Mystiikkaa ja matematiikkaa

Sarjasta Melankolia (á 35x30 cm) 2010

Sanotaan, ettei inspiraatiota pidä jäädä odottelemaan. Väitetään peräti, ettei inspiraatiota ole olemassakaan. Puppupuhetta. Inspiraatiota täytyy ja kannattaa välillä odotella, etsiä, maanitella. Minä uskon ja luotan inspiraatioon, sillä olen kokenut sitä maalaustyössäni monen monta kertaa. Inspiraatiossa työn ilo, tai peräti hurmio, yhdistyy sisäiseen varmuuteen. On kuin salainen tieto tihkuisi sielun uumenista ja kuljettaisi käsiä kankaalla tavalla, jota järki ei ole suunnitellut. Kokemus on ihmeellinen, euforinen.

Puhdas inspiraatio on mystiikkaa, taiteilija ei täysin hallitse tapahtuvaa. Olisi ihanaa hihhuloida euforiassa päivät pitkät, mutta ei se ihan niin mene. Paitsi äärimmäiseen hyvänolontunteeseen ja hurmokseen, inspiraatio vie ajoittain vastakkaiseen tilaan, dysforiaan. Ihmisessä on raakoja, rujoja, myrkyllisiä voimia. Näiden purkautuminen maalaukseen voi olla puhdistava, mutta samalla kivulias ja pelottava kokemus.

Tulisielun ääritilat eivät onneksi ole jokapäiväisiä. Olen joskus määritellyt, että puolet maalaamisesta on mystiikkaa, toinen puoli matematiikkaa. Se tarkoittaa, että nopea vaistomaalaus vuorottelee kriittisen katseen kanssa: istun työni edessä ja tarkastelen sitä maalaamisen lainalaisuuksien, kuten väriopin ja sommittelun kautta. Mietin teoksiani sarjoina ja näyttelykokonaisuuksina suhteessa toisiinsa.

Nyt, tumman kauden ollessa meneillään, minulla on välillä ollut houkutus maalata kaikki vanhat työt mustiksi, kerros kerrokselta peittää väri tumman hunnun tai halkeilevan lakkapinnan alle. Onneksi en ole erehtynyt luulemaan houkutusta inspiraatioksi, sillä idea on tosi huono. Tyydyn maalaamaan pieniä maalauksia hitaan harkinnan kautta, matemaattinen puoli hallitsee. Ryhmittelen Melankolia-maalauksia työhuoneen seinällä. Näyttäisi siltä, että sarjasta tulee 15-osainen.