Kalasatama Ryhmäteatterissa: Kasarilesbo, Ketipinor ja woke

Joanna Haartti 

Kuvat Mitro Härkönen/ Ryhmäteatteri

Ryhmäteatterin Kalasatama perustuu Tuuve Aron samannimiseen kirjaan, joka on eräänlainen autofiktiivisen romaanin ja esseistiikan/pamfletin hybridi. Käsikirjoituksen on tehnyt Salla Viikka ja esitykseksi sen on ohjannut Sini Pesonen. Näytelmää voisi kutsua elämäkerraksi tai kasvutarinaksi, kysymys omasta identiteetistä ja omasta paikasta ja erilaisista rooleista muuttuvassa maailmassa on keskiössä. Teemoina on seksuaalisuus, suhde vanhempiin, seurustelu ja ystävyys, taiteilija-ammatti ja mielenterveys. Tyylilaji on mustaa huumoria pursuava (pillerinmakuinen, kuten käsiohjelma kertoo) tragikomedia, jota paikoin ryydittää ronski liioittelu.

”Meitä on moneen junaan, ja osa jää asemalle” kuuluu eräs puujalkasanonta. Matka koko elämän tai lyhyempien tapahtumien ja kokemusten metaforana on kuluneenkin tuttu kirjallisuudesta, lauluista ja nykyään esimerkiksi tosi-tv:stä. Esitys on matka ja katsomiskokemus on matka, ja tällä kertaa aloitetaan siitä, että ollaan jumissa metroasemalla, jonka lavastaja K Rasila on luonut näyttämölle. Kuulemme metron kuulutuksen: Kalasatama - Fiskehamnen. Kalasataman kauppakeskus Redi on niin sokkeloinen paikka, että sen avauduttua alkoi kiertää urbaanilegendoja henkilöistä, jotka jäivät päiväkausiksi eksyksiin. Kalasatamassa sijaitsee myös terveys- ja hyvinvointikeskus -niminen kolossi, jonka aulassa on palvelurobotteja. Vastaanottohuoneissa ei ole päivänvaloa, ikkunat ovat takakäytävän suuntaan, jota kautta henkilökunta liikkuu.  Metrolta tähän urbaaniin keskukseen päästäkseen on kuljettava Redi-labyrintin läpi, mutta on mahdollista, että matka on tyssännyt jo aiemmin, ja olet loukussa  internetin pykivässä Maisa-järjestelmässä.

Heli Hyttinen, Joanna Haartti ja Minna Suuronen

 

Päähenkilö Riksu (Joanna Haartti) on keski-ikäinen lesbo, kirjailija ja avohoitopotilas. Mikä Riksua oikeastaan vaivaa, paitsi unettomuus, ahdistus ja lääkkeiden sivuoireet, kuten raajat sätkimään saava tanssitauti, ei ole ihan varmaa. Mutta onhan se aika paha, että ex-puoliso kutsuu tekstiviestissä antikristukseksi, ja isäkin meni kuolemaan. Hahmo on tunteissaan kiihkeä oikeassa olija, mihin sopii välillä hurjuuksiin yltyvä mesoava puhetyyli (joskaan en osannut päättää, oliko se välillä kuuluva, mielestäni turkkamainen vire jo liian ärsyttävä).

Riksu käy joka toinen viikko Kalasataman terveys- ja hyvinvointikeskuksessa psykiatri Olavi Keinolan (Santtu Karvonen) vastaanotolla. Narisevaäänisen, kyllästyneen Keinolan keino on määrätä rutkasti psyykenlääkkeitä, ihan kaikenlaisia: antipsykootteja, antidepressantteja, rauhoittavia lääkkeitä, unilääkkeitä ja lopulta jopa dexamfetamiinia.  Useimmat lääkkeet mainitaan kauppanimeltään, enkä mitenkään voi olla ainoa yleisöstä, joka tunnistaa: tuota minullekin laitettiin. (Wikipedian mukaan noin 700 000 suomalaista käyttää vuosittain jotakin psyykenlääkettä ja joka kymmenes aikuinen käyttää jotakin psyykenlääkettä vuosittain säännöllisesti. En löytänyt lukua, kuinka iso osa väestöstä on joskus elämässään käyttänyt psyykenlääkettä, mutta en välttämättä ole väärässä, jos veikkaan, että kolmasosa tai peräti puolet.) Eräs kyseenalainen lääke on Ketipinor. Miksi minulle annetaan skitsofrenialääkettä? Riksu yrittää kysyä, vastausta saamatta. Masennuslääkkeen kohdalla kyseenalaistaminen johtaa annoksen nostamiseen. Tässä kaikessa liioittelua on lähinnä se, että Riksu tapaa lääkäriä varsin tiheään: joka toinen viikko. (Oikeasti moni psykiatrisen polin asiakas näkee lääkärin vain kerran vuodessa. Amfetamiinipohjaisen lääkkeen löperöstä kirjoittamisesta en ole ihan varma, käsittääkseni yleensä vaaditaan perusteelliset ADHD-tutkimukset).

Metro viuhuu itään ja länteen ja sen ovista purkautuu monenlaista väkeä. Riksu ottaa kontaktia satunnaisiin kulkijoihin. Kohta kiidämme muistometrolla takaumakohtauksiin Riksun elämään. Matkattiinko liian kauas, mietin, kun tulen heitetyksi Riksun vanhempien ensitapaamiseen; miten tämä homma pysyy kasassa? Mutta ei hätää, pitkäveteisyyteen en tänään ehdi kuolla, mutta nauruun ehkä, tulen huomaaman. Vanhemmista muodostuu tärkeitä henkilöitä tarinassa, joten kohtaus on ihan tarpeen heidän karaktäärinsä ensimmäisten viivojen piirtämiseksi.

Heli Hyttinen ja Markku Haussila

 Riksu on tullut jätetyksi oltuaan itse ensin uskoton, mikä hänen oman selityksensä mukaan johtui huonosta isäsuhteesta ja isän paskasta esimerkistä, joka tarttui tyttäreen tämän nuuhkaistua papan päällystakkia. Nenä ja päällystakki! (Nikolai Gogolin novelli ja näytelmä). Isä oli lurjus, ehkä luuserikin ja hän rakasti venäläisiä klassikoita. Eikä tämä tähän jää, nenästä irtoaa enemmän. Ystävä syynää Riksun sierainta ja toteaa, että eipä sitä faijaa täällä näy. Lääkäri mainitsee nenän tukkoisuuden yhtenä lääkkeiden sivuvaikutuksista, minkä Riksu tunnistaa.  Niinpä nenähuuhtelukannu roikkuu hänen vyöllään osan esityksestä ja muuttuu yhdessä kohtauksessa Aladdinin taikalampuksi Riksun otettua kymmenkertaisen annoksen lääkkeitä.

Esitys on tehty kuuden näyttelijän voimin. Rooleja on kuitenkin kymmeniä. Ehkä kaikkein monipuolisimmin muuntautuu Minna Suuronen, joka näyttelee Riksun äitiä. Äiti on ennakkoluuloinen ja hieman omistava, mutta kuitenkin hyväntahtoinen ja lempeä, iltajäätelö toistuu merkkinä hänen rakkaudestaan. Suuronen on mainio myös heteroseksuaalisena kirjailijana, joka kokeilee viehätysvoimaansa lesboon kustantamon bileissä ja peräti maaginen ex-puoliso Evenä ilmestyessään siivet selässä nenäkannu-taikalampusta.

Heli Hyttinen näyttelee Riksun ihastuksia ja tyttöystäviä. Ei kai nyt sentään, ajattelin, kun jouluinen seksikohtaus alkaa sanoilla: ”Tykkäätkö sä piparista?” Mutta Hyttinen panee homman toimimaan: Stellan asento ja liikekieli tekee kohtauksesta yhtä aikaa koomisen ja kuuman. Samaan aikaan Riksu kommentoi yleisölle tuntojaan ja epävarmuuttaan, ja tilanne lässähtääkin siihen, kun hänen täytyy mennä vessaan poistamaan terveysside housuistaan, mikä lienee monelle tunnistettava tilanne.

Joanna Haartti, Heli Hyttinen ja Santtu Karvonen

Teos on superhauska, ja se näkyi yleisön reaktioissa, niin että välillä ihmettelin, onko tämä perjantai-illan naurusta ulvova jengi kenties kännissä. Välillä kuului ”huh huh” tai ”wuhuu” ja taisi omastakin suustani kimmota äänekäs ”ai saatana”, kun Finlandia-mieskirjailija (Santtu Karvonen) oli niin hiton ällö! Ja sitten ne naiskirjailijat vielä menivät siihen nuoleskelemaan ja ihastelemaan sen autofiktio-ideoita! (Eihän näin oikeasti tapahdu, eihän?)

Riksu muistelee kasaria ja ysäriä kaihoisasti ja kaltaiselleni keski-ikäiselle tämä onkin mahtava nostalgia-trippi: joo, noin tosissaan itsekin tanssin Pump up the Jamin tahtiin ja just tolleen joku piti tukasta kiinni, kun oksensin omppuviiniä. Toisaalta kurahousuasuiset sähkötuolin leikkijät, partioleirin kiusaajatyypit, porukasta eristäjä -tytöt ja alati housuihin pyrkivät, toisen rajoista piittaamattomat teinihormoniheikit herättävät aika synkkiäkin tuntemuksia, ja se mikä keski-ikäiselle on ikävä muisto ja kenties käsitelty trauma, on monen lapsen ja nuoren todellisuutta juuri tällä hetkellä ja tapahtuu somen takia paljon suuremmassa mittakaavassa.

”Vanhan liiton” lesbous, ulkoisina merkkeinään ruutupaita ja reisitaskuhousut, on Riksun huolella rakentama identiteetti. Siinä maailmassa kuuluu tulla kaapista butchina tai femmenä. Monien mutkien kautta vähemmistöstressin on syrjäyttänyt vähemmistöriemu, jossa lesbous on aitopaikka katsoa maailman hulluutta sivusta. Mutta Riksun harmiksi vanhat kategoriat eivät ole ennallaan: woke hämmentää ja uuden ajan queer-moninaisuus, vaikkapa panseksuaalisuus, suorastaan vituttaa. Metroaseman sateenkaarinuorisolainen (Markku Haussila) edustaa uutta aikaa. Kaksikon kohtaaminen tuntuu molemmin puolin hankalalta, ja ”lesbomummoon” turhautunut nuori kiiruhtaa kavereittensa kanssa prideen. Mutta lopulta Riksukaan ei jää asemalle, vaan lähtee samoihin juhliin ystäviensä kanssa. Ehkä riemu vielä aukenee uudella tavalla?

Identiteettikysymyksiä kannattaa pohtia lisääkin, mutta en pyörittele tässä enempää, vaan  suosittelen Tuomas Rantasen  Teatterin politiikka-podcastin jaksoa Vähemmistöstressistä vähemmistöriemuun, jossa Tuuve Aro ja Johanna Haartti keskustelevat toimittajan kanssa. Teatterin politiikkaa – Vähemmistöstressistä vähemmistöriemuun - Voima

                                                              Joanna Haartti ja Heli Hyttinen

Kantaesitys Ryhmäteatterissa 13.2.2024

Käsikirjoitus Salla Viikka
Näytelmä pohjautuu Tuuve Aron samannimiseen romaaniin
Ohjaus Sini Pesonen

Lavastussuunnittelu K Rasila
Valosuunnittelu Ville Mäkelä
Äänisuunnittelu Jussi Kärkkäinen
Pukusuunnittelu Henna-Riikka Taskinen
Tarpeiston suunnittelu Ninja Pasanen
Maskeeraussuunnittelu Ia Luhtanen
Koreografi Maija Nurmio
Läheisyyskoreografi Sara-Maria Heinonen

Rooleissa Joanna Haartti, Markku Haussila, Heli Hyttinen, Santtu Karvonen ja Minna Suuronen

--

Arvio loppui jo, mutta puhun vielä hetken lääkeaiheesta. Se, että teoksessa käsitellään mielenterveysongelmia, oli varmaan itselleni suurin kimmoke mennä katsomaan esitys, semminkin kun tuttavani, jolla – kuten hän asian ilmaisi – niin kuin itsellänikin, on ”kaksisuuntainen mielialalahja”, suositteli minulle teosta. Kirjoitin tuonne tekstin lomaan  (sulkeisiin ja pienellä, koska ne ovat teoksen arvioinnin kannalta epäolennaisia) pari aiheeseen liittyvää kommenttia. Tähän loppuun haluan nostaa lääkkeitä koskevan lainauksen Tuuve Aron Kalasatama-kirjasta: 

”oikein määrätty lääkitys nosti minut kuopasta, josta tuskin pelkän terapian avulla olisin päässyt” (s. 240). 

Tämä on tärkeä kommentti, mutta jos se olisi yritetty ujuttaa näytelmän sisään, tulos olisi todennäköisesti ollut tökerö. Arolla on itsellään kokemusta sekä huonosta että hyvästä lääkityksestä. Omalla kohdallani, vaikka minulla on diagnoosi, jota nykylääketieteen mukaan tulisi lääkitä ”asianmukaisesti” (ja ohjeet löytyvät Käypä hoito -suosituksesta) potilaan loppuelämä, suhtaudun nykyään varsin kriittisesti lääkkeisiin ja olen sitä mieltä, että minua on monessa kohtaa tarpeettomasti ylilääkitty. Mutta pidän vaarallisina niitä ääniä, jotka meuhkaavat, että psyykenlääkkeet ovat lääketehtaiden salaliitto tai suoraan saatanasta. Myös sellaista paskaa jauhetaan, että lääkkeet tappavat kaiken luovuuden. Minulla ei ole tällaista kokemusta, olen lukuisien vuosien ajan tehnyt taidetta ja käyttänyt psyykenlääkkeitä samaan aikaan. Kuitenkin minulla on kokemus kognitiivisten kykyjen (muisti, keskittyminen, uuden oppiminen) merkittävästä heikentymisestä (tähän sitten lääkäri saattaa väittää vastaan, että no, selvää manian jäännösoireilua ja toisaalta masentuneelle tyypillistä, enkä ole aivan varma, kuka on oikeassa). Harkitsen vielä, tulenko puhumaan julkisuudessa nykysuhteestani lääkkeisiin vai kannattaako minun olla enempiä huutelematta yksityisestä kokemuksestani.

Aro kirjoittaa näyttelijä-koomikko Hannah Gadsbysta, tämän ajatuksista kuuluisasta hullunero Vincent van Goghista:

”Yhdessä pysäyttävistä monologeistaan Gadsby, koulutukseltaan taidehistorioitsija, kommentoi besserwissereitä jotka kirkkain silmin selittävät Vincent van Goghin ”luovasta hulluudesta”, jota lääkkeet eivät onneksi päässeet kahlitsemaan; lääkittynä Vincent ei varmastikaan olisi maalannut niin kirkkaita kukkapeltoja ja päläti päläti… Mihin Gadsby toteaa ihastuttavan kalseaan tapaansa, että totta helvetissä van Gogh lääkitsi itseään! Koko ajan ja millä tahansa myrkyllä joka eteen osui, samalla kun vietti ison osan 37-vuotisesta elämästään hirvittävissä psyykkisissä tuskissa, harhojen ja itsetuhon iljanteissa. Sopivan lääkityksen tuella tämä lahjakas mies olisi kukaties voinut säästää korvaparkansa, pysyä kunnossa ja saada taiteelleen arvostusta omana aikanaan. Kukaties. ”