Hukkuminen

Kesällä 2004 sain valmiiksi käsikirjoituksen, joka oli kirjoittunut neljä vuotta. Kyseessä on rakkausromaani, jossa käy huonosti. ”Oli kevättalvinen aamuyö, kun me tapasimme”, tarina alkaa. Juhannuksena mies kuolee onnettomuudessa, nainen sairastuu vakavasti. Maalaukset jäävät kesken: miehen työhuoneelle se, jossa nainen kurkottaa oksia, naisen ateljeehen mansikkaleivosten päivä ja meriretki. Nainen maalaa sairaalassa sata maalausta, sitten hukkuu depressioon eikä maalaa enää mitään. Romaani päättyy siihen, kun nainen ajan päästä harkitsee maalaamisen mahdollisuutta.

Niin se meni. Melkein viisi vuotta olin kykenemätön maalaamaan. Kaipasin maalausta, kaipasin hukkunutta, mutta hukkunut ei palannut ja maalaaminen oli mahdotonta.

Lähetin 107-sivuisen tekstin muutamaan kustantamoon. Yksi ei vastannut koskaan, kolme lähetti kiitos mutta ei kiitos –vastauksen, ”ei sovi linjaamme” tai ”ei täytä julkaistavalta tekstiltä vaadittavia kriteereitä”. Käsikirjoitukseni on lukenut kymmenkunta ihmistä. Vaikuttava, rankka, surullinen, hyvin kirjoitettu, ovat kommentoineet. Parempi ehkä, että teksti jäi yksityiseksi, olen ajatellut. Silti olen miettinyt, onko tarina kirjoitettava vielä uudestaan. Viimeksi tämän vuoden heinäkuussa, kun kirjoitin muistiin

TEOS:
(Romaani, kuunnelma, elokuva)
Hukkuminen

Luulin että hukkuminen on kirjoitettava. Sitten elokuussa käsitin, että se pitää maalata.