Parhaat hetket

 

Maalaus Kesäloma (90x110cm) heti valmistuttuaan

Carpe diem. Tartu hetkeen. Niin sattuva sanonta ja oivallinen ohjenuora, että jos laitat tällaisen tatskan olet ”rahvas”, jolle nauretaan sekä Jodelissa että Ylilaudalla. Elämä on tässä. Mennyt on mennyt, tuleva tulee, keskity tähän hetkeen. Jooga, meditaatio ja mindfullness, kaikissa on sama idea. Olet nyt tässä, unohda muu. Harjoite on vaikea, niin vaikea, että se ärsyttää ja laittaa kyseenalaistamaan itsensä. Olin joskus ahdistuksenhallintakursilla, jossa opetettiin mindfullnessia. Mielen hallitsemiseksi käskettiin keskittyä siihen ympäristöön, missä sillä hetkellä on ja tehdä sanallisia havaintoja tästä.  Ajattelin että vitut minä mitään metrokaiteita, kauppakasseja ja tuulitakkeja alan painokkaasti ajatella. Asia ei mennyt minulle perille sillä tavalla, että olisin hyötynyt siitä. Ei, olin ihan allerginen! Mutta silti, se hetkessä läsnäolo voisi olla hyvä ja tarpeen. Miten usein oikeasti olen läsnä juuri tässä hetkessä ja nautin siitä? 

Olen miettinyt, mikä on lempihetkeni päivästä. Ei ainakaan herääminen. Vaikka minun yleensä ei tarvitse herätä kellon soittoon, koen sängystä nousemisen aina vähän epämiellyttävänä. Pitää pinnistellä. Aamupalani on lähes aina kaurapuuro, maapähkinävoi ja marjat. Jostain syystä en kyllästy tähän ja kolmen kahvikupillisen kanssa se tuntuu antavan hyvän alun päivääni. Samalla luen uutiset ja valmistaudun lähtemään liikkeelle, pikku hiljaa mieleni vetreytyy ja suuntautuu kiinnostuneena päivän puuhiin. Liikkeelle lähtö on ehdottomasti hyvä hetki. Olen pukenut, valmistautunut säähän ja tarkistanut repun tai kassin sisällön, ehkä laittanut sähäkät silmärajaukset tai kirkasta huulipunaa.  

Tänään on lauantai, joten askeleeni suuntasivat kävelylenkille. Tuntuu hyvältä olla jalkojen päällä ja antaa kehon liikkua, mielen valita mieluinen reitti. Minulla oli luureissa Karl Oven Taisteluni 5. osa. Kuljin Kumpulassa, Toukolassa ja Arabianrannassa. Samalla kun kävelin keltaisten lehtien päällä, Karl Ove kertoi parikymppisenä kirjoittamastaan kirjakritiikistä, jossa vertasi teosta suureen mulkkuun. Että oli kooltaan komea, mutta liiankin iso, kun veri ei jaksanut kunnolla pakkautua, niin jäi sitten löysäksi. Hupaisa juttu, ja olisin hyvin voinut julkisesti sanoa jotain samantapaista samassa iässä – ja luultavasti olen sanonutkin! Sitten Karl Ove pohti kirjoittamistaan vakavammassa hengessä ja ilmassa oli sumua, Kalasataman tornit piirtyivät pehmeästi. Puitten lehdistä puolet oli jo syksy riipinyt, ruoho oli räikeää. Ehdottomasti carpe diem! Kaiken lisäksi ilahduin tekstiviestistä, jossa ystäväni ilmoitti, että pääsee sittenkin illalla saunaan kanssani. Kehollisuus, huumori, taide, luonto ja ystävyys, siinä hyvien hetkien luojia.

Kaikkia näitä käytin eilen. Suosikkini on ruskeaharjaksinen ja sen vieressä oleva, jossa on vihreitä pilkkuja.

Kun menen töihin, käytän ensimmäiset hetket katsomiseen. Ihan rauhassa istun ja katson, juon neljännen kupin kahvia. Mitä viimeksi olen tehnyt, mitä jatkotoimenpiteitä se vaatii. Joskus on iloinen alku, josta jatkaa ja saatan alkaa sekoittaa värejä, vaikka kahvikuppi on melkein täysi vielä. Toisinaan olen kokenut edellisellä kerralla epäonnistuneeni ja siitä eteenpäin sumpliminen voi olla työn takana. Välilllä taas olen puhtaassa alussa, ja voin pingottaa uusia kankaita tai aloittaa jo valmiille valkoiselle pohjalle.

Eilen minulla oli maalaus, joka kaipaisi täsmennystä sävyihin. Sekoitin erilaisia keltaisia ja oransseja, vähän vaaleanpunaisia ja lisäksi laitoin turkoosia suoraan tuubista. Sitten tuli hetki, jolloin olin täysin tyytyväinen. Täydellinen ”nyt tässä läsnäollaan” -hetki. Istuin vihreässä tuolissa ja ajattelin, että tätä varten tätä työtä teen. Nyt osui kohdilleen ja näin sen kuuluu olla, minä olen hyvä tässä. Se hetki korvasi monet saman viikon paskat ja epävarmat hetket. Olin ollut väsynyt, olin ollut huono urheilija, krapulainen morkkiskirjailija, ja keskinkertainen kuvataiteilija.

Juu, minulta kysellään seuraavasta kirjasta. Olen sanonut, että tulossa on hiljakseen. Mutta tällä viikolla kirjailijakollegat kysyivät ja vastasin, että en näkojään osaa kirjoittaa muuta kuin autofiktiota, enkä tiedä, uskallanko olla niin raastavan rehellinen kuin tällainen projekti vaatisi. Olen kirjoittanut muistiinpanoja siitä, mitä minulle tapahtui, kun Martta kuoli. Koska aihe on näin vaikea ja henkilökohtainen, siitä on turha tehdä muka-fiktiota. Martan kuolema tapahtui minulle, se ei tapahtunut fiktiiviselle henkilölle. Toipumiseen liittyy terapia, ja terapiassa joutuu väkisinkin kohtamaan vähemmän mairittelevia puolia itsestään. Omat heikkoudet ja huonot käyttäytymismallit kaksoisvalaistaan. Olen surun ja ahdistuksen ajamana tehnyt asioita ja joutunut tilanteisiin, joita en haluaisi julkisesti käsitellä. No niin, deletoinko edellisen, enkö jo paljastanut liikaa? Mitä kauheita salaisuuksia lukija nyt minulle kuvittelee? En pysty kertomaan, häpeän. Odotanko 20 vuotta? Jos kerron vain 37%, enkö silloin anna aivan väärän kuvan asioista? Tai sitten tällaista kirjaa ei tarvitse kirjoittaa, muistiinpanot saavat olla yksityisiä. Nämä ovat ristiriitaisia kokemuksia, sillä luulen että mahdollinen kirja voisi olla tärkeä, mutta haluanko antaa itseäni niin kovin alttiiksi?

No, yhden häpeän uskallan tunnustaa. Olin tiistaina Helsingin kirjailijoiden syyskokouksessa, joka jatkui illanvietolla, josta ei punaviiniä puuttunut. Mutta kyllä tämä oli yksi viikon parhaista hetkien jatkumoista. Juttelin useiden kivojen ja kiinnostavien kollegoiden kanssa monista kirjallisuuteen liittyvistä aiheista. Illan loppuvaiheessa sitten esitin avoimen treffikutsun seurueen jäsenille! Olin miettinyt, että pitäisikö kysyä tältä, mutta sitten seuraan liittyi toinenkin kiva ja ratkaisin asian tällaisella kollektiivisella kysymyksellä. Juuri siinä kohtaa viini loppui ja ihmiset tekivät lähtöä, minä ehkä muita liukkaammin. Mutta hei, jos sinä, kirjailija, haluat lähteä kanssani treffeille niin laita vaan viestiä! Ja muutkin saa laittaa, taiteilijat ja urheilijat ja insinööritkin! Carpe diem!