Kritiikki

Turun Sanomat julkaisi kritiikin Toivo!-näyttelystä ihan vähän ennen sen päättymistä, eli viime maanantaina. Hyvä kun julkaisi, kritiikki kun on tätä nykyä uhanalainen laji. Taiteilija taas on lajina sellainen, että kritiikin kanssa on pakko olla ainakin vähän eri  mieltä, vähän suuttua tai ainakin ärtyä jostakin kohdasta, ylitulkita, väärintulkita, selitellä ja väittää tekstille vastaan. Itsekin kritiikkiä kirjoittaneena tiedän nämä taiteilijain reaktiot hyvin ja olen huvittunut siitä, että reagoin itse ihan samoin. Minusta kyllä vaikuttaa, että kriitikko on katsonut teoksiani ihan kunnolla ja ymmärtänytkin niistä. Kriitikko ei siis ole puusilmäidiootti niin kuin jotkut joskus ovat. Ei ole tarpeen kirjoittaa vastinetta, soittaa päätoimittajalle tms. Mutta pari kommenttia pitää toki sanoa, vähän saivarrella ja yksi asiavirhe korjata, ks. kuva. Pääasiassa tämä kritiikki on kuvaileva, vähemmän arvottava, kuten nykyään on tapana, mutta kuvailussaan se osuu minusta koko lailla oikeaan. Eläytyvää kokemista ja persoonallista tulkintaakin tekstissä on. Taiteilija merkitsi mielestään parhaan kohdan pinkillä.

Kyltymätöntä värimässäilyä

Maaria Oikarisen Toivo!-näyttely koostuu abstrakteista, ekpressiivisistä maalauksista. Taiteilija viittaa toivolla tähdenlentoon, syntymäpäiväkakun kynttilöihin, tilanteisiin, joissa toivomininen on aktiivista ja odotettavissa olevaa. Kimalle, helmiäishiukkaset, paljetit, helminauhat, rutatut muovipussit, skraadut rapatun näköisellä taustalla, liimat ja paksut värikasaumat luovat struktuuria, mikä lisää entisestään värin häilyvää ryöpsähtelyä. Keltaoranssin, sinivihreän, lilan, aprikoosin ja punaisen eri muunnelmien joukosta löytyy räikeää oranssia ja vihreää. Nokare valkoista raikastaa, poistaa tarpeettomia rinnastuksia, sitoo ja yhdistää väriaineita.

Monissa pienikokoisissa töissä värimassat ovat mätettyjä, suurikokoisissa väljempiä, jopa hajanaisia. Parhaimmillaan kompositio on sekä dynaaminen että ulospäin suuntautunut. Tällöin maalausten kokeminen lähenee raikuvaa ilotulitusta. Väriryöpyt ikään kuin sinkoavat tieltään turhan jahkailun rohkaisten uuteen. Toisaalta fosforinsävyiset, vellovat ja kiteytyneet värimassat assosioivat vedenalaiseen maailmaan koralliriuttoineen. Esimerkkinä mainittakoon teos nimeltään Gloria.

Subtraktiivisissa sekoituksissa pigmenttipitoisuus himmenee sekoittamisen ja ylipäätään värin kuivumisen seurauksena aina jonkin verran. Esillä olevissa maalauksissa taiteilija kuitenkin uhmaa pigmentin luonnollista tummumista ja samentumista kastikemaisten kiiltäviksi kuohkeutettujen, saostettujen, notkistettujen, hyytyneiden sekä sakkautuneiden värien kautta.

Värimaalaus ei tunnu merkitsevän Oikariselle niinkään valon heijastumien tai meditatiivisen loiston representaatiota vaan pikemminkin mässäilyä värin koostumuksella.

Hanna Lamnaouer
Julkaistu Turun Sanomissa maanantaina 29. maaliskuuta 2010

Tähän sopii tallettaa myös näyttelyn tiedoteteksti, joka nyt poistuu sivupalkista. Teksti on kirjoitettu eräänä yönä ripustus-avajaisviikolla, blogista tiivistäen. Halusin ytimekkään tekstin, joka informoi vietellen.

Toivo! Auran galleria, Turku 11.3.-31.3.2010

Kun näkee tähdenlennon, saa toivoa. Kun puhaltaa syntymäpäiväkakun kynttilät, silloin myös. Tässä näyttelyssä piisaa tähtien tuiketta, saa siis toivoa paljon! Maaria Oikarisen toivo on aktiivinen ja sähäkkä; se rätisee, kimmeltää ja leiskuu. Uudet maalaukset loistavat väriä ja valoa. Akryylimaalin seassa on glitteriä, helmiä ja paljetteja. Talvi kukkii, kevät helisee. Rakkaus rääkyy, kun maali pulppuaa, ryöpsähtelee ja sinkoilee. Rytmi huumaa, ravistelee ja rauhoittaa, toivo kantaa.