17,4 cm

Voisinpa hetkeksi kutistua kymmenekseen. Teetin nimittäin eilen A3-kokoiset printit maalauskuvista ja kokeilen nyt niiden avulla ripustusjärjestystä olohuoneen lattialla. Voidakseni kokea maalaukset sellaisina kuin ne tulevat galleriatilassa olemaan, minun pitäisi teipata printit seinälle ja muuttua 17,4 senttiseksi. Jättimaalausteni yläreuna tulee olemaan 7 metrin korkeudessa, alareuna lattianrajassa. Ihminen on siinä aika pieni otus. Kun levität ja venytät kätesi suoraan sivuille, matka keskisormesta toiseen on sama kuin pituutesi. Tässäkin suhteessa 180cm leveät maalaukset ovat varsin isoja.

Jos olet joskus ripustanut näyttelyä, tiedät, että kyse ei ole ihan helposta hommasta. On mietittävä maalausten keskinäinen järjestys, lukumäärä, ripustuskorkeus ja tyhjä tila töiden välillä. Usein näitä pyöritellään ees taas paikan päällä ripustuspäivänä. Lopuksi käännellään ja väännellään lamppuja. Ripustustyö saattaa kestää aamusta myöhään iltaan. Tulee huimaus ja jano ja kiljuva nälkä, sitten tempaistaan vähän pizzaa tai voileipää ja jatkellaan. Mutta lopulta aistit turtuvat, arviointikyky rupeaa heittämään ja päätä särkee. Joskus on tarpeen levätä yön yli ja katsoa vielä seuraavana päivänä uusin voimin.

Jättitöiden ripustamiseen tarvitaan mies ja nosturivekotin. Mies nousee nosturilla niin korkealle, että saa naulattua maalaukset katonrajaan. Toissapäivänä haimme lastin sopivaksi pätkittyä 5cm leveää rimaa, ja niittasimme kankaan puuhun kiinni. Päihin jätettiin pätkä, joka maalattiin valkoiseksi. Sen läpi mies iskee naulat, joiden avulla maalaus pysyy kiinni seinässä. Saatuaan ylemmän maalauksen kiinni, mies laskeutuu puoliväliin, ja kiinnittää maalausparin alapuoliskon. Minä sitten huutelen alhaalta, onko hyvä. Kyllä palaisi käämit Jeesukseltakin, jos pitäisi naulata ja purkaa ja naulata ja purkaa loputtomiin. (Ja joo, jos tuli mieleen, kyllä nosturihomma on miesten homma, minun homma on sitten kokkailla illalla ja paijata ja pussailla). Yritän siis nyt kuvien avulla pyöritellä teosten järjestyksen.

Muuten, tähän väliin haluan sanoa, että kurkkasin äsken Hekuman lukijatilastoja, ja kuukausittaisten käyntien määrä blogissa on kasvanut huimasti. Viime kuussa yksittäisiä käyntejä oli 1642. Minusta tämä on tosi hieno luku. Kiitos teille, uskolliset lukijat ja satunnaiset kurkkailijat! On hassua, miten edelleen aina pikkuisen hämmennyn, kun joku kertoo lukeneensa blogiani, että miten se nyt, mistä se sinne löysi. Sekin on kiva, että Hekuma on useamman kerran mainittu Raisa Jäntin toimittamassa Taide-lehden blogikatsauksessa.

Hekumasta on muodostunut merkittävä osa työtäni. Yksi puoli on, että blogi on itselleni tärkeä arkisto. Mutta tykkään kovasti siitä, että saan tällä lailla esittää teoksiani ja niiden syntyvaiheita teille lukijoille. Sitä paitsi pidän kirjoittamisesta, se on aina ollut minulle tärkeä itseilmaisun kanava kuvallisen ilmaisun ohella. Abtsrakti maalaus liikkuu salatulla, mystisellä ja sanattomalla alueella, heittäydyn siihen, uin ja sukeltelen ihmeellisissä vesissä. Kirjoitus sen sijaan nimeää asioita, pyrkii luomaan maailman järjestystä. Mikä hieno pari!

Jotkut teistä tietävätkin, että aikanaan avustin Taide-lehteä, kirjoitin artikkeleita ja kritiikkiä; joskus yhdessä numerossa saattoi olla viisikin juttuani. Nautin tuosta työstä, mutta se vei todella paljon aikaa, enkä oikein pystynyt samaan aikaan maalaamaan. Joitakuita suorasanaiset kritiikkini ärsyttivät, pikkujouluissa jouduin tilitysten ja aggressiivisten hyökkäystenkin kohteeksi; joku kirjoitti pitkän vastineen lehteen ja eräskin taiteilija oli ihan ulkomailta soittanut haukkumapuhelun päätoimittajalle, kun en ollut ymmärtänyt hänen tarkoitusperiään. Mutta en koskaan kirjoittanut juttujani tuosta vain lonkalta, vaan pitkällisen mietinnän jälkeen. Jos en oikein tiennyt, mitä sanoa, kävin katsomassa näyttelyn kahdesti. Viivyin ja tuijottelin. Jos jokin tökki, sanoin sen, lopultahan kyse on vain mielipiteestä, vaikka toiset kokevat kirjoitetun sanan äärimmäisenä totuutena, ja jos kirjoittajan totuus on väärä totuus, joudutaan lähes sotatilaan. Toisaalta, edelleen minulta silloin tällöin kysellään, että miksi en kirjoita enää, monet taiteilijat pitivät jutuistani, koska lähestyin taidetta enemmän käytännön ja kokemuksen kuin teorian kautta.

Öö, eksyin nyt alkuperäisestä aiheestani vaan haitanneeko tuo mittään. Tiivistyksenä silti sanottakoon: saatan hyvinkin vielä tulevaisuudessa kirjoittaa lehtiin, mutta tällä hetkellä Hekuma tyydyttää kirjallisen sanomisen tarpeeni ja olen iloinen siitä, että blogi on lehteä vapaampi foorumi. Kirjoitan enimmäkseen omasta työstäni, mutta välillä muustakin, ja mikä tärkeintä: minulla on kaikki valta valita, mitä aiheita käsittelen, ja millä lailla. Näin ei lehtityössä olisi.

Vaan lopuksi haluan muistuttaa: avajaiset lähestyvät! Olet sydämellisesti tervetullut Kanneltalon galleriaan tiistaina 6.8. klo 17-19! Kiva jos nähdään siellä!