Täysosuma vai keisarin uudet vaatteet?

Yläpilvee huttuu skeidaa liirumlaarumii päläpälää paskanjauhantaa. Ainakin näitä määreitä olen kuullut kollegojeni käyttävän taideteoreetikkojen, kriitikoiden ja kuraattorien taideteksteistä. Usein myös taiteilijoiden itse kirjoittamat tiedotteet ja statementit saavat tuopin äärellä (tai työhuoneyhteisön kahvihuoneessa) satikutia.

Mutta kun oma näyttely koittaa, jokaisen täytyisi kirjoittaa tai saada joku kirjoittamaan tiedote lehdistölle. Joillekuille oman työn sanallistaminen on hyvinkin tärkeää; näistä toiset ovat taitavia älyllisiä kirjoittajia, jotka hallitsevat äidinkielensä ja osaavat käyttää sen suomia mahdollisuuksia samoin kuin käyttävät taiteessa taidevälineensä mahdollisuuksia. Teoksen ja kirjoituksen välillä vallitsee koherenssi; kenties jonkinlainen ajatusten vaihto, johon teoksen nimi voi vielä tulla kolmanneksi (”teoksen nimi sekä syventää sitä, mitä piirroksessa tai maalauksessa nähdään, että samalla kyseenalaistaa sen.” Matthias Winzen Marlene Dumasista). Piirretään ääriviivoja, mutta annetaan katsojan itse värittää.

Sitten on niitä taiteilijoita, jotka kirjoittavat tulitikusta puhelinluettelon verran eivätkä osaa käyttää edes tietokoneen oikolukuohjelmaa. Taiteilijalla on huikeat visiot näyttelynsä nerokkuudesta, ja hän varastaa sanataloonsa tiiliä muotifilosofeilta. Sellaisia tekstejä on kiusallista, jos ei mahdotonta, lukea. Harri Manner on kirjoittanut aiheesta satiirisen romaanin Suuri performanssi.

Tuntuu, että viime vuosina teksteihin on kuitenkin tullut enemmän tolkkua, kirjoittamiseen kiinnitetään huomiota taiteilijoiden koulutuksessa. Paitsi taidekoululaisille, myös ammatissa pidempään toimineille on tarjolla opetusta. Esimerkiksi  Art360-hanke on järjestänyt taiteilijoille kirjoituskursseja, joilla on laadittu tekstejä omasta työstä ja teoksista.

Nykytaiteilijoilta odotetaan, peräti vaaditaan kykyä puhua ja kirjoittaa töistään (minusta tuntuu, että odotetaan myös energistä ekstroverttiä persoonaa, jonka voimasta taviskin saa ammentaa). Moni haluaa nähdä taiteilijan ja kuulla tämän kertovan tuotannostaan. Etenkin, jos asiakas on ostoaikeissa, hän tahtoo taululle tarinan. Olenkin kertonut siitä, kuinka usein kysytään mitä olen ajatellut teosta tehdessäni. Siinä pitäisi sitten vielä näyttää hyvältä ja puhua kiinnostavasti, vähän muustakin kuin siitä taulusta, ainakin nyt parisuhdetilanteestaan ja harrastuksistaan.

Lienen maininnut, että minäkään en niin kovasti pidä taidepuheesta (jota paradoksaalisesti olen tässäkin jo monta kappaletta puhunut)? Postin tuomat näyttelytiedotteet lähinnä vituttavat. Usein ensimmäinen lause ratkaisee, jatkanko lukemista - monesti en viitsi. Kutsujen kuvia kyllä katselen mielelläni. Tehdessäni kriitikon työtä minulla oli tapana olla ehdottomasti lukematta tiedotetta ennen kuin katsoin näyttelyn. Teostiedotkin katsoin vasta teosten tarkastelun jälkeen. Olin ja olen sitä mieltä, että kuvataiteen on toimittava kuvana, mikään teksti tai pälätys ei voi tuoda siihen latausta, jos sellainen katsoessa puuttuu. Kyllä maailmaan sanoja mahtuu. Minä tahdon mennä verbaalisen maailman tuolle puolen, salaisuuksien maahan. Kuka sen sanoikaan (on tainnut monikin ajatella ja sanoa), että maalari tekee näkyvää näkymättömäksi?!

Hekuma on välillä ollut kuvablogi, toisinaan olen kertonut työskentelyni vaiheista, joskus taas pohtinut taidetta ja elämääkin noin yleisemmin. Hekuman taidepuhe on yleensä varsin käytännönläheistä, puhun enemmän taiteen tekniikasta kuin teorioista.

Hyllyssäni on paljon taidekirjoja. Kaikista olen selannut kuvat läpi moneen kertaan, mutta läheskään kaikkien tekstejä en ole lukenut. Jos olen maaninen tai masentunut – työhulluudessa tai uuvuksissa – en ehdi tai jaksa lukea mitään. Juuri nyt on meneillään mukava suvantovaihe: näyttely on valmis, ja avajaisia odotellessa voin keskittyä esimerkiksi lukemaan taidekirjoja. Aionkin julkaista Hekumassa tekstejä, jotka innoittavat ja kiinnostavat, kenties ärsyttävät minua. Sitaatit liittyvät taiteilijuuteen sekä taiteen tekemiseen, kokemiseen ja sen vaikutukseen. Kohtpuoleen julkaisen myös oman näyttelyni, Tuulispään, tiedotteen mutta nyt annan puheenvuoron Rax Rinnekankaalle.

Kirjoitti Rax

”he [taiteilijat] ovat hetkensä tullen kuin ukkosen johdattimia – yhtä lailla reagoivat olemassaolollaan ulkoapäin iskevään kuin sisällään kasvavaan, heijastaen näin prosessia, jossa niin he kuin ympäröivä yhteisö elävät ja kamppailevat ja uskovat.

Kuvataiteilijoiden identiteettiin liittyy poikkeusihmisen mystinen kyky: sisäisen ja näkymättömän todeksi tekemisen tarve. Tässä mielessä taiteilijat muistuttavat kirkonmiehiä ja saarnaajia – suurten lupausten ja toivon antajia. Kun sisäinen on liitossa taiteilijoiden mielen ja kokemuksen kanssa, lopputulosta voidaan katsella myös narsismin, ilmaisupakon ja itsensäpaljastajien tekoina.

Kuvataiteilijat tuottavat sellaista, mikä ei tavallaan ole edes olemassa: Yhtä aikaa käsitteellistä ja konkreettista, näkymättömissä tarkasteltavaa ja silmin nähtävän visuaalista, haurasta ja kestävää, epäkulttuurista ja hyvin kulttuurisidonnaista..”

 - - -

”Kulttuureista riippumatta maallisen voiton nälkä on syömassä etenkin nuorilta kuvatateilijoilta sitä ainoata lahjaa, jolla taiteilijat ovat läpi historian muuttuneet mös itse taiteeksi – sielullisen keskittymisen kykyä. Sielullinen keskittyminen johtaa taiteilijan ainoaan omaisuuteensa, kokonaisvaltaiseen sitoutumiseen työhönsä, olosuhteista riippumatta. Nyt tuo luovuuden ydin on jäämässä nuoren sukupolven keskuudessa heikoille – johtuen kuvataiteisiin liitetystä mediallisen seksikkyyden eli ’olemassaolon’ ja sosiaalisen onnistumisen tuomista paineista.”

Teoksessa Taide taiteilijoissa, 2007

Lukija, odotan kommenttejasi!