Kahdestoista Hukkuminen

Tämäkin on hukkunut.

Ensin kävi näin.

Sitten näin

Ja näin

Kahden viimeisen kuvan erona on vain se, että jälkimmäisessa paksu mediumpitoinen maali on kuivunut reilun vuorokauden verran (vasemmalla alhaalla näkyy vielä olevan pieni vaalea läntti, joka ei ole ihan kuiva). Käyttämäni violetti on Spectrumin purkista, mutta olen sekoittanut väriin reilusti helmiäistä, muuten tulos olisi paljonpaljon tummempi.

Seuraavassa postauksessa katsotaan tätä tarkemmin. Lähikuvat ovat samalta päivältä kuin viimeinen kuva tässä. Opettelen valokuvausta ihmetellen että millainen se maalaus nyt sitten oikein onkaan.

Mitä tähän kuvasarjaan tulee, en hämmästy, jos joku on sitä mieltä, että olen pilannut tai ylityöstänyt hyvän alun. Ehkä. Oikeastaan näiden kuvien perusteella epäilen itsekin näin käyneen. Miksi en säilyttänyt ensimmäistä, kuulasta maalausta? (Onko pilaaminen, tuhoutuminen, peittyminen peräti jotensakin välttämätöntä, niin kuin menetys tai unohtaminen tai muiston piilottaminen? Että elämän raskaus on maalin raskaus. Tai. Kai. En saa aavistustani sana-asuun enkä oikein haluakaan, sillä edelleen koen epäluuloa sanoja kohtaan. En halua eksyä enkä eksyttää, valehdella!) Mutta, on hyvä muistaa kuvien mittakaava: kankaiden koko on n. 180x170cm. Kuva ruudulla on siis kovin kutistettu; siksipä harvempirakenteinen luonnosmainen maalaus voi näyttää pienenä paremmalta kuin tiheä, kolmiulotteinen ja monikerroksinen.

Mutta kun katson näitä, arvelen (ilman sanojen rautalankakytkösta elämään, aikaan ja muistiin, änkytys äng, sössön söö) että kuulaan kepeän päälle vyörynyt on vyörynyt syystä, että tämä maalaus on tarvinnut punaiset kourat ja violetin myrskyn ja pinkin puristuksen, vielä kultarippeet verihyhmän sisään.