimi on? Varmaan joku perkeleen pyykkikaruselli.)

Elokuva kertoo vanhasta pariskunnasta. Jätän ne aamuteelle ja otan pari valokuvaa fb-kirpparikamoista, keitän kahvia. Laitan joogamaton lattialle ja jatkan leffaa. Teen tasapainoharjoituksia, toinen jalka varpaillaan, toinen ilmassa, keikun ja huojun. Ärsyttää, miksi en voi olla trapetsitaiteilija. Iso vehka täytyy kastella, vien sen suihkuun. Pause. Kirjahyllyssä on muutama kirja vinossa, ärsyynnyn ja suoristan. Istun jumppapallolle. Leffa play. Kattovalo pistää silmiin. Sammutan sen ja sytyvän laavalampun. Toistelen leffan ranskarepliikkejä.

Aurinko on laskenut, luoteistaivas on oranssi.

Teen vatsalihasliikkeitä pallon päällä. Jos elokuvassa on viipyilevä kohtaus, taivutan selkää siltaan. Kämmenet pitäisi saada lattiaan, paino käsille, ojennus ja pallo tietenkin pois perseen alta. Vielä ei onnistu. Lisää habaa, lisää notkeutta. Mä aion tehdä sen. Koska musta tulee syyskuussa cheerleader! Joo joo, Golden Spiritiin on perustettu aikuisten joukkue Dinosaurs (niinku isoja ja kömpelöitä vai?) Harjoittelin kärrynpyörää puistossa mun koutsin kaa. Cheertyylissä on ihan omat kommervenkkinsä, käsien pitää olla ”donitsiasennossa” ennen kuin lähdetään mihinkään. Opin, mutta suoritukseni ei ollut vielä kovin sulava. Koutsi oli silti ylpee. Se käski harjoitella myös käsillä seisontaa seinää vasten. Yritin salilla zumban jälkeen. No, ensin en uskaltanut ottaa tarpeeksi vauhtia. Sitten pääsin suoraksi, mutta jalat eivät osuneet seinään, joten jäi lyhyeksi se seisonta. Vika kerralla sain jalat seinään, ja kroppa luuli kai ettei tässä mitään muuta tartte tehdä, joten putosin ja löin pääni seinään.

Nyt alataivaalla on vaalenpunaisia raitoja. En näe horisonttiin, koska vastapäinen talo on edessä. Sen voisi räjäyttää. Tai tähän voisi rakentaa kymmenen kerrosta lisää, muuttaisin sinne ylimpään.

Unohdin sen kahvin. Pannussa on jotain, mikä näyttää likavedeltä; suodatinpussi on ollut rytyssä. Asettelen pussin kunnolla ja kaadan litkun uudestaan suodattimeen. Rymäytän puhtaat, kuivuneet aterimet laatikkoon, en jaksa lajitella niitä lokeroihin. Tiedän, että tytär nalkuttaa asiasta myöhemmin. Nyt se on Weekendissä. Onneksi siellä on viinaratsia. Ellei se sitten tehnyt kossutissejä. Kohtalaisen yleinen naiskikka kuulemma, mutta menee huonosti läpi, muijavartijat kopeloivat. 

Ikkunalaudalla on lehtiä, kasa on epäsiisti. Selaan sen läpi. Otan luetut lehdet ja vien ne eteiseen paperinkeräyskoriin. Samalla nostan Kirkko ja kaupungin eteismatolta ja työnnän sekaan. Se ei koskaan pääse siitä edemmäksi.

Onko sulla mania? tytär kysyi eilen, koska puhuin sen mielestä outoja. Kielsin ehdottomasti. (Ja miten niin muka, koko ajanhan tässäkin toimin erinomaisen järjestelmällisesti!) Pohdin, mikä olisi sellainen rikollisuuden laji, josta tienaisi hyvin, mutta kiinnijäämisriski olisi pieni. No, autojen varastaminen, tytär vastasi. Se on vähän huono, totesin, eihän mulla ole ajokorttia. Oisko jotain muuta? Oot hullu, tytär sanoi. En ole, kunhan tässä eläydyn erilaisiin tilanteisiin. Eläydytkö vankilaan saakka? Olisihan se kokemus sekin, aloin miettiä.

Nyt sininen harmaa vaaleanpunainen turkoosi, olen näkevinäni katon siluetin takana myös himpun verran keltaista.

Pieni nälkä. Parempi syödä vähän ennen kuin muuttuu isoksi. Pilkon tomaattia ja kurkkua israelilaistyyppisesti. Laitan sekaan kikherneitä ja kastikkeeksi pestoa. Tulee hirvittävä ikävä Israeliin, salaatissa kuuluisi ehdottomasti olla tahinia ja vähän hummusta reunalla. Aih, kaipaan merta, Tel Avivin yökerhoja, Palestiinan Muhammedia (se ei puhunut mulle vähään aikaan chatissa, kun sanoin että deittailen nykyään vain alle 35vee miehiä, sitten tajusin että se oli just täyttänyt 36 ja korjasin erheen). Kaipaan Jerusalemin vihreäsilmäisiä boitsuja, swarmaa ja kuutamouintia Kuolleessa meressä. Haluaisin mennä Vanhaan kaupunkiin huivishoppailemaan, moikata bedueeni-Belalia ja opiskella kielioppia 70vee Arien kanssa. Harifa-maustekin on melkein loppu.

Olen unohtanut klo 19 lääkkeen. Otan sen samalla kun klo 21 lääkkeet. Otan tuplat, niin kuin siksak-vaiheessa kuuluu. Saan ehkä paremmin nukuttua, neljän tunnin yöunet ei hyvä. Vien oranssit vauhtilääkkeet piiloon, etten vahingossa nappaa niitä aamulla, niitä syödään silloin kun on liian hidasta, ei missään tapauksessa silloin kun on nopeaa.

Elokuvan nainen halvaantuu epäonnistuneen leikkauksen tuloksena. En tykkää, miksi piti epäonnea kirjoittaa? Mies tuo naisen pyörätuolissa kotiin. Lupaa, et enää ikinä vie minua sairaalaan, nainen vaatii.

Jostain tulee paha haju. Nuuhkin ympäriinsä. Keittiön lattia. Sulatin pakastimen päivällä ja lattialle on kuivunut raikasta sulatusvettä. Suihkin mäntysuopaa ja rättiluistelen.

Somppunumerosta soitetaan. En voi tietää, kuka se on, koska ne jättävät puhelimia junaan ja soittavat kaverin numerosta ja vaihtavat numeroa koko ajan. Yhden nimi on Muhis, kuinkas muutenkaan. Ryyppäsin niitten kanssa pari viikkoa sitten, ja puheluista päätellen ne ovat jatkaneet menoa siitä saakka joka päivä. Näin sen laihan Alepan kulmilla pari päivää sitten, kun olin menossa salille. Siinä se huojui paljain jaloin Karjala-tölkin kanssa. ”Mihin sä meet babygirl? Millon sä tuut? Nainen, mä haluun nähä sua. Mihin sä meet, millon sä tuut? En oo kännissä, kaks kaljaa vaan join. Millon sä tuut? Mä oon sonni.” Vastaan puhelimeen. En saa selvää, kuka niistä se on. Laiha soitti päivällä, tämä on joku muu. Se puhuu suomea huonosti, joten se ei ole laihan kalju kämppiskään. Laihalla on somppuaksentti, sellainen, että sanojen loppuvokaalit venyvät. Kaljulla ei ole aksenttia, mutta sillä on tyhmemmät jutut kuin laihalla. Tämä on ehkä joku niitten kaveri tai sukulainen. Se haluaa tulla mun luokse juomaan kaljaa. Sanon että ei käy, mä en juo. Se ihmettelee, että mitä mä muka sitten teen. Muistutan että lainasin niille kakskybää, voit kyllä tulla maksamaan sen. Joo huomenna, se sanoo, Partajätkä tulee ja maksaa velan, ja sitten mä maksan sulle. Mitä sä teet, se kysyy uudestaan. Sanon että töitä, on tässä pari kirjoitushommaa. En saa selvää, mitä muuta se sanoo. Sitten luurista ei kuulu mitään, vaikka linja on auki. Se varmaan pudotti kännykän tai jotain.

En halua enää elää, elokuvan nainen sanoo.

Taivas on koboltinsininen, ei, nyt se muuttuu yhtäkkiä tummanharmaaksi.

Mitä jos hyppäisin pyörän selkään ja surraisin töihin? Ei hyvä, sitten en nuku ikinä. Ja miksi mennä tummanharmaaseen? Sitä paitsi mähän olin tänään jo kerran töissä. Jotain oranssia maalasin ja jotain punaista ja keltaista ja pinkkiä. Lopetin hyvän sään aikana (kirjaimellisesti), muuten olisi tullut sotkua. Sitten haahuilin Arabian myymälässä ja vittuunnuin Angry Birds -mukeista. Onneksi nyt on tullut se Pokemon Go, ehkä se tappaa paskalinnut.

Naisen tila huononee, tietenkin. Mies pitää huolta. Mutta ei tämä tästä iloksi muutu, vaikka leffan nimi on Rakkaus. Ei fiilaa. Valitsen toisen Areena-leffan, koska siinä on Keira Knightley. Tämä kertoo intialaisesta jalkapallomuijasta, joka haluaa Beckhamiksi Beckhamin paikalle. Hetken jo pelkäsin että Keira esittää intialaista jalkapallomuijaa. Ei sentään.

Tsekkaan onko kukaan varannut mun feissikirppisjuttuja. No ei, mutta X on lähettänyt kymmenen naamakuvaa ja kaksi videota. Aina niin kiva katsoa sen jättinenää.

Keiran blondimutsi on huolissaan kun Keiralla ei ole jäbää. Keira on semiblondi, mutta ei se halua jäbää, se haluu pelaa. Intialaismuijalla ei ole nappulakenkiä. Keiralla ei ole paitaa, se pelaa adidastopissa. Tää on vaikeuksien kautta voittoon -leffa, selvä peli. Ei tartte kattoo enempää.

Pam! Pam! Ilotulitus idässä. Menen makuuhuoneeseen katsomaan. Oho, Weekendin huipennusnumero. Osa tähtisyöksyistä sinkoaa kirkon tornin viereen. Aika boring. Ei jaksa kattoo enempää.

Keitän lisää kahvia, enemmän kahvia.

Jos lähetän vielä 2000 kuvaa, saanko lähestymiskiellon, X kysyy. Vastaan että lähetä enemmän. Jotain tekemistä sillekin. No nyt se soittaa ja ehehhehhehhehhetttelee. Oota, laitan vähän lisää volaa! Ai niin, tuuthan säki sinne Dinosaurs-joukkueeseen! Ehehhheh. Voisit vaikka oppia kuperkeikan, ehehheheh. 

Pampam loppuu. Itätaivas on musta. Länsitaivas on tummansininen. Otavasta puuttuu yksi tähti. Kahvi on mustaa. Alan kirjoittaa tätä.

Golden Spirit

Golden Spirit 3 (125x160cm) 2016

Olen varastanut uusien maalausteni nimen urheiluseuralta, jota fanitan. Golden Spirit on helsinkiläinen cheerleading-seura, jossa tyttäreni harjoittelee. Ihailen näiden nuorten sinnikkyyttä, omistautumista, iloa, voimaa, rytmitajua ja taitoja. Ihan samoja asioita taiteilija tarvitsee. Hmm, mikä olisi akrobatian vastinpari kuvataiteessa? Miten tehdään maalauksellinen flikki (puolivoltti takaperin) arabialainen tai kierrevoltti? Oli mikä oli, pelkkä temppu ei riitä, täytyy hallita koko ohjelma, työstää harmoninen, moniulotteinen kokonaisuus, joka erottuu joukosta. Cheerleading on joukkuelaji, maalaus yksilölaji, mutta ajattelen tässä, että maalari on ikään kuin valmentaja, joka on vastuussa kokonaisuudesta. Joukkue muodostuu väreistä ja välineistä, jotka tarvitsevat toisiaan ja valmentajaa, jolla on tarvittava vankka taito, näkemys ja kokemus.

Ja sitten se henki, kultainen sielu, se on jotain, mitä ei voi määritellä. Aika ajoin sen voi tuntea oman sydämen sykkeessä, toisen ihmisen kosketuksessa, se tulee liki, kun kohtaat kauneutta, se on aarre, jota kannat sisälläsi, siunaus, lämpö, itse elämä. Golden Spirit -maalaukseni hehkuvat keltaista ja oranssia, sydämen sammumatonta valoa.