Kohti

26.

Aloittelu tauon jälkeen on hankalaa. Ymmärtävätkö silmät, tottelevatko kädet? Istun maalauksen edessä, opettelen taas katsomaan. Alku on heinäkuulta, siinä seinällä se on odottanut. Täytyi taas käydä depression kautta päästäkseen tähän takaisin. Olen helpottunut, voima kihisee sisälläni, himo heräilee. Aamu alkaa innostuksella ja terveiden päivien ilo saa mutisemaan kiitoksen syysöihin.

Tunnustelen sormenpäitäni, josko kohta olisi aika. Ei haittaa, vaikka tämä on hidasta. Jos en löydä ratkaisua tänään, ehkä sitten huomenna tai ylihuomenna. Tykkään tuosta raakileesta, voisikohan sen viedä loppuun ihan pienillä vivahteilla? Keltaisen, punaisen ja sinisen suhde vaikuttaa hyvältä. Mutta näkyykö paljasta kangasta vähän liikaa? Alaoikealla oleva vihreä tuntuu jotenkin väärältä. Kuuluisiko sen päälle maalata sinistä? Pitäisikö siniseen sekoittaa hippu valkoista?

Työolosuhteeni ovat parantuneet, sillä olen saanut käyttööni uuden varaston. Sinne mahtuvat kaikki vanhat valmiit työt sekä pino keskeneräisiä, jotka juuri nyt eivät ole työvuorossa. Alkoi olla jo huoli siitä, miten kohta mahdun työskentelemään, kun isot duunit valtasivat alaa ateljeessa. (Nyt on lievä huoli siitä, millä kaikki neliöt pitemmän päälle rahoitan, mutta en huolestu liikaa. Jospa vihdoin olisi minun vuoroni saada apurahaa. Jospa pian taas joku tahtoisi maalaukseni seinälleen.) Muutama päivä on mennyt raivatessa. Työhuone muuttuu uudeksi, kunhan vielä lajittelen työkalut, rätit, roippeet, pensselit, purnukat, putelit. Siinä sivussa on hyvä vähän silmäillä raakiletta.