Turun heinäkuussa - Kyse kauneudesta

Maanantai-aamuna läksin Turun junaan. Matkan syy oli yhteisnäyttely, ensin ripustus ja lehdistötilaisuus, sitten avajaiset seuraavana päivänä. Asemalta otettiin taksi, kun kamerat läppärit korkkarit hidastivat liikkumista ja oli vähän niin kuin kiire pressiin. Kuski ei tiennyt galleriaa, minä en muistanut katuosoitetta mutta vihjeillä "rannassa, kirjaston vieressä" paikka löytyi helposti.  Tilansa puolesta galleria Maaret Finnberg kuuluu Suomen houkuttelevimpiin: on korkeutta ja luonnonvaloa, pitkää seinää, jolla revitellä, mutta myös intiimejä kohtauspaikkoja pienemmän mittakaavan teoksille.

Teokset olivat saapuneet paikalle jo aiemmin näyttelynjärjestäjä Ville Laaksosen kuljettamina. Mittailu ja naputttelu oli täydessä vauhdissa. Minun maalausrullani odotti studiotilan lattialla. Rullassa oli kaiken varalta kuusi maalausta, tilaa tuntui olevan kolmelle-neljälle, joten aikani pyörittelin kankaiden järjestystä. Oli tärkeää huomioida myös, kuinka sarjani sopisi viereisen seinän tummanpuhuviin teoksiin, näyttelyyn valitsemani Torsti Niskasen akvarelleihin. Kolmas studiotilan kokonaisuudessa oli Sara Toivonen, jolta on mukana ilmavia tempera-töljymaalauksia.

Pyysin Villen avuksi kiinnitysvaiheessa. Päädyimme niittaamaan maaalaukset suoraan seinään. Kokeilimme myös puulistaa kankaan taakse ylä- ja alareunoihin, mutta toisin kuin voisi olettaa, listat eivät suoristaneet kangasta, vaan alkoivat  kääntää sitä. Kankaat roikkuvat vapaasti, kuin raanut, niin kuin olivat tekovaiheessa työhuoneeni seinässä (joskin gallerian seinä on valkoinen ja puhdas). Reunat eivät ole luotisuoria, kangas saa lainehtia vähän, vettähän nämä kuvaavat.

Tämä on nyt ensimmäinen kerta, kun esitän Hukkumis-sarjan maalauksia näyttelyssä. Miksi sinä menit uimaan? olen kirjoittanut kerta toisensa jälkeen vihreään maalaukseen. Pyysin morsiuskimpun suruvihkon sijaan, kankaassa myös lukee. Kymmenen vuotta sitten hän, joka ei osannut uida, oli mennyt uimaan, hukkunut. Hyvinkin tarkalleen kymmenen vuotta sitten, juuri oli juhannus, ja juhannusuutisten ensimmäinen kertoma on aina, että hukkuipa taas niin ja niin monta tänä vuonna. Juhannuksena hukutaan. YLEn sivulla oli oikein kartta hukkumispaikoista. Miten helvetissä vuodesta toiseen aina menevät hukkumaan?

Maalasin pakkomiellemaalausta juhannuksen seudun, kun en muuten osannut olla, lisää teoksia samaan sarjaan, Hukkumiseen.Tukkani on punainen, koska maalasin silläkin. Itkettää, kun katson kankaita seinällä. Pitäisikö repiä irti. Tekee mieli soittaa johonkin, huutaa apua. Tai häipyä paikalta vähintään, olla selittämättä mitään mistään kenellekään. Siinä on, näe, mitä näet. Ja mitä voin vastata, kun joku sanoo "nää on kivat"? Näyttelykatalogiin kirjoitin maalauksista otsikolla Järven pakko, tästä blogista poimittua tekstiä lähinnä. Tunnisteella  hukkuminen saa vähän enemmän tietoa siitä, mitä sarja minulle merkitsee ja millaisia vaiheita sen työstämisessä on ollut.

Alun perin minun ei ollut tarkoitus tuoda Hukkumisia tähän näyttelyyn. Mutta koska en saanut toivomaani aikaa Helsingin Taiteilijaseuran galleria Rantakasarmista ja koska tuli vahva nyt-tunne, noudatin tunnettani. Maalaukset ovat myynnissä, mutta mahdollisen ostajan täytyy lainata teosta sitten, kun vihdoin saan näyttelyajan kokonaisuudelleni.

Turun Sanomien Treffi-liiteessä oli sitten keskiviikkona tällainen juttu näyttelystä: