Tervetuloa elokuussa: Rakkauden maalauksia

Kirjoitin viime viikolla tiedotetekstin Kanneltalon näyttelyä varten. Tulipas runoiltua:

Väkevä kuin kuolema, tuima kuin tuonela, rakkaus on tulen sammumaton hehku.

Rakkaudessa on kaikki värit. Väreissä on koko maailma.Värit luovat elämyksiä ja tunnelmia, kutsuvat esiin sitä, mikä on näkymätöntä. Kun katsot maalausta, löydät omat värisi ja tunteesi, oman tarinasi. Maalaus voi olla kuin runo, tai siinä voi kuulla musiikkia. Maalaus voi liplattaa hiljaa tai vyöryä kuin laava.

Onko rakkaus punaista? Onko purppura aistillisuutta ja pinkki raisua seksiä? Kulta voisi olla ihon lämpö ja keväänvihreä heräävän lemmen hempeys. Oranssi taitaa olla kiihkeä, tulinen roihu. Kaipuu saattaa olla violettia, keltainen lempeitä ajatuksia, sininen uskollisuutta ja turvaa.

Voi ajatella, että tunne ja rakkaus ilmenee myös siinä, miten värit kulkevat kankaalla, millaisia muotoja ja kuvioita niistä syntyy. Raju maaliroiskaus on intohimon liekki, pieni siveltimen kosketus kuin iltasuukko lapsen poskelle. Värit kurkottavat toisiaan kohti niin kuin rakastuneet. Rakastavaiset yhtyvät, ja rakkaus synnyttää uuden värin. Joskus toinen pakenee ja rakkaus jää haaveeksi. Toisinaan värien kohtaaminen saa aikaan sammuneen sävyn, joka on kuin riita tai pettymys. Mutta sitten riidan viereen puhkeaa ruusunpunaa ja anteeksiannon valkoista. Värit risteilevät ja sykkivät kankaalla kuin verenkierto. Maali virtaa ja suihkuaa kuin maito äidin rinnoista.

Toivon voivani koskettaa sinua, katsojani, antaa sinulle lahjan, jonkin liikahduksen sydämessä, pienen onnen ailahduksen. Jos sinulla on surua tai ahdistusta, maalaus voisi olla lohdutuksen ja rauhoittumisen paikka. Katso, ja anna maalauksen viedä. Ei tarvitse ymmärtää, voi kokea.

Kanneltalon galleria 7.-24.8.2013
Avoinna ma–to 9–20, pe 9–18, la 10–16 (poikkeuksena 10.8. suljettu).
Avajaiset ti 6.8.2013 klo 17.00.
Taiteilija Anna-Sofia Sysser esiintyy avajaisissa. Tervetuloa!

Vapaa pääsy

Järj. Maaria Oikarinen ja Helsingin kulttuurikeskus

Kanneltalo | Klaneettitie 5 | kanneltalo.fi

Tuulispään tiedote

Tuulispää 1 (2011) 180x350cm

26.4.–20.5.2012

Maaria Oikarinen ● Tuulispää – maalauksia | målningar | Paintings

”Hurjimpina hetkinä sitä maalaa kuin hirmumyrsky, antautuu tuulen vietäväksi eikä edes muuta voi.
Kun myrsky laantuu, tulee tyven, aika katsoa teosta rauhassa. Sitten nousee hiljainen tuulenvire, jolloin
maalaaminen on pienieleisempää; ja kohta taas saattaa koittaa viima ja rankkasade.”

Taidemaalari Maaria Oikarisella oli pitkä kausi, jolloin maalauskankaalle rakentui yhä paksumpi
kerros väriä ja massaa. Sitä ennen akvarelli kiehtoi. Tuulispää-näyttelyn teoksissa Oikarinen on
palannut ohuempaan, mutta kerroksellisuus on säilynyt. Hän on laajentanut omaa tuttua formaattiaan,
vapauttanut maalauskankaan pingotuspuista ja pohjavärin päälle on syntynyt kuin mattoa puistellen
osittain satunnaisia viivoja, ”lentävä matto -tekniikalla”. Ravisteluvärit vuorottelevat siveltimellä tai
lastalla maalattujen kohtien ja kerrosten kanssa, ohut paksumman kanssa.

Vauhdin rinnalla värit määrittävät voimakkaasti Oikarisen teoksia. ”Värit ovat tärkeitä minulle
kaikessa, koko elämässä.” Maalausprosessissa Oikarisella on käytössään mahtava määrä purkkeja,
pigmenttejä, helmiäisiä, glitteriä ym. Kaikki eivät päädy kerralla kankaalle, mutta mahdollisuudet ovat
käden ulottuvilla, teos voi edetä halutussa rytmissä.

Valutettuihin väreihin Oikarisella on ristiriitainen suhde. Tässä sarjassa niillä on kuitenkin tarkoin
harkittu paikka ja funktio: maalauksen liike laajenee kankaan ulkopuolelle. Valumat kulkevat ristiin
rastiin moneen suuntaan kankaalla. Välillä ne yhtyvät isommiksi uomiksi tai pysähtyvät lammikoiksi.
Myös puista irrotettu kangas palvelee ideaa osaksi taustaa laajentuvasta seinävaatteesta ja liikkeestä.
Jotkut halutuista väriefekteistä saa syntymään vain pingottamattomalle kankaalle.

● Maaria Oikarinen (s. 1972) on valmistunut kuvataiteilijaksi Taidekoulu MAAsta 1998. Hän on
osallistunut lukuisiin yhteisnäyttelyihin ja Galleria Rantakasarmin näyttely on hänen seitsemäs
yksityisnäyttelynsä. Oikarinen on myös aktiivinen kirjoittaja, jolla on takanaan mm. suomen kielen
ja kirjallisuustieteen opintoja Helsingin Yliopistossa. Hän on avustanut useita lehtiä sekä kirjoittanut
taiteilijakollegoille tekstejä. Verkkopäiväkirjassa hekuma.blogspot.com hän kertoo työskentelystään
kuvin ja sanoin. Oikarinen on Taidemaalariliiton ja Helsingin Taiteilijaseuran jäsen.

Galleria Rantakasarmissa samanaikaisesti yksityisnäyttelyt:
Milla Siim-Kaasinen – Maalauksia
Mirkka Tiirinen – Puutarha, maalauksia ja veistoksia

Lisätietoja ja kuvia | Tilläggsinformation och bilder | More information and pictures:

Hannele Nyman, galleristi, näyttelysihteeri | gallerist | Gallery Manager
Helsingin Taiteilijaseura | Konstnärsgillet i Helsingfors | Helsinki Artists’ Association
Galleria Katariina & Galleria Rantakasarmi
gsm + 358 (0)440 551 678, hannele.nyman@helsingintaiteilijaseura.fi

GALLERIA RANTAKASARMI , Suomenlinna C 1, 00190 Helsinki
www.helsingintaiteilijaseura.fi
Galleria avoinna ti–to 12–17.30, pe–su 11.30–16
Sujettu Vappuna 1.5. ja Helatorstaina 17.5.2012

Täysosuma vai keisarin uudet vaatteet?

Yläpilvee huttuu skeidaa liirumlaarumii päläpälää paskanjauhantaa. Ainakin näitä määreitä olen kuullut kollegojeni käyttävän taideteoreetikkojen, kriitikoiden ja kuraattorien taideteksteistä. Usein myös taiteilijoiden itse kirjoittamat tiedotteet ja statementit saavat tuopin äärellä (tai työhuoneyhteisön kahvihuoneessa) satikutia.

Mutta kun oma näyttely koittaa, jokaisen täytyisi kirjoittaa tai saada joku kirjoittamaan tiedote lehdistölle. Joillekuille oman työn sanallistaminen on hyvinkin tärkeää; näistä toiset ovat taitavia älyllisiä kirjoittajia, jotka hallitsevat äidinkielensä ja osaavat käyttää sen suomia mahdollisuuksia samoin kuin käyttävät taiteessa taidevälineensä mahdollisuuksia. Teoksen ja kirjoituksen välillä vallitsee koherenssi; kenties jonkinlainen ajatusten vaihto, johon teoksen nimi voi vielä tulla kolmanneksi (”teoksen nimi sekä syventää sitä, mitä piirroksessa tai maalauksessa nähdään, että samalla kyseenalaistaa sen.” Matthias Winzen Marlene Dumasista). Piirretään ääriviivoja, mutta annetaan katsojan itse värittää.

Sitten on niitä taiteilijoita, jotka kirjoittavat tulitikusta puhelinluettelon verran eivätkä osaa käyttää edes tietokoneen oikolukuohjelmaa. Taiteilijalla on huikeat visiot näyttelynsä nerokkuudesta, ja hän varastaa sanataloonsa tiiliä muotifilosofeilta. Sellaisia tekstejä on kiusallista, jos ei mahdotonta, lukea. Harri Manner on kirjoittanut aiheesta satiirisen romaanin Suuri performanssi.

Tuntuu, että viime vuosina teksteihin on kuitenkin tullut enemmän tolkkua, kirjoittamiseen kiinnitetään huomiota taiteilijoiden koulutuksessa. Paitsi taidekoululaisille, myös ammatissa pidempään toimineille on tarjolla opetusta. Esimerkiksi  Art360-hanke on järjestänyt taiteilijoille kirjoituskursseja, joilla on laadittu tekstejä omasta työstä ja teoksista.

Nykytaiteilijoilta odotetaan, peräti vaaditaan kykyä puhua ja kirjoittaa töistään (minusta tuntuu, että odotetaan myös energistä ekstroverttiä persoonaa, jonka voimasta taviskin saa ammentaa). Moni haluaa nähdä taiteilijan ja kuulla tämän kertovan tuotannostaan. Etenkin, jos asiakas on ostoaikeissa, hän tahtoo taululle tarinan. Olenkin kertonut siitä, kuinka usein kysytään mitä olen ajatellut teosta tehdessäni. Siinä pitäisi sitten vielä näyttää hyvältä ja puhua kiinnostavasti, vähän muustakin kuin siitä taulusta, ainakin nyt parisuhdetilanteestaan ja harrastuksistaan.

Lienen maininnut, että minäkään en niin kovasti pidä taidepuheesta (jota paradoksaalisesti olen tässäkin jo monta kappaletta puhunut)? Postin tuomat näyttelytiedotteet lähinnä vituttavat. Usein ensimmäinen lause ratkaisee, jatkanko lukemista - monesti en viitsi. Kutsujen kuvia kyllä katselen mielelläni. Tehdessäni kriitikon työtä minulla oli tapana olla ehdottomasti lukematta tiedotetta ennen kuin katsoin näyttelyn. Teostiedotkin katsoin vasta teosten tarkastelun jälkeen. Olin ja olen sitä mieltä, että kuvataiteen on toimittava kuvana, mikään teksti tai pälätys ei voi tuoda siihen latausta, jos sellainen katsoessa puuttuu. Kyllä maailmaan sanoja mahtuu. Minä tahdon mennä verbaalisen maailman tuolle puolen, salaisuuksien maahan. Kuka sen sanoikaan (on tainnut monikin ajatella ja sanoa), että maalari tekee näkyvää näkymättömäksi?!

Hekuma on välillä ollut kuvablogi, toisinaan olen kertonut työskentelyni vaiheista, joskus taas pohtinut taidetta ja elämääkin noin yleisemmin. Hekuman taidepuhe on yleensä varsin käytännönläheistä, puhun enemmän taiteen tekniikasta kuin teorioista.

Hyllyssäni on paljon taidekirjoja. Kaikista olen selannut kuvat läpi moneen kertaan, mutta läheskään kaikkien tekstejä en ole lukenut. Jos olen maaninen tai masentunut – työhulluudessa tai uuvuksissa – en ehdi tai jaksa lukea mitään. Juuri nyt on meneillään mukava suvantovaihe: näyttely on valmis, ja avajaisia odotellessa voin keskittyä esimerkiksi lukemaan taidekirjoja. Aionkin julkaista Hekumassa tekstejä, jotka innoittavat ja kiinnostavat, kenties ärsyttävät minua. Sitaatit liittyvät taiteilijuuteen sekä taiteen tekemiseen, kokemiseen ja sen vaikutukseen. Kohtpuoleen julkaisen myös oman näyttelyni, Tuulispään, tiedotteen mutta nyt annan puheenvuoron Rax Rinnekankaalle.

Kirjoitti Rax

”he [taiteilijat] ovat hetkensä tullen kuin ukkosen johdattimia – yhtä lailla reagoivat olemassaolollaan ulkoapäin iskevään kuin sisällään kasvavaan, heijastaen näin prosessia, jossa niin he kuin ympäröivä yhteisö elävät ja kamppailevat ja uskovat.

Kuvataiteilijoiden identiteettiin liittyy poikkeusihmisen mystinen kyky: sisäisen ja näkymättömän todeksi tekemisen tarve. Tässä mielessä taiteilijat muistuttavat kirkonmiehiä ja saarnaajia – suurten lupausten ja toivon antajia. Kun sisäinen on liitossa taiteilijoiden mielen ja kokemuksen kanssa, lopputulosta voidaan katsella myös narsismin, ilmaisupakon ja itsensäpaljastajien tekoina.

Kuvataiteilijat tuottavat sellaista, mikä ei tavallaan ole edes olemassa: Yhtä aikaa käsitteellistä ja konkreettista, näkymättömissä tarkasteltavaa ja silmin nähtävän visuaalista, haurasta ja kestävää, epäkulttuurista ja hyvin kulttuurisidonnaista..”

 - - -

”Kulttuureista riippumatta maallisen voiton nälkä on syömassä etenkin nuorilta kuvatateilijoilta sitä ainoata lahjaa, jolla taiteilijat ovat läpi historian muuttuneet mös itse taiteeksi – sielullisen keskittymisen kykyä. Sielullinen keskittyminen johtaa taiteilijan ainoaan omaisuuteensa, kokonaisvaltaiseen sitoutumiseen työhönsä, olosuhteista riippumatta. Nyt tuo luovuuden ydin on jäämässä nuoren sukupolven keskuudessa heikoille – johtuen kuvataiteisiin liitetystä mediallisen seksikkyyden eli ’olemassaolon’ ja sosiaalisen onnistumisen tuomista paineista.”

Teoksessa Taide taiteilijoissa, 2007

Lukija, odotan kommenttejasi!

Helmen lehdistötiedote

Olen viime aikoina käyttänyt eniten valkoista väriä. Halusin levätä ja rauhoittua vaaleassa maailmassa. Tarkastin pieniä nyansseja ja etsin ajatuksen kirkkautta. Maalauksissa muut värit kohtaavat valkoisen utuisen pehmeinä. Näyttelyssä on esillä vaaleat sarjat Helmi ja Tyttären unet.

Sarja Nimeni on Punainen on omistettu rakkaimmalle värilleni. En koskaan väsy tutkimaan sen sävyjä ja variaatioita. Maalaukseni puhuvat värin kieltä, mutta ne puhuvat myös elämän kieltä. Punainen maalauksissani on rakkautta, tulta, verta, kukkimista.

Joskus kuolema tulee ihan lähelle, sitä olen käsitellyt sarjassa Hukkuminen. Näihin maalauksiin voi tutustua gallerian alakerrassa. Hukkumisen aihe on kuolema, kuolevaisuus, näiden kanssa kamppailu, yritys hyväksyä.

On järvi, järven lumo, kauhu ja houkutus. ”Tule uimaan”, järvi kuiskaa, kutsuu hukkumaan. On epätoivo: rimpuilen ja putoan. Nämä näkyvät maalauseleissä ja kuuluvat väreissä. On halu uida hukkumatta, siksi teen uimaliikkeitä kankaalla. Maalaukset ovat fyysisiä, tavallaan ne esittävät järveä, mutta kuuluvat kuitenkin abstraktin maalauksen piiriin.

Työni yksi tavoite on ollut antaa tilaa kuoleman ja surun ajatuksille katsojassa. Ehkä maalauksessa voi kohdata ahdistuksensa, ehkä voisi itkeä, ehkä tulla lohdutetuksi. Voisiko saada voimaa? Hukkumisessa on kaikki värit, koska vaikka se on alkanut kuolemasta ja liikkuu lähellä kuolemaa, se on maalaussarja elämästä ja sen rikkaudesta.

Puhuvat värit

Yritän kirjoittaa jotain siitä, että värit osaavat puhua. Kuka kertoisi, mistä valkoinen puhuu, mistä punainen? Yritän sanoa, että maalauksessa on elämä ja rakkaus ja että kuolema tulee sekin joskus ihan lähelle maalauksessa. On kokemus syleilystä, on hukkumisen pelko, on yötön yö ja öisin yö. On polte, on tuhka ja on hiljaisuus. Yritän kirjoittaa olennaisesta, voiko siitä monta sanaa sanoa?

(Toisin sanoen roikottelen sohvalla ja yritän laatia lehdistötiedotetta Turun näyttelylle sekä kirjoittaa Artist's Statementiä ja englanninkielistä CV:tä Romanian symposiumiin, jonne olen lähdössä heinäkuussa melkein heti avajaisten jälkeen.)

Kritiikki

Turun Sanomat julkaisi kritiikin Toivo!-näyttelystä ihan vähän ennen sen päättymistä, eli viime maanantaina. Hyvä kun julkaisi, kritiikki kun on tätä nykyä uhanalainen laji. Taiteilija taas on lajina sellainen, että kritiikin kanssa on pakko olla ainakin vähän eri  mieltä, vähän suuttua tai ainakin ärtyä jostakin kohdasta, ylitulkita, väärintulkita, selitellä ja väittää tekstille vastaan. Itsekin kritiikkiä kirjoittaneena tiedän nämä taiteilijain reaktiot hyvin ja olen huvittunut siitä, että reagoin itse ihan samoin. Minusta kyllä vaikuttaa, että kriitikko on katsonut teoksiani ihan kunnolla ja ymmärtänytkin niistä. Kriitikko ei siis ole puusilmäidiootti niin kuin jotkut joskus ovat. Ei ole tarpeen kirjoittaa vastinetta, soittaa päätoimittajalle tms. Mutta pari kommenttia pitää toki sanoa, vähän saivarrella ja yksi asiavirhe korjata, ks. kuva. Pääasiassa tämä kritiikki on kuvaileva, vähemmän arvottava, kuten nykyään on tapana, mutta kuvailussaan se osuu minusta koko lailla oikeaan. Eläytyvää kokemista ja persoonallista tulkintaakin tekstissä on. Taiteilija merkitsi mielestään parhaan kohdan pinkillä.

Kyltymätöntä värimässäilyä

Maaria Oikarisen Toivo!-näyttely koostuu abstrakteista, ekpressiivisistä maalauksista. Taiteilija viittaa toivolla tähdenlentoon, syntymäpäiväkakun kynttilöihin, tilanteisiin, joissa toivomininen on aktiivista ja odotettavissa olevaa. Kimalle, helmiäishiukkaset, paljetit, helminauhat, rutatut muovipussit, skraadut rapatun näköisellä taustalla, liimat ja paksut värikasaumat luovat struktuuria, mikä lisää entisestään värin häilyvää ryöpsähtelyä. Keltaoranssin, sinivihreän, lilan, aprikoosin ja punaisen eri muunnelmien joukosta löytyy räikeää oranssia ja vihreää. Nokare valkoista raikastaa, poistaa tarpeettomia rinnastuksia, sitoo ja yhdistää väriaineita.

Monissa pienikokoisissa töissä värimassat ovat mätettyjä, suurikokoisissa väljempiä, jopa hajanaisia. Parhaimmillaan kompositio on sekä dynaaminen että ulospäin suuntautunut. Tällöin maalausten kokeminen lähenee raikuvaa ilotulitusta. Väriryöpyt ikään kuin sinkoavat tieltään turhan jahkailun rohkaisten uuteen. Toisaalta fosforinsävyiset, vellovat ja kiteytyneet värimassat assosioivat vedenalaiseen maailmaan koralliriuttoineen. Esimerkkinä mainittakoon teos nimeltään Gloria.

Subtraktiivisissa sekoituksissa pigmenttipitoisuus himmenee sekoittamisen ja ylipäätään värin kuivumisen seurauksena aina jonkin verran. Esillä olevissa maalauksissa taiteilija kuitenkin uhmaa pigmentin luonnollista tummumista ja samentumista kastikemaisten kiiltäviksi kuohkeutettujen, saostettujen, notkistettujen, hyytyneiden sekä sakkautuneiden värien kautta.

Värimaalaus ei tunnu merkitsevän Oikariselle niinkään valon heijastumien tai meditatiivisen loiston representaatiota vaan pikemminkin mässäilyä värin koostumuksella.

Hanna Lamnaouer
Julkaistu Turun Sanomissa maanantaina 29. maaliskuuta 2010

Tähän sopii tallettaa myös näyttelyn tiedoteteksti, joka nyt poistuu sivupalkista. Teksti on kirjoitettu eräänä yönä ripustus-avajaisviikolla, blogista tiivistäen. Halusin ytimekkään tekstin, joka informoi vietellen.

Toivo! Auran galleria, Turku 11.3.-31.3.2010

Kun näkee tähdenlennon, saa toivoa. Kun puhaltaa syntymäpäiväkakun kynttilät, silloin myös. Tässä näyttelyssä piisaa tähtien tuiketta, saa siis toivoa paljon! Maaria Oikarisen toivo on aktiivinen ja sähäkkä; se rätisee, kimmeltää ja leiskuu. Uudet maalaukset loistavat väriä ja valoa. Akryylimaalin seassa on glitteriä, helmiä ja paljetteja. Talvi kukkii, kevät helisee. Rakkaus rääkyy, kun maali pulppuaa, ryöpsähtelee ja sinkoilee. Rytmi huumaa, ravistelee ja rauhoittaa, toivo kantaa.

Lehdistötiedote

Altti Kuusamo kävi työhuoneellani pari viikkoa sitten. Altti oli lupautunut kirjoittamaan näyttelyni lehdistötiedotteen. Tiesin Altin kelpo kirjoittajaksi, mutta emme olleet koskaan tavanneet. Esittelin maalauksiani, jännitin. Jos se ei tykkää, jos se ei älyä?


Älysi, tykkäsi, sanoi ihan innostuneensa. Tekstistä tuli hyvä, tällainen:

VÄRIEN MONTA OLOMUOTOA

Maaria Oikarinen on antanut näyttelylleen nimen Hekuma. Teeman laaja kate paljastuu maalauksia tarkasteltaessa. Oikarisen työskentelymenetelmät ovat moninaiset. Sen lisäksi, että hän valuttaa värejä pitkin kankaan pintaa, hän myös kiinnittää akryylikalvoja värin päälle. Heijastusvaikutukset saadaan aikaan glitterin, paljettien ja helmiäispigmentin avulla. Oikarisen maalauksissa väri on muovaavan ja jäsentelevän aineen roolissa.

Hänen käyttämänsä värit näyttäytyvät kuin risaisten ja silti hyytelöityneiden vaatteiden läpi, joihin on kiinnitetty helminauhoja, kokkaroitunutta akryyliväriä ja koristehiekkaa. Läpikuultavan mediumin käyttö tuo esiin alempia värikerroksia. Myös lastan jäljet näkyvät. Näin värit muuttuvat esineiksi maalauksen pinnalle: akryylikalvot kohtaavat hyvin valuneen ja värikkään värihyytelön.

Vaikka maalaus on Oikariselle kaikkiruokainen substanssi, jokaisella hänen maalauksellaan on kuitenkin oma olemisen tapansa ja väriskaalansa. Vaaleat sävyt ja punaisen eri asteet ovat hallitsevassa asemassa. Oikarisen maalausten muodot syntyvät monipuolisen työskentelyn puristuksessa ja luovat haastavia väriyhdistelmiä. Muodot tuntuvat olevan kuin jatketta niistä asennoista, joilla värejä heitetään ja valutetaan kankaalle. Aivan kuin voima puristaisi muodon esiin väristä. Tämä menetelmä tekee Oikarisen maalauksista yhtä abstrakteja kuin konkreettejakin. Väri on aineen jäsentävää halua.

Muutamien maalausten nimet tuovat läsnä oleviksi myös elämänviitteet, assosiaatiot. Maalaus ”Väite haavoista ja timanteista” esittää monipuolisia argumentteja värin vaellusreiteistä. Värin valuma on kuin pidennetty väitelause, värin oma jakautunut kanta. Värit väitteinä valuvat. Muodot ovat väriesineiden pinnalla ja esineitä on maalauksen muotojen pinnalla. Värien saumoillakin on saumansa. Maaria Oikarisen maalaukset ovatkin muodon, voiman ja värin saumatonta yhteistyötä.

Altti Kuusamo