Ensimmäinen

Tutkailen tässä Hukkumisen ensimmäistä kangasta, ensimmäisenä maalauspäivänä. Jatkan sitä kohta, mutta maalauksen idea (nyt useamman viikon ja maalauksen jälkeen) on tässä vaiheessa ehkä jopa selvemmin näkyvillä kuin samassa kankaassa valmiina.

Ensin maalasin valkoisen. Käytin vanhan maalauksen kääntöpuolta, maalauksen, joka aikanaan oli mennyt pilalle. Ajattelinko: "Ei väliä, kerran pilalla, sama jos epäonnistuu toistamiseen"? Osittain. Ajattelin myös: "Nyt. Maalattava on nyt ja näemmä tähän, sopivan kokoiseen kankaaseen." Näiden lisäksi ajattelin, että koska kangas on kerran työstetty, se pysynee suorana ilman kiilapuita ja lätkäisin kankaan lattialle.

Tunnustelin. Kuten aiemmin kerroin, ei tullut kyseeseen käyttää välineitä, pelkkiä käsiä ainoastaan. Alkuun päästäkseni halusin käsitellä koko kankaan kauttaaltaan valkoisella. Kun kuvapinnan koko on yli kolme neliömetriä, käsimetodi ei ole erityisen nopea (jos kankaan olisi pohjustanut esim 20cm leveällä pensselillä, työ olisi käynyt aika rivakasti). Huhkin ja hakkasin. Silitin, hellin, hoivasin. Mitä kaikkea voi käsillä tehdä? Kangas oli rakas, ruumis, kuolema, siltä tuntui. Kangas on elämä, siihen tulee elämä, miten muuten olisin tässä hakkaamassa? Miksi muuten sydämeni kiihtyisi, miksi hengästyisin tämän ääressä? Kangas on tarkoitus. Miksi itkisin ja huutaisin tätä, jos en jonkin vuoksi?

Nostan kankaan seinälle, niittaan sen suoraan seinälevyyn kiinni.

Minkä väristä on? Kun kesäpäivän järvi kimmeltää ja metsä ympäröi, on vihreää, keltaista, kultaa. On levän ja lumpeen väri, on auringon väri.

On siis järvi. Kangas on järvi tai järvessä olo. Niinpä kangas on se, missä hukkuva hukkuu. Minä olen hukkuva. Putoan pohjaan. Putoan. Vaikka järvi kimmeltää. Joka maalausele on putoaminen.

Ei tässä ole järkeä. Tämä on muuta. En keksinyt tätä, tämä tuli. Tämä vaati minut. Siksi vailla järkeä putoan.

Tämä ei ole kivaa. Tässä ei ole järkeä mutta tälle on syy, tämä ei ole hullua. Näin tämä täytyy tehdä.

Voi olla, että jotain hukkuvan hädästä peittyi ja pehmittyi myöhemmin kullan ja kauneuden alle. Tuli kaunis. Eihän hukkuminen ole kaunista. Mutta mieleeni muistui, kun muuan lääkäri vakuutti hukkumisen olevan helppo tapa kuolla, kivuton ja pehmeä. Sekin väri työssä siis on.

Sitten on se, että oikeastaan hukkumista ei voi maalata. Hukkunut ei maalaa. Maalaava käy hukkumisessa, pitää läheltä, mutta maalava ei huku, vain siten hän voi maalata. Maalautuu ei-hukkuminen, niin täytyy maalautua. Tarkasteltuani maalaamaani sarjaa, olen ajatellut, että tämä ensimmäinen maalaus varsinkin on ei-hukkuminen, nimittäin vaikka käytössäni on hukkumisen eleet, sydämessäni on myös lempeä aika ennen hukkumista, ennen järveä.