Galleriakierroksella

Kerronpa tällä kertaa jotain siitä, miten katselen muiden tekemää taidetta. Useat lukijoistani tietävätkin, että muutama vuosi sitten kirjoitin ahkerasti kuvataidekritiikkiä ja -artikkeleita, oikeastaan ihan päätoimisesti jonkin aikaa. Olen ajatellut, että tuo aika oli minulle kuin taidekoulun jatkokurssi. Opin katsomaan taidetta tarkemmin, miettimään perinpohjaisemmin, kuuntelemaan paremmin. Saamani palautteen perusteella olen siinä uskossa että eritoten taiteilijakollegat tykkäsivät jutuistani, koska näkökulmani oli taiteilijan ja eläytyvän kokijan, ei teoreetikon. Tosin Tampereen suunnalla oli kuulemma nuristu, että mitä se Oikarinen neuvoo, kuinka maalata (saatoin tosiaan huomauttaa, että olisi kannattanut sekoittaa pari sävyä lisää, tai  sommitella harkitummin).

Lähes kaikkien tuntemieni taiteilijoiden viikko- tai ainakin kuukausirutiineihin kuuluu käydä näyttelyissä. Meneillään olevista keskustellaan työhuoneen kahvinurkassa, kehotetaan menemään sinne ja sinne, harmitellaan, kun se jäi välistä, lohdutellaan ettet menettänyt mitään. Hyvät näyttelyt innostavat, huonot panevat miettimään, missä huonous piilee. Jostain voi napata virikkeen, ideanpuolikkaan tai teknisen ratkaisun ja soveltaa omassa työssä. Sen huonon voi koettaa tehdä paremmin ja upeaa saa pitää kymmenvuotistavoitteenaan.

Kiersin eilen viisi maalausnäyttelyä, joista nyt kirjoitan. Tämä ei ole kritiikki, joten otteeni on kevyempi. Mutta haa, toisin kuin lehtikritiikeissä koskaan, annan tässä kouluarvosanoja. En julkaise näyttelyistä kuvia tässä, mutta linkitän gallerioiden sivuille, joilta niitä löytyy. Kannattaa klikkailla, en yritäkään kuvailla näyttelyitä mitenkään kattavasti sanallisesti. Ja huom. käyttämieni sanojen määrä ei korreloi näyttelyn kiinnostavuuden kanssa. Voin hyvin suositella näitä kaikkia. Saa kernaasti kommentoida ja väittää vastaan, mikäs sen mukavampaa.

Multaa ja rokkaa

Aloitin kierroksen "omasta" galleriastani, Uusitalosta. Siellä on esillä Antti Linnovaaran abstrakteja maalauksia. Minusta Linnovaara on aika hyvä maalari, mutta muuan realisti oli haukkunut tämän kokonaisuuden paskaksi. Paskat se mikään paska oli, ihan jännä, joskin muutamat työt olivat minusta omituisen huonoja. Itse asiassa työt jakautuivat minusta hyviin/mukiinmeneviin (kouluarvosana 8 tai 9) ja heikkoihin (4 tai 5). Pysähdyin paikan päällä miettimään tuntemustani ja löysinkin sille perusteita. Kerron. Ensinnäkin on joitakin värejä, jotka Linnovaara minusta hallitsee erityisen hyvin. Syvät läpikuultavat vihreät (viridian tai ftalosyaniini) ovat hienoja. Näitä värejä näkee monesti käytettävän tökerösti liian laimeina, pliisuina tai sitten turhan paksuina, tunkkaisina, seoksina. Linnovaara saa vihreäänsä eloa ja sävykkyyttä joutumatta kumpaankaan tökerölaitaan. Hänen oranssinsa on hehkuva mutta maanläheinen. Maa elementtinä tuntuu muutenkin ominaiselta: maavärit umbrasta caput mortumiin ja venetsianpunaiseen ovat hallussa, ja Linnovaara käyttää näitä mullan ja saven värejä paljon. Heleä lihanpunainen tuntuu uudelta hänen paletissaan, sekin on hieno.

No, tietenkään yksittäinen väri ei yleensä vielä riitä maalaukseksi. Tarvitaan tila tai liike, jokin rinnastus, kontrasti, dynamiikka. Linnovaara rakentaa näitä onnistuneimmin tiheällä viivastolla, joka sekin tuo mieleeni maan: juurakot, luolastot tai malmisuonet. Tulee mielikuva kasvusta ja nesteiden virtaamisesta, on kosteaa, lämmintä. Joidenkin maalausten kimpalemaiset muodot ovat nekin kiehtovia.

Mutta sitten pääsemme paskaan. Ja valitettavasti muutaman kerran ihan konkreettisesti. Näet jotkin väririnnastukset eivät oikein skulaa. Kun vaaleanvihreän päälle sutii sitä äsken kehumaani ruskeaa, umbra alkaa näyttää ulosteelta. Juu, varsinkin kun teos on maalattu kumman hätäisesti melkein vain yhdellä värillä toisenväriselle pohjalle, tuhrimiselta tuollainen vaikuttaa. (Puhe on maalauksesta nimeltään Turnajaiset). Sitten on kaksi kökkäretyötä, joita en vain käsitä. Kummassakin on kolme pallukkaa tai möhkälettä, jotka tuntuvat asettuneen kuvapinnalle satunnaisesti, vaikutelma tehostuu epämääräisillä maalipisaroilla ja valumilla. No jaa, toisessa (Suuri Flamarion) on ihan kiva kellervä pohjaväri. Möntit taas on maalattu vihreällä, enkös maininnut vihreät hienoiksi. Vika ei ole värissä, vaan maalauseleessä, joka on kömpelö. En tykkää.

Kolmantena ryhmänä Linnovaaran näyttelyssä voi erottaa työt, joissa elementtinä on ilma. Näissä tila on avoin ja rakenteelliset elementit puuttuvat tai ovat aivan minimaaliset. Komein on Caravaggion tie, jolle nimikin tarjoaa maisemallista tulkintaa. Teoksen "taivas" on verinen. Duunista on pienempi ja heikompi variaatio Caravaggion kausi, joka muuten on HS:n Kuukausiliitteen huutokaupassa. Viimeinen tuomio taasen on huono. Punaisesta "maasta" on valutettu väriä hernekeiton väriseen "taivaaseen". Pöh. Pikku harmitus tämä on teholtaan, eikä mikään maailmanloppu. Oi voi. Vielä joudun haukkumaan. Hernekeittoa on levitetty kahteen maalaukseen aivan kauttaaltaan. Katson näitä vaaleilla väreillä toteutettuja töitä erityisen ankarasti, koska tätä valoisuusastetta olen itse sekoitellut aika paljon viime aikoina. Katson niin kuin olisivat omiani. Häpeän. Ovat kesken, sameita, vastenmielisiä. Nimistä (Kuninkaitten suosikki ja Hurskaus) päätellen taiteilija on kuitenkin tavoitellut jotain kirkasta ja ylevää. Kokonaisarvosana onpi 7½.

IhQ!

Galleria Heinossa esiintyy Markus Heikkerö (1952). Siellä on kivaa. Tunsin joutuvani kokonaan toiseen maailmaan. Miten tätä nyt kuvaisi? Kuin olisi animaatioparatiisissa, karkkimaassa? Hilpeässä spektaakkelissa? Maalaukset ovat suuria ja mageita. Mutta hei, koska tämä ei ole kritiikki, en kirjoita muuta, ei ole pakko. Annan numeron 9½. (Olisin voinut antaa kympin, mutta lehdistötiedote on niin huono, että harmittaa, sitä ei kannata lukea. Veikkaan että jonkun mielestä se kuitenkin on tosi hyvä. Kuin myös näyttelyn nimi The Wheel of Counter-Representations and Contrapositios).

Väri-cocktail

Seuraavaksi menin tm-galleriaan, jossa on Matti Rantasen (1976) näyttely Colour Cocktail. Rantasen "uuskonstruktivistinen" tyyli on jotain, mitä nykymaalauksessa vähemmän näkee - ainakaan Suomessa. Eräs Berliinin kävijä kertoi, että sielläpä näkee. Saattaa olla nouseva trendi! Mutta ei minua trendikkyys sinänsä kiinnosta, vaan maalarin ote työhönsä. Rantasen ote on minusta luja. Taiteilija itse kirjoittaa:

"Töissäni tutkin tilaa, väriä ja materiaalin tuntua. Pohdin mikä pinta on edessä ja mikä takana, miten rajapinnat kohtaavat maalauksessa. Mietin maalausten värikontrasteja, kuvapinnan rakennetta ja rytmiikkaa."

Ja juuri näin hän tekee. Muuttujat varioituvat. Jossakin työssä tila on litteä, toisessä kyynärän syvyinen, kolmannessa huonemainen, neljännessä avaruudellinen. Väri on kylläinen, taitettu, murrettu; pinta on rosoinen, sileä, juovikas, ruudutettu; muoto on geometrinen, orgaaninen jne. Jotkut työt tuntuvat mukailevan vanhojen starbojen - vaikkapa Sam Vannin tai Lars-Gunnar Nordströmin - teoksia. (Starbojen tyyli kehittyi 40-50-luvun Pariisissa, joissa heillä oli tiiviit yhteydet pohjoismaisiin kollegoihin. Italialainen Alberto Magnelli ja unkarilainen Victor Vasarely olivat starbojen starboja.) Rantanen rakentaa kuvan selkeästi rajatuista väripinnoista ja "leikatuista" muodoista. Siinä missä starbojen värialueet ovat yleensä konkretismin yksinkertaisuus- kaksiulotteisuus- ja mekaanisuusperiaatteiden mukaisesti tasaisia, Rantanen vaihtelee alueiden käsittelytapaa, vaikkapa sininen ja punainen väri voivat lomittua näkyvin siveltimenvedoin.

Tässä kohden kirjoittamista koen harmillista tiedon vajavuutta, käsitän etten tunne tämän lajin historiaa kovinkaan hyvin, että saatan olla hakoteillä noita vertauksia esittäessäni. Päätän meilata Rantaselle. 

Hei Matti,
Näin eilen tm:ssä hienon näyttelysi.
Olen kirjoittamassa blogiini näyttelykierroksestani ja siksi halusin kysyä sinulta pari juttua, etten puhuisi ihan läpiä päähäni. Jos vain haluat vastata.. Osaatko sanoa, ketkä kuvataiteilijat ovat vaikuttaneet eniten omaan ilmaisuusi ja tyylisi kehittymiseen, onko sinulla esikuvia? Entä onko joissakin töissäsi tietoisia suoria lainauksia jostakin tietystä teoksesta tai jonkun taiteilijan muotokielestä? (Minulle tuli joitakin tällaisia mielleyhtymiä).

Kävin välillä salilla pump-treenissä ja saunassa. Palattuani Rantanen olikin vastannut. 

Minusta on sanottu että teen konkretismin uudelleen tulkintaa tai nyrjähtänytta konkretismia.
Kyllä minua on konkretismi ja modernismi aina kiinnostanut. Ja sieltä varmaan jotain muotokieltä on tarttunut matkaan. Mutta suuri vaikutus teoksiini on myös nykymaalauksella.
 Teokseni ovat sekamelska näkemästäni taiteesta tv katselusta-musiikin kuuntelusta.
Esim maalaus sarja mikä on gallerian pitkällä seinällä on saanut inspiraatiotionsa Brian Enon ambient levyistä.
 Kyllä minulla on lainauksia mutta ne ovat aika epätiedostamattomia. Töitäni tulee tulkita vapaasti eli kirjoita vaan läpiäpääsi ja mielleyhtymistä:) Ei ole väärää tulkintaa. 

Hauska vastaus! Taidan muuten mennä näyttelyyn toistekin. Tällä päällä annan numeroksi 8½. (En tainnut ihan älytä niitä ambient-maalauksia, sen sijaan muutamasta räväkämmästä diggailin kybällä!) 

Mustaan katoajat

Coctailin jälkeen on tarjolla mustaa. Ama-galleriassa menee Antero Kahilan (1954) Heartbeat listeners. Esittävissä maalauksissa on ihmisiä, nuoria poikia, ja musta, joka toisissa on tausta, toisissa peitto tai piilopaikka, liekö kuolema? Tätä oli muuan kollega kehunut kovasti. Itse olin nähnyt jonkin kuvan näyttelystä, varmaan Hesarissa ja minua epäilytti tapa, jolla ihmisfiguurit näyttivät leikkautuvan mustaan. Mutta kuva valehteli ankarasti. Oikeasti musta ei ollut painojäljen tapaan tasainen, täyspimeä, vaan väri on hyvin kaunis, pehmeä, ja se heijastaa valoa harkitusti maalarin kädenjäljen paljastaen. Gallerian nettikuvat eivät nekään pysty välittämään mustan materiaalisuutta.

Ihmettelin kummaa tunnelmaa, joka samaan aikaan viehätti ja vähän karmaisi, kun huomasin työhuonenaapurini Jouko Vatasen istumassa ikkunalaudalla. Kohta paikalle pamahti myös kuopiolainen kollega Arto Väisänen. Syntyi antoisa keskustelu, josta poimin jokusen näytteen.

Artolle teokset toivat mieleen Terike Haapojan lämpökamera-teokset. "Samalla lailla kuin niissä väri hitaasti vaihtuu, tässä hahmot tuntuvat siirtyvän asteittain, kuin huomaamatta ja kuitenkin vääjäämättä pois", hän selitti. Niin, nyökkäilimme.

Minä kiinnitin huomiota neliömäiseen tauluun, jossa kolme pientä poikafiguuria oli aseteltu aivan mustan kuvapinnan reunamille. "Katsoin tätä ensin kuin abstraktia, että hienosti sommiteltu. Minusta esittävyys maalauksessa on monesti ihan tylsää, mutta tätä kun katsoin, niin onhan nämä ihmiset hienot. Silloin kun pelataan vähillä elementeillä, niiden on oltava aivan täsmälliset; tässä on." "Tulee mieleen Hugo Simberg", mainitsi Jouko. "Niin, liekö siitä syystä Sara Hilden ostanut tämän, siellä suunnallahan niitä simbergeitä on. Mutta katsokaa, esitän rinnastuksen. Ja nyt esittävä peittoaa abstraktin." Kaivoin laukusta Linnovaaran kuvallisen teosluettelon, näytin kikkaretyötä. "Samat elementit. Kolme juttua ja tausta. Vähän. Kahilan vähän on enemmän."

"Hei mutta, tuossakin on noita peittäviä palluroita", Jouko löysi toisen rinnastuksen Kahilan ja Linnovaaran välille. "Se on sitä tasoajattelua, muodikasta", sanoi Arto. "Abstraktissahan tasot toimivat yleensä paremmin, esittävässä tulee sellainen päälleliimauksen tuntu." Kahdessa pikkutyössä oli "ihme pallukoita" tai "reikiä" figuurin päällä (Lävistys ja Häly) Värillisesti ja muutenkin työt poikkesivat mustasta maailmasta, ne olikin ripustettu erilleen. Valtava Monster oli toki taidokas, mutta mikä sen sisällöllinen motiivi on kokonaisuudessa? Varmaan selittelyllä sellainen löytyy, mutta visuaalis- emotionaalisesti ei auennut. Kolmikkomme oli yhtä mieltä, että mustat olivat "se juttu" tässä näyttelyssä. Arvosana 9.

Paras!
Kierrokseni päättyi Galleria Sculptoriin Irmeli Hulkon (1962) Parallax-näyttelyyn. Tämän takia itse asiassa lähdin eilen kaupungille, halusin nähdä toissapäivänä avautuneen näyttelyn heti paikalla, olin oikein odottanut sitä! Olen fanittanut Irmeliä siitä saakka, kun näin hänen edellisen näyttelynsä tm-galleriassa. Mielestäni Hulkko on yksi Suomen parhaista abstraktikoista tällä hetkellä. En perustele. Menkää katsomaan näyttely, ehkä tapaatte minut siellä. PISTE ja 10.


(Johan tuli jorinat. Kyllä tässä työpäivä meni, alun toistakin, kun yömyöhään tuli valmiiksi. Mutta jos tämä galleriakierros-tekstityyppi saa lukijoiden suosion, voin tehdä ehkä toistekin. )