Teoriaa, käytäntöä ja punainen huivi

Viimeksi oli puhe taidepuheesta. Niin nytkin, sillä on ollut intoa ja mielenkiintoa lukea taidekirjoja. Yksi lukemistani on Jukka Mäkelän näyttelyluettelo Merkki ja ele vuodelta 1999. Luettelossa on kaksi pidempää tekstiä: Altti Kuusamon essee ja Jukka Mäkelän ja Maaretta Jaukkurin Keskusteluja ateljeessa. 

Siteeraan kumpaakin, tuskin vaikea arvata, kumpaa kulloinkin.

a) "Ehkä 90-luvun töihin on vaikuttanut tietty metsä tai ei oikeastaan metsä vaan sellainen risukko. Sen harvennus ja sitten ne oksat... ensilumen aikaan ja sitten taas... ensimmäinen jää, ja mitä siellä näkyy... Siellähän näkyy kaikki, aivan kuin mikroskoopista. Ne ovat hyvin yllättäviä asioita, siksi kannattaa kävellä ja tarkkailla ympäristöä, eikä aina vaan tulla suoraan ateljeehen. Nämä ovat pankkia päässä." 

b) "maalaukset eivät ole tähdättyjä jonkin salassa pidetyn totuuden paljastumiseen (aletheia) vaan asettuvat homoiosikseen: vastaavuuksien ja yhtäaikaisen vertailun kenttään, jossa visuaalinen samanaikaisuus toteutuu kuin musiikin ikuinen preesens: muoto ja väri yhdessä jakavat maailman tässä ja nyt. Aletheiaan liittyy se, että valmis työ on mallin (idean) toteutuma. Homoiosikseen puolestaan se, että valmis työ vierastaa mallia. Kaikki tyhjentyy toiminnassa, totuudelle ei ole mitä paljastua vaan ilmiöt toteuttavat omia läsnäolevia suhteitaan, ilmiökimput vastaavat toisilleen jännittyneen tasapainon kielellä. Näin se, mikä on väliainetta, levittäytyy sisältöön, joka taas itse on pelkkää prosessoitua pintaa, levittymisen tulos, joka itsessään on sisältöä, jne."

c) "Kyllä minä voin oikein hyvin kertoa, että tässä on oksia lumessa. Ja itse asiassa siinä on. Ihmiset ymmärtävät sen yleensä oikein hyvin. He ymmärtävät myös sen kauneuden."

d) "Tarvitaan muistin ja kokemusten eräänlainen välimaasto, jonka kautta luontokokemus muuntuu esitykseksi, kulttuurimaisemaksi. Mäkelälle se on 1990-luvun alussa toistamiseen ollut kuohuviinipullon metallikehikot. Ne ovat pitäneet huolta välittymisen ilmeestä ja ihmeestä. Mäkelä puristi kehikot litteään muotoon [---] otti valokopioita, piirsi ja varioi. Freixenet-pullojen kehikot ja oksistojen yksityiskohdat kohtaavat ja risteytyvät lukuisissa luonnoskirjoissa. Lopulta ne päätyivät muuntuneina suurille kankaille."

"Suora" ateljeekeskustelu oli minusta Kuusamon "pyörittely"tekstiä kiinnostavampaa luettavaa. Ehkä kohdassa b) yritetään kääntää suomen kielelle sitä, minkä maalari maalauskielellään itsestään selvästi tietää, ja käy niin, että kun ei silkka suomi riitä, otetaan kreikan kieli ja toisto avuksi.

Kuitenkin sitaatti d) sisältää minulle aivan uutta tietoa ja on siksi kenties jännittävin yksityiskohta koko tekstimassasta (tosin Mäkelän on varmasti täytynyt kertoa korkkijuttu luonnoskirjojaan esitellen Kuusamolle, tokko tämä sitä muuten olisi hoksannut). Sitaatin a) päänsisäinen pankki on jokaiselle taiteilijalle tärkeä; ja kun sen keruutavasta tällä lailla muistutetaan, sitä taas tajuaa niitten rannoilla ja puistoissa maleksimispäivien arvon. Sitaatti c) kaikessa yksinkertaisuudessaan on varsin viehättävä.

Nostaisin vielä esiin yhden sitaatin, sillä Kuusamon kuvatessa Mäkelän 1980-luvun prima-maalausta teksti saavuttaa yhden kohokohtansa:

e) "aika sai uuden roolin, kahdessa merkityksessä. Toisaalta se merkitsi ensimmäisyyttä: teoksen muodot syntyivät simultaanisessa prosessissa ja aika, joka käytettiin teoksen muotoamiseen, on samalla liikkeeseen sidottu. "Ajan tulee näkyä". Ja toisaalta se merkitsi lopullisuutta: Mäkelä oli koko ajan tekemässä viimeistä maalaustaan. Kaikki on tehtävä nyt ja kerralla. Maalaus on kuin "viimeiselle retkelle lähtö". Siihen pitää latautua. "Jos sinulla on jotain sanottavaa, sano se heti." Tässä hetkessä ratkaistaan kaikki. "Tämä on juuri se maalaus."

Lainaamassani kappaleessa kirjoittaja on säilyttänyt taiteilijan äänen tekstissä. Itse hän esiintyy ikään kuin kuuntelijana ja kirjurina puhetilanteessa; tässä syy miksi tekstinpätkä on mielestäni selkeämpi ja tärkeämpi kuin moni muu pätkä pitkähkössä esseessä.

Oma ensikohtaamiseni Mäkelän teosten kanssa tapahtui Ilkka Lammin ateljeessa keväällä 2000. Selailin samaista näyttelyluetteloa, josta nyt olen kertonut, ja kysyin "tietääkö setä, että olet matkinut sitä?" Ilkkaa nauratti, totta kai hän oli matkinut, mutta ei tainnut setä vielä tietää. Hän kyllä aikoi soittaa sedälle, että saisiko tulla ateljeevierailulle. Katsopas mitä muuta olen matkinut, Ilkka innostui ja selaili valtavaa muotilehtivarantoaan: tuttu nainen, eikö totta?

Mutta ei asia toki niin yksinkertainen ollut. Luulen, että Ilkka vain sattui alun alkaen olemaan kiinnostunut samankaltaisista luonnonmuodoista kuin Mäkelä; kuten esikuvallaan hänellä oli tapana valokuvata risukkoja ja metsänpohjaa. Ja mitä muotilehtiin tuli, niistä saattoi löytää kohtalokkaan naishahmon silloin kun ei ollut mallia käytettävissä, keskiyöllä vaikka, jos silloin huvitti maalata; ja usein Ilkkaa huvitti.

Kirjoittaessani viimeistä Mäkelä-Kuusamo-sitaattia vasta tajusin: Ilkan ihan oikeasti Viimeiseksi maalaukseksi jäi se, jossa minä seison metsänreunassa, kurkottelen oksia. Maisema on pelkistynyt hiiliviivoiksi ja leveiksi siveltimenvedoiksi. Hienoiseen hämärikköön avautuu muutamia vaaleankeltaisia pilkahduksia maalauksen yläosassa. Muutoin ainoa väri maalauksessa on huivini punainen.